VI
Sinä iltapäivänä loordi Oddley kosi Margaretia kuudennen kerran.
Minä olin silloin saapuvilla. Samoin oli tytön äiti.
En usko, että tyttö olisi välittänyt sen enempää, jos myöskin Cynthia, hovimestari Benson, Tom-setä ja koko henkivartiosto olisivat olleet samassa huoneessa.
Pehmeäseinämäistä lipasta muistuttava huone oli (jos mahdollista) vieläkin sekavamman tuntuinen kuin sinä iltapäivänä, jolloin kävin siellä ensi kerran.
Se oli täpötäynnä nauhoilla koristetuissa koreissa olevia kuihtuvia kukkasia (henkivartioston lahjoja), sinne tänne heiteltyjä kuvalukemistoja, keltaisia ranskalaisia kirjoja, sokerileivos-röykkiöitä, rasioittain varhain kypsytettyjä mansikoita, osittain syötyjä päärynöitä, lautasia, jotka olivat tummina rypäleiden jätteistä ja joita peitti tavanmukainen tupakanporo- ja savukkeenpätkä-kerros, ja lisäksi oli puolilleen juotu lasi bovrilia ja soodaa. Armias taivas, kuinka ummehtunut ilma siellä oli! Lasiverhon takana loimusi takkavalkea savupiipun puoliväliin saakka. Margaretin ollessa yläkerrassa oli paksuverhoisten ikkunoiden sallittu olla auki, mutta nyt ne oli taaskin visusti suljettu. Sohvan hyllyvien pielusten seasta ei Margaretista näkynyt paljoakaan muuta kuin pehmeä, sekava, tummanruskea tukka, pienet, kalpeat kasvot ja toisen käden valkea ranne.
Claude Oddley, joka aina sisään astuessaan suuteli Margaretin kättä, tehden ranskalaiselta opettajaltaan oppimansa liikkeen, piti yhä kädessään tytön hervottomia sormia.
Jos rouva Verityn nuoruusvuosina tyttö olisi sallinut nuoren miehen pitää kättään, olisi se ollut kiehtovan sopimatonta. Mutta antaessaan kätensä ihailijoilleen ei Margaret tehnyt sen kummempaa kuin ojentaessaan jollekulle henkivartijoistaan soopelivaippansa pideltäväksi tai kilisevän, kultaisen helynippunsa katseltavaksi. Sen enempää ei hänestä ollut sekään, että hän äitinsä ja äitinsä ystävättären näkyvissä loikoi sohvalla sormet sellaisen nuoren miehen kädessä, joka oli jo kaksi vuotta vakuuttanut rakastavansa häntä ja joka ilmeisesti aikoi pitkittää kosiskeluaan.
Loordi Oddley istui hänen jalkojensa juuressa lempipaikallaan, mustilla, kullanvärisillä ja kellanpunaisilla kirjailuilla koristetulla lattiapieluksella. Hänen allaan ristissä olevat jalat olivat yhtä veltot kuin Claude-nukella, joka nyt oli viskattu hyljättyyn asemaan sohvan päähän; hänen kultatukkainen päänsä oli painunut heikolle rinnalle. Hän ei ollut epämiellyttävä, tämä nuorukainen, vaikka hänen asentonsa oli niin ryhditön, että minusta hänellä näytti olevan lämmin makaroonipuikko siinä kohdassa, missä useimmat ihmiset pitävät selkärankaa.
»Odds», äänsi hänen sydämensä valtiatar venytellen. »Sinun tullessasi olin alkamaisillani keskustella pyhästä aviosäädystä (en ymmärrä kuitenkaan, miksi se on pyhä) nuorekkaan äitini kanssa —»
Heti alkoi rouva Verity näyttää hermostuneelta. Eikä kummakaan, jos ajatellaan ensiksikin, että hänen kaltaisensa naisten mielestä rakkauden ja avioliiton lumivuoria ympäröi ruusuinen, pyhä utu, jota ei saa häiritä ja jota lähestyttäessä he kuiskaavat: »St — rakas, st!», ja otetaan huomioon nykyajan nuorten tutkiva esiintyminen, kun he (kuvaannollisesti puhuen vuoristosaappaat jalassaan, alppisauva kädessään ja kiirivät luikkaukset huulillaan) tunkeutuvat tuolle pyhälle, koskemattomalle alueelle.
