VII
Margaret lisäsi: »Entä tyttö?»
Tässä teidän on otettava huomioon eräs seikka, joka tuntunee hieman uskomattomalta.
Sillä hetkellä ei Margaret lainkaan muistanut tuskaa, joka oli kalvanut häntä hänen nähdessään Mountin kelloon kiinnitetyn tytönkuvan. Hän oli unohtanut tuskaiset mietteensä, joita hän oli hautonut, kunnes näki Mountin uudelleen… oi niin, se oli kuin olikin ollut mustasukkaisuutta! Mutta siitä heräävän intohimon oiretta ei tuntunut. Niin vaihtelevia ovat neidon mielialat mieheen nähden. Niin tyyten erilaisella tuulella hän oli nyt kuin hurmaantuneena kuunnellessaan Mountin laulua nuotion valaisemassa hämärässä. Hänet vallannut myrskynpelko oli pyyhkäissyt syrjään hänen kumppaniaan kohtaan tuntemansa fyysillisen mieltymyksen… Mountista oli tullut suojelija, luotettava seuralainen. Unohtunut oli alkava huoli, unohtunut sen aiheuttama, vaivaava, kömpelö ujostelu. Uhkuen luottamusta ja lapsellista kiitollisuutta Margaret tunsi syvää mielenkiintoa kaikkeen siihen, mitä hänen ystävänsä oli sinä yönä kertonut.
Nyt hän lausui luonnollisen mieleenjohtuman:
»Entä tyttö?»
»Enidkö?»
»Sekö hänen nimensä on? Onko kelloonne kiinnitetty pienoiskuva morsiamenne?»
»Kyllä; se on Enidin kuva. Hän teetätti sen eräällä taiteilijaystävällään minua varten — se on hyvin hänen näköisensä.»
»No, miltä sellaiset seikat tuntuvat morsiamestanne, herra Mount? Mitä hän niistä sanoo?»
»Sanoo? Hän ei sano mitään erikoista.» (Hän puhui melkein sillä tavoin kuin olisi morsian ohut heidän parissaan saarella!)
»Täytyyhän hänen puhella kanssanne?»
»Kuinka niin?» Mount naurahti. Margaret tunsi sen värinän. Mies jatkoi: »Mutta älkää kuvitelko, ettemme tule toimeen keskenämme! Me sovimme oikein hyvän, Enid ja minä; hän tanssii ihanasti. Ensiksi kohtasin hänet tanssiaisissa. Niinpä niin, me vain tanssimme ja — mitäs muuta ihminen tekee? Pelaamme tennistä (hän pelaa huomattavan hyvin). Meitä pyydetään vierailuille maaseudulle yhdessä. Pelaamme yhdessä golfia. Ratsastamme. Ei kukaan halua puhella aina.»
»Kyllä ymmärrän. Tarkoitan voivani kuvitella, etteivät ihmiset puhele alinomaa, vaikka ovatkin kihloissa. Mutta minusta — hänen täytyy aprikoida — täytyy ajatella, oletteko te — mitä hän ajattelee, herra Mount?»
Omituisen välinpitämättömästi mies vastasi: »Mitä tytöt ajattelevat? Nykyajan tytöt, joilla on yllin kyllin harrastuksia, yllin kyllin sellaista, mikä vie heidän aikansa hupaisesti. Mitä useimmat naiset todennäköisesti ajattelevat avioliitosta ja muusta semmoisesta? Jauhavat kuluneita ajatuksia?… Kun heidän ei tarvitse koettaa vaikuttaa mieheensä, ei heidän ystäviinsä eikä kehenkään?… Sydämensä sisimmässä?… Kun he ovat ehdottoman vilpittömiä? Minä puolestani luulen, etteivät he lainkaan ajattele rakkautta.»
»Eivät ajattele?» kertasi Margaret kuvaamattoman huvitettuna.
»Eivät tytöt.»
»Mitä?» huudahti Margaret.
Koruttomasti ja suoraan kuin veli, viehättyneempänä kuin keskinkertainen veli Mount sanoi: »No niin, te olette tyttö; entä te itse? Oletteko te ajatellut sitä niin kovin paljon?»
»Mutta minä en olekaan ollut koskaan kihloissa?»
