VI
Jättäkäämme heidät niin sanoaksemme levähtämään ennen uutta sanaottelua.
Palatkaamme vähäksi ajaksi Englantiin, Lontooseen ja minun kerhooni, jossa sillä hetkellä join kahvia, istuen sohvassa. Vieressäni kahvikuppinsa ääressä savuke kädessä istuva tyttö rypisti otsaansa ikäänkuin huolissaan; hän oli nuori tyttö, hoikka, tummaverinen, muodikkaasti puettu itsevarmasta hatusta käärmeennahkaisiin kenkiin saakka.
Hänen ottaessaan lattialta pudonnutta tulitikkurasiaansa luiskahti hänen sormestaan sormus, joka kieri matolle. Ojensin sen hänelle; siinä oli briljanttien ympäröimä, kaunis smaragdi. Hän sujautti sen epäiltyyn sormeen ja alkoi kertoa muutamien sivujen pituista tarinaa.
»On siunatun lohdullista», virkkoi hän, »löytää joku puhetoveri». Veli, joka hänen olisi pitänyt kohdata, ei ollut saapunut, ja hänen puolisonsa oli ollut kauhea… »Juuri silloin kun ihminen on yksin, ja yksinäisyyttä vielä painostaa se, että hän on ymmällä, mitä tehdä!» Vastasin, että oli surkeata, jos kukaan eloisa, nuori, kaunis ihminen oli ymmällä.
Hän seurasi sormukseen suunnattua katsettani, veti syvään henkeään ja sanoi: »Niin, tietysti se on sen merkki. On hirvittävää olla kihloissa —»
Joitakuita kummastuttanee se, että tämä tyttö, jonka nimeäkään en ollut kuullut, puhui minulle avomielisesti. Mutta eikö juuri outojen odoteta olevan avomielisiä?
Sisko, vanha koulukumppani, perheen ystävä — he ujostelevat — heillä on salattavaa, he eivät voi puhua peittelemättä! He tuntevat meidät liian hyvin! Sellaiset ihmiset, jotka eivät ole koskaan ennen nähneet meitä ja jotka eivät enää milloinkaan jälkeenpäin kohtaa meitä, sellaiset ihmiset tarjoavat meille (siekailematta leikaten) viipaleita elämästään. Tuosta kerhossa sinä iltapäivänä istuneesta tytöstä huokui tarvetta huojentaa sielunsa sisimmän murheita samoin kuin huolten painama mehiläinen surisee ruusulle. Vain kolme muuta kerhon jäsentä oli salin toisessa päässä, keskustellen valiokunnista…
Tiedustin myötätuntoisesti: »Mikä häntä vaivaa?»
Ikäänkuin sydämestä purkautuneena vastauksena tuli tummaihoisen kaunottaren selitys:
»Hän on ikävä.»
Pian hän jatkoi: »'Viehättävä nuori mies', sanovat ihmiset, 'niin ajatteleva ja miellyttävä'. Se on kaikki varsin hyvää… Miksi hän ei voi tehdä mitään? Oi, kyllä hän otaksuttavasti on huvitettu monista seikoista; ei koskaan ikävystynyt, jollei myöskään innostunut… Niin varma. Tekee aina oikein, tuntee oikeat ihmiset, sanoo oikean sanan oikeaan aikaan. Niin vähän innostava. Ihmiset pitävät häntä 'niin hyvännäköisenä'. Hänellä on kauniit piirteet, komea vartalo. Kaikki sanovat: 'Kuinka viehättävän näköinen mies sulhasenne onkaan!' Näytän olevani mielissäni ja vastaan: 'Onpa hauska, että ajattelette niin'. Mutta kukapa välittää virheettömän hyvännäköisestä miehestä? No niin, hänen kulmakarvansa ovat liian tuuheat. Ne ovat muodottomat, vain kaksi tummaa täplää otsassa. Muutoin hän on viimeistellyn moitteeton», valitti tyttö, painaen savukkeenpätkänsä rajusti teelautastaan vasten. »Tanssii hyvin. Pelaa tennistä hyvin Mainio ampuja. Miehet pitävät häntä miesten parhaana. Naiset rakastuisivat häneen… jos hän rohkaisisi heitä! Hän ei tee sitä koskaan; hän ei tahdo —»
Sieluni silmien eteen kohosi selvä kuva tästä moitteettomasta, esittelykelpoisesta, innostamattomasta nuorukaisesta.
Mutta halusin kuulla lisää.
»Te», huomautin, »olette anastanut sellaisen nuoren miehen, jollaista lukemattomat sievät tytöt etsivät».
»Miksi he eivät löydä häntä? Miksi he eivät ota häntä ja mene hänen kanssaan avioliittoon? Hän ikävystyttää minua niin sanomattomasti. Hän tekee minusta yhtä penseän kuin hän itsekin on; se on ainoa sopiva sana. Tuhoaa minusta kaiken vireyden. Heti kun se rakas poloinen astuu huoneeseen, muuttuu kaikki elottoman harmaaksi!»
»Miksi ette pura kihlausta!»