»Vain niin! Älkää salliko minun keskeyttää syvämielistä puheenaihettanne! Jatkakaa toki!» vastasi nuori Oddley. Panin (kuten jo aikaisemminkin olin tehnyt) merkille, että hänen äänensä oli miellyttävä. Hiljainen, mutta selvä. Täysinäinen kuin rykmentinmarssin sävel, joka kertoo entisaikain uljuudesta, mainetöistä ja traditsioneista. Sillä tavoin lienee vuosisatoja sitten puhunut se sir Claude Oddley, joka oli nuoren Henrik-prinssin läheinen ystävä. Samalla tavoin lienevät soinnahtaneet kansalaissodassa kaatuneiden Oddleyden komennussanat. Sellaisen äänen ainesten kokoaminen vaatii enemmän kuin kolme tai neljä miespolvea, ja se rappeutuu viimeisenä kaikista sukupiirteistä. Mutta sellaiset yksityiskohdat jäivät Margaretilta huomaamatta, silloinkin kun hänen ihailijansa (pilailevaan tapaan, joka salasi asian oikean laidan) vetosi hänen äitiinsä: »Rouva Verity, ettekö ole yhtä mieltä kanssani, että Peggy tekisi hyvän siirron, jos menisi avioliittoon nuorena?»
»Rakas», pilaili Margaret sellaiseen tapaan, että se riisti koko sulon ja merkityksen kielemme suloisimmalta ja merkitsevimmältä sanalta. »Rakas, harhaantunut Odds-rukkani, olen jo ilmaissut äidille, etten uneksikaan meneväni lopullisesti avioliittoon, ennen kuin olen kypsynyt, vähintään seitsemänkolmatta ikäinen nainen.»
»Jolloin minä olen yhdeksänkolmattavuotias. Totisesti», valitti Claude
Oddley, »se on liian pitkä odotusaika miehelle».
Miehelle? Verenvähyyttä potevalle pojalle. Joka tapauksessa sairaloiselle pojalle. Johtuipa sisaren kiintymys Margaretiin mistä syrjävaikutteista tahansa, Clauden tunne oli vilpitön. Katselin tätä nuorukaista hänen istuessaan selin minuun, joten näin vain hänen sileän, kultatukkaisen päänsä, silkkisen paidankauluksen kapean, sinisen juovan ja indigosinisen, olkapäiden kohdalta täytetyn nutun peittämän hennon selän. Mikä hän oli? Karkeasti sanottuna tuhlari, elämän harrastelija. Hänellä ei ollut kyllin aivoja mitään ammattia varten eikä riittävästi rahaa voidakseen menestyksellisesti näytellä kullasta kilisevää tyhjäntoimittajaa. Mitä hänessä oikeastaan oli? Jonkun verran hyvää sukuperintöä, julkisessa koulussa hiotut tavat ja nykyhetken kielenkäyttö ja muodit. Vieläkö mitään muuta? Kyllä. Rehellinen, poikamainen rakkaus tuota elinvoimiltaan heikkoa tyttöä kohtaan.
Ei tosiaankaan ollut Margaretin vika, jollei hän voinut vastata Clauden tunteisiin. Mutta terveempi tyttö olisi tuntenut sääliä, kunnioittavaa sääliä hänen vilpittömyytensä tähden.
Margaretista, joka ei kyennyt antamaan sitä, mitä ihmiset nimittävät rakkaudeksi, ei toisten rakkaus nähtävästi tarvinnut osakseen lempeätä kohtelua.
»Sinä olet varma, että aion tulla juuri sinun puolisoksesi», sinkautti hän. »Kovin toiveikas, eikö olekin, hyvät rouvat?»
Rouva Verity punehtui hieman harmahtavaa tukkaansa myöten, hymyili nolostuneena ja sopersi koneellisesti jotakin maidosta tai sitruunasta. Korkean, silkkisen teekannunhuupan takana hän kuiskasi minulle kahdenkeskisesti: »Olisin mieluummin kuollut — lapsi-kulta ei rakasta kylliksi ollakseen kaino!»
Entä Claude Oddley? Hän puolestaan rakasti liian paljon ollakseen kaino. Ikäänkuin saapuvilla ei olisi ollut ketään muita, nosti hän tytön sormia melkein kuin olisi aikonut hangata niitä nuorekkaan poskensa kuoppaa vasten. »En voi lakata toivomasta, Peggy!» vakuutti hän. »Todella, Peggy, toivon, että jos jatkan kyllin kauan, niin sinä —»
»Niin minä?»
»Jonakin päivänä sittenkin huomaat tulevasi vaimokseni.»