»Vai niin!» äännähti Mount hiljaa, puolittain halveksivasti.
»Sekö on koetuskivi?»
»Ei kaiketikaan. Mutta minä en ole milloinkaan pitänyt kestään», väitti sama tyttö, joka oli näytellyt henkivartiostonsa kuningatarta. »Olen vain —»
»Vain mitä?»
Margaret oli vaiti.
Syvällä sydämessään, Hill-kadun elämän kerrostumien ja lietteen alla, hän oli palvonut salaista vakaumusta, että rakkauden täytyi tulla ja sen oli tultava ihmeellisenä… Miten selittää se tälle nuorelle miehelle?
Mount jatkoi:
»Teidän mielestänne rakkaus ja muu semmoinen on ollut olemassaolon pääponsi — naisille?»
»Ei —»
»Kyllä; tunnustakaa suoraan! Kyllä, niin luulen. Olen varma, että äitinne ajattelee niin. No niin, sitenhän se on, tavallaan. Mutta siitä en ole puhunut. Useimmat naiset eivät nykyaikana kaipaa miestä — eivät rakkautta ollenkaan.»
»No, mitä sitten?»
»Sitä, mitä he voivat saada elämästä miesten avulla. Taitava, kunnianhimoinen tyttö — tilaisuuksia. Tilaisuutta esiintyäkseen ihailtavana emäntänä, kohdata mielenkiintoisia henkilöitä, kenties matkustaa… olla 'jotakin’. Keskinkertainen tyttö… niin, yleistä puuhaa ja kiihkoa, mikä kihlausta seuraa, sormuksen valintaa, onnittelukirjeisiin vastaamista, valokuvien ottamista Bystanderia varten, häiden valmistelua. 'Oi, minun on pyydettävä sinua käymään niiden ja niiden ystävieni luona, kirjoittamaan loppumattomia luetteloja vieraista ja haastattelijoista ja lähtemään katsomaan kaupunkiasuntoa’… Pääasia on heistä luonnostaan lankeava, kihlautuneista tytöistä. He otaksuvat sen olevan sitä kaikkea, mitä he puuhaavat, ja että muu on — niin, kirjojen jaaritusta», lopetti nuori Mount.
Hän ei ollut koskaan ollut niin lähellä sitä Enidiä, joka oli lupautunut hänen vaimokseen, kuin hän nyt oli tätä toista tyttöä, jonka taipuisaa vartaloa hän nyt puristi käsivarsillaan ja jonka kasvoja hän ei nähnyt, koska ne olivat kaksinkertaisessa piilossa, yön pimeyden salaamina ja painettuina hänen olkaansa vasten. Yhdeksänkolmatta vuotta kestäneen elämänsä aikana hän ei ollut kertaakaan puhunut niin avoimesti, niin luontevasti ja tutunomaisesti ainoallekaan tytölle. Ja ajatella, että tämä tyttö olisi hänelle vieras, jollei olisi sattunut viime viikkojen aavistamattomia tapauksia! Mutta vain muutamat tunnit — nämä keskiöisen myrskyn raivotessa suojassa eletyt tunnithan ne olivat saattaneet heidät (sekä sielullisesti että sananmukaisesti) lähelle toisiaan.
Vaikka he olisivat viettäneet sivistysoloissa Lontoossa Hill-kadun varrella vuosikausia, olisi Mount sittenkin lausuillut Margaretille jokapäiväisiä, kuluneita huomautuksia lattiasta, uusista näytännöistä, kilpasoudusta, ja tyttö olisi kuunnellut häntä puolella korvalla osoittamatta kovinkaan suurta kohteliaisuutta.
Mutta nyt hänen rinnallaan lepäävä uskottu ystävätär virkkoi miettivästi: »Muistan jollekulle maininneeni, että olen aprikoinut, onkohan rakkaus niin hupaista kuin sen on väitetty olevan.»
Kerkeästi Mount kysyi: »Mitä hän sanoi?»
»… Olen taitanut sen unohtaa.»
Hän ei tosiaankaan muistanut, oliko hän puhunut siitä Claude Oddleylle vaiko punatukkaiselle Ericille. Siitä oli ihan liian pitkä aika… Ja olivathan ne pojat olleet sellaisia lapsia! Kuinka hän voisi muistaa heidän vertauksiaan?
