V
Ulkoisesti ankarana Margaret jatkoi: »Kuinka pitkän ajan tarvitsen ehtiäkseni lähimpään paikkaan, josta voin lähettää sanoman äidilleni?»
Nuori Mount rypisti otsaansa, laskien päässään.
»Koko päivän iltamyöhään saakka. Oletteko päättänyt heti lähteä kaupunkiin?»
»Tietysti. Ja — herra Mount, onko teillä rahaa?»
»Minullako? Olen hyvin pahoillani. Ei penninpyörylää. Ei edes papereitani. Minut kiidätettiin rannalle… Meidän on lainattava rahaa, siinä kaikki. Meidän on sähkötettävä ja sitten mentävä maamme lähetystöön.»
»Niin! Lähetystöön. Kuinka loistavan mainiota nähdä taaskin joku englantilainen kunnollisesti siistittynä ja hyvästi puettuna! Meidän ei kai liene vaikeata saada rahaa lainaksi?»
»Otaksuttavasti ei» (kylmäkiskoisesti).
»Erinomaista! Sitten voin ostaa itselleni vaatteita ja muita tarpeita, pesettää, kampauttaa ja leikkauttaa hiukseni ihmisten tapaan — ja saan kynteni hoidetuiksi — ja itseni siistiin kuntoon. Kuinka jumalallista päästä jälleen elämään sivistyneen tavalla —»
»Kaipaatteko sitä niin hartaasti?»
»Kaipaanko? Armias taivas! Mitä muuta voitte otaksua? Mutta kuvitelkaahan, että pääsee takaisin ihmisten luokse kaupunkeihin ja saa keskustella toisten kanssa! Kuvitelkaa, että saa nauttia kunnollisia aterioita… syödä hopeisilla vehkeillä… että on liina pöydällä… sähkövalo… matto lattialla… kukkia maljakoissa! Kuvitelkaa, että saa nukkua oikeassa vuoteessa, jossa on patjat ja pielukset… saa ottaa kuuman kylvyn… että pääsee takaisin kaikkeen entiseen —!»
»Tarkoitatteko, että olette inhonnut kaikkea tätä?»
»Ettekö te ole, herra Mount? Kuinka tavatonta!» kummeksi Margaret venytellen. »Minä olisin luullut, että täällä oleminen olisi inhoittanut kaikkia muita paitsi merileijonia! Minusta itsestäni on tuntunut kuin olisin ollut kuollut… mitä sanoittekaan? … Yhtä mielelläni olisin ollut vankilassa. Oikeastaan mieluumminkin. Rangaistustaan suorittavien ihmisten sallitaan joskus tavata vieraita, eikö totta? Heillä onniin ollen paljoa hauskempi kuin minulla on ollut —»
Koska hänen äänensä vapisi hieman, taukosi hän puhumasta. Sekavan kiistansa aikana he olivat syöneet kaikki ruoat viimeistä murua myöten. Nyt Margaret nousi kiveltään ja alkoi koota jätteitä kaivaukseen ne hiekkaan.
Mount tarkkaili hänen liikkeitään ja sanoi jäykästi: »Teidän ei tarvitse pestä noita kiviä. Miksi ei viskata niitä mereen? Tämä oli viimeinen ateriamme täällä, neiti Verity.»
»Kuinka erinomaista! Viimeinen! Sepä hauskaa! Tarkoitatteko, että voimme heti lähteä taivaltamaan sisämaahan?… Väsynytkö? Hyvä Jumala, en suinkaan. Ja vaikka olisinkin nääntymäisilläni uupumuksesta, antaisi tieto poispääsemisestä minulle niin paljon voimia, että jaksaisin kävellä vaikka viisikymmentä kilometriä. Miksi tuhlata täällä enää sekuntiakaan? Minä en sitä tee… mutta voinhan jättää teidät tänne… Koska tämä mielestänne on miellyttävä oleskelupaikka, ikipäiviksi —»
»Hyvä Jumala, miellyttävä — haha!» Lyhyt, kuvaava nauru. »Uskokaa toki, että olen ainakin yhtä hyvilläni kuin tekin, kun saan lähteä. Mutta pelkäänpä, että teidän on sallittava minun tulla seurassanne, neiti Verity. Ensinnäkin tunnen tien —»
»Niinpä kai. Olkoon menneeksi! Jos siis olette valmis —» Hänen vihaa uhkuva katseensa olisi toiselle naiselle kavaltanut, kuinka täydelleen hän piti Mountia maailman ainoana katselemisen arvoisena miehenä…