»Minkälainen jäljittelijä oletkaan! Tuon 'huomaat' -sanan olet lainannut Cynthialta. Siitä olen varma. Cynthia aina sanoo, ettei rakkausasioissa todella tehdä mitään. Ihmiset vain 'huomaavat tekevänsä' sitä ja sitä. Minkä tähden en minä voi? En ole koskaan huomannut.»
»Haluatko sitten?» kysyi Claude innokkaasti. »Tahdotko, Peggy?»
»Luonnollisesti tahdon! Tahdon huomata tekeväni kaikkea juonikasta!»
(Juonikasta! Kohtaloita muovaava intohimo?)
Suurine, liioitellun teennäisine silmineen Margaret katseli Clauden heikon olkapään ylitse.
Hän jupisi: »Onkohan rakastuminen niin huvittavaa kuin väitetään vai onkohan se puolittain lörpöttelyä?»
(»Huvittavaa!» Miesten ja naisten elämänmuuttaja tai tuhoaja?)
»Koeta, Peggy, koeta!» Poika punastui kiihkeästi rukoillessaan. Hän ojensi velttoa makaroonipuikkoansa, niin että se enemmän muistutti selkärankaa, ja sijoittui suorempaan asentoon. Tarttuen Margaretin toiseenkin käteen hän hiljensi ääntään (mahdollisesti kuvitellen, ettei se kuuluisi muille rouva Verityn hiljaa pakistessa toisen vieraansa kanssa). Mutta sittenkin selvästi lausutut tavut kantautuivat korviini: »Anna minulle tilaisuus näyttää sinulle, Peggy, sinä, hyvä ystävä!… Sinä saattaisit..-. Tee se!»
»Otahan kakkua, ennen kuin se jäähtyy!» kehoitti rouva Verity minua epävarmasti. Näin, että tämä romanttinen, palava, sulkeutunut sielu tunsi tuskallisempaa ujoutta kuin koskaan viimeisen koulussa viettämänsä lukukauden jälkeen.
Kokonaan unohtaen meidät jatkoi nuorempi polvi kaksinpuheluaan.
»Niin, kuulehan!… Tätä on jatkunut kokonaisia iäisyyksiä… Kahden vuoden ajan olen sentähden ollut kuin kuolemankielissä», selitti Claude Oddley äänellä, jota vain yhden naisen maailmassa — ainakin vain yhden naisen kerrallaan — olisi pitänyt kuulla. Se ääni oli liian tunteikas, liian rajun kiihkeä löytääkseen sopivia sanoja tai edes minkäänlaisia sanoja.
»Et ikinä kohtaa ketään —»
»Oi, enkö?»
»Et ikinä tapaa ketään, joka on kauheammin vakavissaan kuin minä olen. Aina siitä saakka, kun näin sinut Sveitsissä silloin… Olet tanssittanut minulla kammottavaa tanssia… Kahden kuoleman tuskaisen vuoden ajan ovat tunteeni sinua kohtaan olleet tällaiset… Kestään muusta en ole välittänyt hitustakaan. Etkö suostu antamaan minulle tilaisuutta?… Minua polttaa niin… Tekisin sinut… jos sinä vain, vain —»
Istuessani koettaen tarinoida Violetin kanssa entisistä yhteisistä koulukumppaneistamme, jotka senjälkeen olivat muuttuneet vainajiksi tai leskiksi, tuntui tämä jupisten lausuttu rakkaudentunnustus minusta hirvittävän liikuttavalta. Tämä poika oli tosissaan. Sen tarmon, jota taistelevat esi-isät olivat kuluttaneet otteluissa, sen älyn, joka oli pannut heidät syventymään valtionhoitoon — kaiken sen, mitä niistä oli perintönä jäänyt tälle heidän sukunsa viimeiselle jälkeläiselle, Claude Oddley keskitti ensimmäiseen rakkauteensa. Sen selvästi havaittava sähköisyys värähdytteli huoneen ilmaa, se leimahteli hänestä.