»Ei sovi purkaa ilmoittamatta syytä, ei ainakaan sellaista kihlausta, jota kaikki muut pitävät 'niin sopivana'. Sitäpaitsi on minusta vastenmielistä loukata ihmisiä. Tiedän, että hän loukkaantuisi, lievään tapaansa kuten rakastunut kuhnuri! Lisäksi kaikki ihmettelisivät, enkä sietäisi sitä ajatusta, että olisin ehkä purkanut kihlaukseni jonkun —»
»Jonkun toisen tähdenkö?»
»Niin ja ei», tunnusti hän empien. »Olen kohdannut erään miehen mentyämme kihloihin. Hän on vanhempi — niinpä kyllä! Viisitoista vuotta minua vanhempi, mutta oi, millainen poika! Niin sympaattinen, niin älykäs, niin eloisa; tekee minut viehättävämmäksi. Hänen seurassaan tulee minusta ihan säteilevä! Tunnetteko miehiä, joilla on sellainen vaikutus tyttöön?»
»Olen — kuullut sellaisista.»
»Ja — tiedättekö, kuinka kamalaa tee on rautatieasemilla?»
»Sakeaa kuin terva, harmaassa porsiiinikupissa, musteenmakuista.
Kyllä… Kuinka niin?»
»No niin, hänen kaltaisensa miehen seurassa maistuu sellainen tee samppanjalta», vakuutti rakastunut tyttö. »Jos olisin asumattomalla saarella kahden kesken hänen kanssaan, tuntuisi minusta samanlaiselta kuin olisimme keskellä kuuluisaa Ascotia. Hän haihduttaa harmauden ja valaa koko maailmaan ruusuisen hohteen. Sakeinkin Lontoon sumu näytti ihanan päivän alulta niinä aamuina, jolloin kävin hänen luonaan mallina —»
»Ahaa, hän maalasi kuvanne?»
»Pienoiskuvan. Lahja sulhaselleni!» selitti tyttö, hymyillen surumielisesti. »Ne tunnit olivat taivaallisia. Ja sitten! Kun sulhaseni pistäytyi atelieriin noutamaan minua 'Princeen', putosin taivaasta keskelle lähetyskokousta!»
»Eikö sulhasenne huomannut sitä?»
»Hän ei koskaan huomaa mitään. Nuo sovinnaiset, elottomat puukuvat (käyttääkseni hyväntahtoista nimitystä) kuvittelevat, että kaikki ovat täsmälleen samanlaisia kuin he —»
Yhä selvemmin näin mielessäni turtatunteisen ilonpilaajan, johon tämä kovaosainen lapsi oli sidottu. »Minusta tuntuu kuin olisin jo ollut hänen kanssaan naimisissa vuosikausia», valitti tyttö. »Joskus lohdutan itseäni: 'No niin, muista olevasi vasta kihloissa Archie Mountin kanssa —’»
—!!
Mutta rauhallisesti sain sanotuksi: »Kas! Sekö hänen nimensä on?»
»Minun ei olisi pitänyt sitä mainita, kun olen moittinut häntä näin pahasti. Mutta eihän se haittaa, vai mitä? Ettehän ole kohdannut häntä?»
»En; en ole kohdannut… häntä.»
Kuinka totta onkaan, että ihminen saattaa olla kuin talo, jossa asuu useita henkilöitä. En totisesti ollut kohdannut maailman surkeinta nahjusta, hänen Archie Mountiaan. Olin tavannut sydäntenlumoojan, jonka hymyilyä tyttö olisi saattanut pitää kunniana. Mutta tämän tytön, morsiamensa, maailman hän muutti harmaaksi. Suuri Ishtar, miten se oli mahdollista? Luultavasti osittaisen vastauksen antoi se mieliala, jonka vallassa hän oli mennyt kihloihin.
(»Kaikki järjestyy tasaisesti», oli hän kuvitellut.)
»Teidän», virkoin, »on purettava kihlauksenne tämän Archienne kanssa. Taiteilijanne on toinen tarjokas. Hän saattaa sopia tai olla sopimatta… Mutta teillä ei ole hätää, kun vain pääsette eroon tästä huonosti osuneesta liitosta. Joskus löydätte onnen, teitä puoleensa vetävän miehen, elämäänne ruusuista hohdetta ja tulista viiniä. Mutta sitä ette saa teidän herra Mountiltanne.» (Lausuin sanan 'teidän' hieman korostaen.)
»Antakaa hänelle ero!» neuvoin. »Niin, hyvä ystävä, teidän molempien onnen tähden menkää hiljaiseen kammioonne, istuutukaa pöytänne ääreen ikkunan viereen ja kirjoittakaa purkavanne kihlauksenne — nyt!»
»Niinkö minun teidän mielestänne pitäisi tehdä? Olen siitä oikein hyvilläni. Sillä olen tehnyt sen», ilmoitti kapinoitsija, jonka kanssa Archie Mount oli mennyt kihloihin (uneksien hänen pitävän elämän tyynenä). »Kirjoitin hänelle, osoittaen kirjeen hänen kerhoonsa. Menen panemaan sen heti postiin. En mahda sille mitään. Hyvä Archie parka!…»