Mountin syvä ääni kuului pimeästä.
»Olette siis aprikoinnut, onko rakkaus hupaista, niinkö? Oi! Älkää koettako ottaa siitä selkoa!» neuvoi hän. »Pysykää loitolla koko hommasta!… 'Romanttisuutta?' Elämässä on paljon hauskempaa kuin se! Koko rakkauden ihannoiva ylistely on varmasti suureksi osaksi suunpieksämistä.»
»Kas niin! Onko teillä nyt se kanta?»
»Se on silminnähtävästi järkevin.»
»Eikö siinä siis ole mitään muuta? 'Maya: haaveilua'? Mutta», huomautti tyttö, takertuen asiaan, »jollei siinä olisi mitään muuta, niin ette sitä pelkäisi».
»Hyvä Jumala, enhän ole väittänytkään, ettei siinä olisi mitään muuta, rakas lapsi. Olen vain, kuten jo mainitsin, päättänyt pysytellä kaukana siitä», selitti Archie Mount käsivarret edelleenkin koko ajan kierrettyinä tytön ympärille. »Minä puolestani en antaudu siihen vaaraan! Enkä tekisi sitä teidänkään sijassanne», varoitti hän. »Älkää tehkö sitä, jos olette viisas —»
Sitten hän äkkiä vaikeni.
Nyt syntyneen äänettömyyden aikana Margaretin olisi pitänyt tuntea jotakin, jotakin sähköistä, joka ei johtunut ulkosalla riehuneesta myrskystä; luolassa, jossa he istuivat sylikkäin, muuttui ilmakehä äkkiä jännittyneeksi kokonaan riippumatta helteestä. Mutta hän oli sellaisessa mielentilassa, ettei tämä sanoma tehonnut häneen. Se jäi häneltä huomaamatta.
Hän muisti vain (nyt, kun he olivat pysähtyneet pohtimaan rakkautta), että hänellä oli tuhansia kysymyksiä esitettävinä kumppanilleen kokonaan toisesta asiasta. Hän oli aikonut, niin pian kuin sattuisi sopivaa aikaa, tiedustaa ensiksi: »Herra Mount. Mitä te oikeastaan salaatte minulta tästä saaresta, jolla nyt olemme?» Mutta nyt he olivatkin puhelleet ikäänkuin ei sellaista saarta olisi olemassakaan. Tavatonta. Ikäänkuin he olisivat olleet väliajan päättymistä odottava tanssipari… tahi lukiokumppanuksia istumassa ja keskustelemassa myöhään yöllä asuinpaikassaan…
Nyt hän kuitenkin kysyisi Mountilta.
Mutta heti pyyhkäisi uusi ajatus ensimmäisen kysymyksen hänen mielestään.
Hän huudahti hätääntyneenä. »Minkä tähden sydämenne jyskyttää tuolla tavoin? Voitteko pahoin?»
»Voinko pahoin?» toisti mies hyvin äreästi. »En. Pahoin? En tietystikään. Eikä jyskytys kuulukaan sydämestäni», jupisi hän liikahtaen.
Mutta kyllä se takoi rajusti, hänen sydämensä, Margaretin sydäntä vasten, tytön levätessä hänen käsivarsillaan, jotka olivat tiukasti ja rajusti kiertymäisillään hänen ympärilleen, muuttamaisillaan veljellisen, suojelevan, intohimottoman otteen täydelliseksi syleilyksi. Hän oli menettämäisillään kylmän harkintakykynsä. Niin äkkiä, niin aavistamatta. Hänet oli vallannut tunnepuuska.
Muistettakoon, että tämä nuori nykyajan ihminen oli vuosikausia pitänyt itseään miehenä, jonka oli onnistunut pitää inhimilliset intohimot loitolla elämästään (vaikka tunnustikin niiden voiman; se on suunnilleen yhtä helppo tehtävä kuin seljapensaiden tuhoaminen puutarhojen pientarilta, joihin ne ovat kerran päässeet juurtumaan). Siispä hän oli kääntänyt selkänsä koko asialle.