»Peggy! Peggy… Olen mielipuolisesti kiintynyt sinuun… Auttamattomasti. Koko olemukseni vavahtaa, kun vain kuulen sinusta puhuttavan. Etkö voi sallia minun näyttää sinulle —»
Välinpitämättömän huvitettuna tyttö tiedusti: »Minkä piirteen minussa otaksut vaikuttavan sinuun sillä tavoin? Kaksi vuotta… Kuten Cynthia sanoo, ei ole luonnollista, että intohimo kestää niin kauan. Se muuttuu sekavaksi; ei, se hyytyy. Eihän syynä ole se, ettet sinä muka näe tyttöjä, kuten niihin aikoihin, jolloin niitä oli kussakin seurakunnassa ainoastaan yksi tai pari ja jolloin jokainen oli uskollinen AINOALLEEN ja muuta semmoista. Sinä näet laumoittain ihastuttavia tyttöjä —»
»He eivät ole ihastuttavia. Yksikään heistä ei ole sinä. En rahtuakaan välitä kestään muusta kuin sinusta. Oi, Peggy, sinä olet sinä!… erilainen… Ei kukaan muu ole niin sinunlaisesi —»
Tällä kertaa hän painoi Margaretin kättä poskeansa vasten, huulilleen.
Jos hänen sijassaan olisi ollut nuori Jack Verity, ei mikään voima maailmassa olisi jaksanut taivuttaa häntä sellaiseen mielenilmaisuun kuin tämän nuoren loordi Oddleyn!
Jos Margaretin sijassa olisi ollut Violet Verity —
Tietysti oli mahdotonta kuvitella häntä siihen asemaan yhtä vähän kuin hän itse saattoi ymmärtää senlaatuisia rakastajia, jotka pitivät luvallisina sellaisia intohimoisia suudelmia, että niihin sopi säe:
»Ja jos se nähdään, siitä viis!»
Sellaisia hän olisi pitänyt epäiltävinä. Hän ei edes tiennyt sen merkitsevän, ettei hän itse ollut läheskään kylmä. Hänestä hyväilyt olivat ihan liian hämmentäviä. Hän ei olisi voinut sietää kolmannen henkilön läsnäollessa vähäisintäkään hyväilyä, ei edes hyväilevää äänenvärinää.
Mutta hänen tyttärensä Margaret — tuossa hän loikoi! Hiukan huvitettuna. Hieman imarreltuna! Häntä ei häirinnyt silminnähtävästi kiihtyneen nuoren rakkauden läheisyys.
Miesten on vaikea uskoa, kuinka äärimmäisen turtina tytön tunteet voivat nukkua. Usein tietämättömyys pukeutuu keimailuun, tahallisen kevytmielisyyden, jopa viehättävän julmuudenkin muotoon.
Margaretin tunteiden heräämistä olivat huono terveys, liikarasitus ja epätyttömäiset »hermot» viivästyttäneet siinä määrin, että hän saattoi kiusata palvojaansa ihan samalla tavoin kuin kaksivuotinen poika repii kappaleiksi ilkeän hyönteisen. Mietin…
Äkkiä hätkähdin, niin että pudotin teelusikkani.
»Oi, sinä rakas!» oli Margaret huudahtanut vihdoinkin perin vilkkaana.
»Oi, sinä herttainen olento!»
Vain hetkinen sallittiin meidän kuvitella, että hän puhui nuorelle miehelle. »Katsohan 'lemmikkiä’!» ilakoitsi Margaret. »Se on hauskin lahja, mitä Eric on minulle ikinä antanut.»
Tällöin »lemmikki» pisti henkevöityneen päivänkukan tavoin päänsä esiin kahden pieluksen välistä. Sitten »lemmikki», Margaretin uusi pekingiläinen koira, kiskoi peitteiden verhosta pientä vaakunaleijonaa muistuttavan ruumiinsa, pudisti renkailla varustettuja korviaan, mulkoili ympärilleen pullottavilla, kiiltävän mustilla silmillään ja päästi sarjan sointuvia pärskähdyksiä.
»Aarteeni», leperteli Margaret, ja hänen sävynsä muistutti Violet Verityn ääntä, kun tämä kuhersi pienokaisensa teekannunverhon muotoisen päänalusen ääressä. »Aarteeni! Arvasitko, sinä että puhuttiin Ju-Julle?»
Tuhahdettuaan toistamiseen Ju-Ju koetti lipaista kurjenpolven terälehden kaltaisella kielellään nuoren emäntänsä kasvoja.
»No, Peggy! Ei, ei; pois sellainen! Älä!» huusi Claude Oddley kiivaasti. »Työnnä se lattialle! Työnnä se elukka-paha lattialle! Pikku peto!»
»Elukka?» kertasi Margaret moittivasti, kallistuen hyväilemään lempikoiransa päätä ja lerppakorvia. »Käy kiinni häneen, Ju-Ju! Sanoiko hän sinua pedoksi!? Pure häntä! Pure häntä kovasti!»
»Vou!» kajahti Ju-Jun vähäinen ääni.
