VI
Lähdettävä.
Huomiota herättämättä, käärittävä arabialaisten tapaan telttani kokoon ja hiivittävä hiljaa tieheni — sellaiset määräykset olin saanut.
Miten tehdä se?
Olin kolmen muun henkilön seurassa Nizzan satamassa viruvan, kahdensadan tonnin kantoisen huvipurren ahtaassa kajuutassa. Iltapäivä oli vaipunut purppuraisen sinipunervaan hämyyn, jossa lamput tuikkivat kuin jalokivet. Ja eikö tyttö joka tapauksessa huomaisi? Hänellä oli silmät. Ja hän oli varsin valpas.
Kuinka perin miestentapaista valmistaa tällainen suunnitelma, yleispiirteiltään niin rohkean uskallettu, ja jättää naisen asiaksi huolehtiminen sen yksityiskohdista! Kaikki yksityiskohdat tuntuivat välttämättömiltä kompastuskiviltä.
Minulle oli jupistu jotakin sellaista, että minun oli erottava nuoresta Margaretista teepöydässä, kun minut vietiin katsomaan jotakin — mitä salaperäistä aluksessa saattoi olla. Tuiki hyvä ehdotus. Mutta miten järjestää se? Juuri tällaisina hetkinä tuntuu ihmisestä se henkilö, jonka luota aikoo lähteä, ihan kuin takiaiselta. Miten pääsisin eroon tytöstä? Kului useita jännittäviä minuutteja.
Kuumeisena odotin vähäisintäkin tilaisuutta päästäkseni pujahtamaan
Margaretin luota.
Sitten Margaret itse auttoi minua.
Miesten keskustellessa ja minun vilkuillessani vuoroin heitä, vuoroin kajutanovea oli Margaretin päähän pälkähtänyt ajatus. Kun vihdoin epätoivoissani esitin jonkunlaisen tekosyyn, jota en enää muista, päästäkseni puhuttelemaan Wallacea ja puikahdin tämän salaliittolaiskumppanimme luokse, kääntyi Margaret värilliseen pulloriviin päin.
Oliko Mount tahtonut nolata häntä? Mies ei ollut kuulevinaankaan, kun hän oli lausunut haluavansa sateenkaaricocktailia.
Olkoon menneeksi! Niin, olkoon menneeksi! Nytpä hän koettaisi sekoittaa sen itse.
Nopeasti, kiukkuisesti hän tempasi lasin ja tarttui lähimpään pulloon. Hän valutti jalokivihohteista nestettä pitkin lasin kuvetta varovasti, kuten Cynthia oli selittänyt. Sitten hän otti seuraavan pullon. Samalla tavoin kuin kokematon nuorukainen hapuilee eriväristen kukkien keskellä hääräili Margaret juomien kimpussa.
Kuinka huikean suhteettomia määriä hän lieneekään erehtynyt sekoittamaan niitä toisiinsa! Jumala sen tietää. Vain Jumala tietää, minkälaisen taikajuoman hän tietämättömyydessään valmisti. Siitä sateenkaaricocktailista ei tahtonut tulla kunnollisen viirukasta. Hänen lasissaan oleva helmenvalkea neste ei ollut kirkas, vaan opaalille hohtavan pilven värinen, muistuttaen Kanaalin taivaanrantaa sumentavaa aamu-utua. Se tuoksusi samanlaiselta kuin paras ranskalainen kahvi, johon on sekoitettu valkean orvokin haju. Kahvilta se maistuikin, kahvilta, jossa tuntui omituinen imelän sherryn maku.
»Perin hyvää», mietti Margaret ryypätessään sitä ja aikoi tyhjentää lasin, ennen kuin me palasimme.
Hän tyhjensi sen.
Pian hiipi hänen olentoonsa omituinen tunne. Vain kerran ennen hänestä oli tuntunut samanlaiselta… avuttomalta… ikäänkuin hän olisi leijaillut ilmassa… ulkopuolella oman ruumiinsa, jota hänen tahtonsa ei enää pystynyt ohjaamaan. Se kerta oli ollut silloin, kun hänelle oli hammaslääkärin luona annettu jotakin huumausainetta. Hän oli nostanut kättään osoittaakseen vielä olevansa tajuissaan. Se on, hän oli koettanut nostaa sitä. Hervoton käsi oli retkahtanut hänen syliinsä, ja sitten hän ei ollut tiennyt enää mitään.
Nyt purressa kävi taaskin samoin. Äkkiä hän tunsi, ettei hän kyennyt tekemään muuta kuin sallimaan herpaantuneen kätensä pudottaa tyhjän lasin ja kaiken muun silkkisen hameensa helmaan — sallimaan sirohattuisen päänsä kallistua taaksepäin pieluksia vasten.
Mitä senjälkeen tapahtui, siitä ei Margaretilla ollut aavistustakaan.
Hän ei aavistanut, että minä kiireisesti laskeuduin rantaveneeseen (jolloin minusta tuntui samanlaiselta kuin tekoaan pakenevasta rikollisesta). Margaret ei tuntenut tärinää eikä surinaa Sweetheart II:n koneiden alkaessa pyöriä. Aluksen syöksähtäminen eteenpäin, myllertyneen veden äkillinen kohoaminen sen keulalaidoille, rannikon ja sen loppumattomain, välkkyvien valorivien jääminen kauas taaksepäin tummalle Rivieralle, etäisen rannan vaihtelut, maamerkit, jotka ikäänkuin näyttämöllä kasaantuivat toistensa eteen, häipyivät ja vihdoin katosivat taivaanrannan alapuolelle — kaikki se jäi Margaretilta huomaamatta. Hän ei nähnyt viimeisiä, kirkkaita juovaa, joita majakkavalot lähettivät tuulen voimistuessa yhä jyrkemmin aaltoilevalle ulapalle. Hän ei nähnyt purren taakse jäävää sinertävän harmaata vanavettä eikä tasaisista laineista kuvastuvia tuikkivia tähtiä.