Ja nyt se lennähti hänen eteensä!
Eikä ilman varoituksia. Ensimmäisen hän oli saanut kuullessaan Margaretin äänen alhaalla kallionrinteellä huutavan apua. Häntä silloin ahdistaneen tuskaisen levottomuuden olisi saattanut herättää kenen naisen vetoomus tahansa eikä ainoastaan tämän kumppanin, jonka hän oli nähnyt hylkäävän liikasivistyksen virheet toisen toisensa jälkeen, tämän tytön, jonka hän sananmukaisesti oli nähnyt alkavan kukoistaa ja pyöristyä karkean asunsa alla ikivanhojen ihmelääkkeiden, auringonpaisteen, raittiin ilman, yksinkertaisen elämän, ruumiinharjoitusten ja unen taikavoimaisesta vaikutuksesta. Vähitellen oli Margaretin luontaista terveyttä, kauneutta ja viehkeyttä sumentanut pilvi haihtunut. Joka päivä oli oikean helmen maidonpuhdas kiehtova säteily alkanut yhä kirkkaammin välkkyä. Sen hän oli nähnyt; mutta sittenkään hän ei ollut tuntenut sydämellään. Ei tietoisesti…
Mutta toinen varoitus, hurmaava värinä, joka kuumasti oli kiitänyt hänen olemuksensa läpi tytön lämpöisen, nuorekkaan käden koskettaessa häntä. Margaret oli kysynyt: »Pidittekö te minua kädestä veneessä?» Se oli riittänyt järkyttämään hänen tasapainoaan, pitämään häntä rauhattomana ja valppaana, ajamaan hänet pois tytön luota kokonaiseksi loputtomaksi päiväksi.
Ja sitten myrsky. Hänet heti vallannut vaistomainen pakko lähteä etsimään Margaretia, kauhea hetki, kun hän tapasi tytön luolan tyhjänä, hänen tuntemansa taivaallinen huojennus, kun hän ukkoshauteisessa pimeydessä kuuli taaskin tytön äänen. Sitten ne tunnit, jotka he olivat viettäneet tässä luolassa kietoutuneina toisiinsa kuten pari Les Noyadesissa.
Siinä ei ollut vaaraa — aluksi.
Sillä tämä viehkeä, kukoistukseensa puhkeava tyttö, odottamaton häiritsijä, jonka ääni saattoi koskea ja jonka kosketus saattoi millä hetkellä hyvänsä hurmaavasti värähdyttää, oli jälleen viety häneltä piiloon. Margaret oli muuttunut taas avuttomaksi lapseksi, kadonneeksi kissanpojaksi, hänestä riippuvaiseksi orvoksi. Tyttö oli ollut kuolemanpelon vahassa, häntä oli painanut kauhu, jota Mountin oli ollut suorastaan pakko tyynnytellä painamalla hänet rintaansa vasten ja jonka hän oli saanut vaimennetuksi vasta vertaamalla siihen omaa salaista pelkoaan.
Hyvä Jumala, kuinka hän oli lörpöttänyt…
Mutta se ei ollut pahaksi. Hän oli puhellut Margaretille kuten inhimilliselle olennolle lainkaan ajattelematta, että hän oli nainen tai mies, pitänyt häntä vain hädässä olevana ihmisenä. Sukupuoli oli jäänyt kokonaan syrjään, kokonaan.
Kunnes —
Niin! Kunnes hetkenä, pian häipyvänä ja valoisana kuin salaman huikaiseva välähdys, intohimo…! Se oli äkkiä lehahtanut hänen rinnassaan rajuun liekkiin. Kaikkien hänen varmojen suojuksiensa, päätöksen, järjen, tottumuksen, lävitse oli se pakanallinen tunne yhdessä silmänräpäyksessä murtautunut. Sinä kiihkon hetkenä se oli tarttunut Archie Mountin hillityn ja harkitsevan nykyaikaisen miehen kurkkuun ja pudistanut häntä niin, että se tuntui hänen ytimissäänkin. Tyttökin, joka ei aavistanut mitään, oli äkkiä viattoman hämmästyneenä huudahtanut: »Minkä tähden teidän sydämenne jyskyttää tuolla tavoin?»