Emäntä laski sen hellästi syrjään pielukselle ja tunnusteli ketjujaan ja kiliseviä helyjään. Otettuaan kultapuitteisen pikku peilin ja nefriitistä ja helmiäisestä valmistetun huulipuikon hän alkoi hieroa oikullisen, kukkamaisen suunsa ympärille »punaista vahaa», kuten hänen ystävänsä, prinssin kaksoisolento, sitä nimitti.
Hänen vielä käsitellessään työkalujaan hapuili Claude Oddley uudelleen hänen käsiään.
»Peggy!»
Nuorukainen polvistui sohvan viereen ja jatkoi hiljaa:
»Täytyykö sinun antaa minun kärsiä tällä tavoin? Täytyykö sinun? Etkö voisi 'huomata' olevasi herttainen minua kohtaan, meneväsi kanssani kihloihin, ennen kuin täytät seitsemänkolmatta? Kuulehan, etkö voi koettaa käsittää… Entä, jos tänään? Nyt on onnekas päivä… Entäpä, jos tänään?»
»Minun on noudettava nenäliina», huudahti rouva Verity, nousten kiihtyneenä pystyyn. »Oletko nähnyt sitä — sitä — sitä makuukamarini uutta, mustaa lasilaitetta?»
»Vi, minne olette menossa?» kysyi tytär, heilauttaen päänsä taaksepäin sohvan reunaa vasten ja katsellen sitten kasvot ylösalaisin meitä meidän poistuessamme. »Aiotteko lähteä? Kuinka verraton Victorian aikalainen! Juoksee pakoon meidän tähtemme! Taivaan tähden, juokaa vain teetänne! Niin, ja eikö minulle voida sekoittaa pientä ryyppyä? Älkää syöksykö ujoina huoneesta pelkästään sen vuoksi, että Claude sattuu kosimaan! Hänellä on sellainen tapa; hän ei, ihan rehellisesti, tiedä, milloin hän tekee niin.»
»Sinähän et tiedä, mitä teet. Kuulehan… voisithan ainakin vastata minulle. Voisithan ainakin ilmaista miehelle, luuletko koskaan voivasi… voitko?»
Tähän liikuttavan käheään vetoomukseen tuli vain velton venyttelevä vastaus: »Miten voisi kukaan innostua asiaan, ennen kuin on saanut ainoatakaan cocktailia, kun on juuri äsken ollut kuolemaisillaan ja kuumeessa? Miten voisin tietää, mitä todella tahdon?»
»Milloin sen tiedät? Milloin ilmoitat sen minulle?»
»Kuinka kiusallinen olet, Odds! Myöhemmin.»
»Mietitkö asiaa tämän yön seudussa, niin että voit antaa vastauksen huomenna?»
»Rakas olento, jokainen 'huomiseksi siirretty sana' on aina 'ei'. Enkä sitäpaitsi jaksa nykyisin ajatella mitään muuta kuin sitä, mitä minun on sullottava mukaani ulkomaille —»
»Vastaatko minulle Nizzassa?»
»Niin, milloinkas siellä ollaankaan? Kahden viikon kuluttua. Jos muistutat minua, niin kenties sanon sen Nizzassa.» Hän taivutti päänsä jälleen taaksepäin. »Todella, Violet, ei teidän tarvitse arkailla istuessanne kuuntelemassa tämän liikuttavan jutun loppua. En aio suostua Clauden kosintaan tällä hetkellä!»
Arvasin niiden sanojen ilmaisevan hänen äidilleen juuri sen, mitä niihin oli tahdottukin sisällyttää, nimittäin: »Jos yrität häätää pois Cynthiaa, saatan 'huomata' joutuvani naimisiin Clauden kanssa. Sitten Cynthia, joka on sinusta vastenmielinen, voi olla seurassani niin paljon kuin minä tahdon. Hän olisi kälyni. Meidän olisi huolehdittava siitä, ettei hänellä olisi rahavaikeuksia. Ei kukaan kykenisi sitä estämään.»
Ja omasta puolestani tunsin äkkiä samaa hyydyttävää pelkoa kuin hänen äitinsäkin, nimittäin että Margaret piakkoin (monista syistä, mutta ei ainoasta oikeasta) »huomaisi» ajautuvansa avioliittoon tämän häneen orjamaisesti hullaantuneen pojan kanssa.
Ääneen hän lisäsi Claudelle: »No niin, siinä se, eikö niin? Et enää vaivaa minua tällä asialla kahteen viikkoon. Ja sitten, Ranskassa, (ehkä) ilmoitan sinulle mitä olen päättänyt tehdä.»