VI
Ihan aikomattaan Margaret oli lausunut sen kysymyksen. Useita kertoja hän oli aprikoinut, miten saarelle oli tultu.
Tietenkin oli ollut vene… No niin, missä se vene oli?
Pirstoutunut rantakallioihin, oletti hän. Niin, hän oli otaksunut (puhuessaan siitä erinäisiä kertoja), että vene oli paiskautunut sirpaleiksi, särkynyt tulitikkupuiksi — että siitä (nähtävästi) oli jälellä vain se rannalle ajautunut laudanpätkä, jonka Mount oli katkaissut kahtia ja jonka palasia hän oli käyttänyt lyhentäessään hänen hiuksiaan. (Myöskin koetti Mount näpertää siitä hänelle jonkunlaista kampaa.)
Mutta sitä venettä soutamassa oli täytynyt olla jonkun —
On mahdoton soutaa ja pidellä toisen ihmisen kättä —
Ja jos veneessä olisi ollut ainoastaan herra Mount —
Vai oliko siellä ollut muitakin?
Helppoa olisi teidän mielestänne ollut Margaretin tiedustaa heti kaikkea sitä nuorelta mieheltä…
Ei niinkään helppoa.
Hänen ei ollut helppo kysellä. Hän oli liian hämmentynyt. Hänen aivojaan askarrutti…
Tällä hetkellä Margaret itse tiesi, mikä alkoi askarruttaa hänen aivojaan.
Se venekysymys oli hänestä hyvin tärkeä. Vene, myrsky, haaksirikko — ne olivat syvän veden pintaväreilyä. Sisimmässään hän ajatteli hämmästyttävän paljon tätä toisen ihmisen kädenkosketusta. (Se saattaa olla hyvinkin tärkeä elinkysymys!)
Se on kummallista, kun muistelee, miten hän loikoi koruompeluksin koristetuilla pieluksilla, ojentaen, ei, vaan jättäen hervottomat sormensa nuoren loordi Oddleyn käteen ihan yhtä välinpitämättömästi kuin olisi jättänyt ne lämpöisellä, sitruunatuoksuisella nesteellä täytettyyn maljakkoon, jonka mustaihoinen kynsienhoitaja oli tuonut, kysyen: »Haluatteko, että leikkaan kynnet pyöreiksi vaiko kärkeviksi, madam?» Niin monen monituista kertaa Margaret oli antanut kätensä Claude Oddleylle, mutta kertaakaan ei edes Clauden huulien kosketus hänen käteensä ollut tuntunut hänestä sen kummemmalta kuin kynsienhoitajan liike! Jos hänen henkivartijoistaan kuka hyvänsä olisi puristanut hänen kättään pimeässä, ei hän olisi tuntenut siinä mitään erotusta.
Mutta Mountin kädenpuristus oli ollut toisenlainen. Hänen kätensä oli ollut niin — magneettinen, turvallinen — miksi muuksi hän olisi osannut sitä nimittää. Hän ei löytänyt sopivia sanoja. Tunnettuaan hänen kosketuksensa kerran Margaret tiesi vastaisuudessa tuntevansa sen aina. Kummallinen pikku huomio! Se oli ollut hänestä mieluinen; äkkiä oli hänestä alkanut tuntua, että hän mielellään salli Mountin pidellä kättään.
(Tämä luonnollisesti tapahtui sillä hetkellä, jolloin hän irroitti kätensä ja antoi sen painua sormien kerran avautuessa ja sulkeutuessa hameensa karkeille laskoksille.)
Hän piti siitä!
Kun hän ei osannut selittää sitä itselleen, niin miten olisi hän sitten osannut selittää sen miehelle? Hän ei voinut puhua siitä. Hän ei voinut suoraan vastata toisen tiedustukseen: »Minkätähden sitä kysytte?»
Ujostelematta hän virkkoi: »Olen miettinyt sitä. Olin puolinukuksissa koko ajan veneessä. Mietin vain, olinko nähnyt unta —» Sitten hän ikäänkuin vilkastuen jatkoi: »Kuinka paljon kello on?»
»Kuuden ja seitsemät! välillä — juuri seitsemän.»