VI
»Pelännyt rakkautta?»
Viehättyneenä hänen sylissään oleva tyttö unohti tuskaisen jännittyneesti odottavansa myrskyn taukoamista.
»Mutta minkä tähden pelkäätte rakkautta? En ole tiennyt kenenkään —»
»En tiedä, pelkääkö kukaan muu, mutta itse tiedän pelkääväni.»
»Mutta kuinka — pelkäätte sitä?»
»Hyvin kovasti.»
»Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte? Minkä tähden pitäisi pelätä rakkautta?»
»Yhdestä syystä — se tekee niin kipeätä», sanoi Mount — tavalliseen tyrmistyttävään, täysin hillittyyn tapaansa. Hänen äänensä aleni; Margaret tunsi sen. »Se koskee kirotusti. Kun ihminen on sellainen, että hän pitää — pitää niin mielipuolisesti toisista. Niin, se on kirous, häntä painava kirous. Ymmärrättekö sen?»
Syntyi hiljaisuus, jota rikkoi vain sateen jatkuva, monisävelinen loiske (heidän turvapaikkansa kristallihohteinen oviverho) ja lähellä olevasta punertavasta kasvista kajahteleva rytmillinen rummutus.
Sitten vastasi Margaret huvitettuna, ääni vakavampana kuin ennen:
»En luule ymmärtäväni. Kertokaa minulle siitä!»
»Tiedättekö, etten ole koskaan puhunut siitä kellekään? En ole milloinkaan hiiskunut siitä sanaakaan ainoallekaan elävälle sielulle.»
»Oi! Minun ei olisi pitänyt pyytää —»
»No no, älkää olko hupakko! Aion kertoa teille. En taitaisi voida sitä tehdä, jos näkisin teidät, ymmärrättehän? Mutta … näin on toista. No niin, aluksi mainitsin, että pidin kauhean paljon äidistäni. Hän kuoli, tiedättehän» — (hän äänsi ne sanat hyvin nopeasti ja epäselvästi). »Se oli kovin surkeata. Olin silloin pieni, piskuinen vekara. Myöhemmin — käydessäni koulua — Koulussa, tiedättehän, saa joskus erinomaisia ystäviä. Erinomaisia ystäviä; heillä saattaa olla helkkarinmoinen merkitys, kun on kaikki yhteistä heidän kanssaan, kun ajattelee heitä loppumattomasti… On joitakuita kumppaneita — niinpä niin, ymmärrättekö, vain se, että tuntee heidät, tietää, kuinka ihailtavia he ovat, tuntuu muuttavan koko elämämme juoksun. Sankaripalvontaa!… En tiedä, onko tyttöjen laita samoin. En usko, että niin on, neiti Verity.»
»En ole koskaan ollut koulussa», vastasi neiti Verity, siirtäen Mountin kaulaan nojaavaa poskeaan nostaessaan kätensä helmiinsä. Silloin hän huomasi kaulassaan riippuvan helminauhan (hänen takertuessaan kiinni Mountiin) sujahtaneen miehen villapaidan povelle ja tarttuneen irtonaiseen villasilmukkaan. Nyt heidät yhdisti toisiinsa mutkitteleva, sileä, maidonlämmin helmiketju. Vetäen sen irti hän sysäsi sen syrjään samoin kuin tanssiva tyttö heilauttaa sivulle häntä vaivaavan kaulanauhan. Hän työnsi sen syrjään melkein huomaamattaan, sillä hän oli kokonaan viehättynyt heidän keskusteluaiheeseensa. »Äitini opetti minua, kunnes tulin kaksitoistavuotiaaksi, tiedättehän. Sitten minulla oli kaikenlaisia ohjaajia, ranskalaisia opettajattaria ja monenlaisia muita neuvojia, jotka kävivät hotelleissamme antamassa minulle haluamaani opetusta, minulle yksin. Se ei luonnollisestikaan ole kouluelämää. Minulla ei siis koskaan ole ollut kouluystäviä eikä muitakaan läheisiä ystäviä.»
On ehkä merkillepantava seikka, ettei hän maininnut eikä ajatellut Cynthia Oddleyta — jolla aikoinaan oli niin suuri vaikutus hänen elämäänsä. Äänettömänä hän sitten odotti, mitä sanoja nyt lähtisi miehen suusta, joka oli vajaan kymmenen sentimetrin päässä hänen huulistaan.
»Tyttöjen», virkkoi Mount miettivästi, »oletetaan olevan romanttisempia kuin me olemme. Minä en sitä usko. Minun luullakseni tytöt ovat paljoa käytännöllisempiä: he eivät haaveile, eivät kuvittele niin paljoa eivätkä ole niin myötätuntoisia muita ihmisiä kohtaan. He ovat tavallaan proosallisempia. Enhän kylläkään ole oikein kunnolla tuntenut ainoatakaan tyttöä», lisäsi hän vilpittömästi. »Mutta mistä olinkaan puhumassa?»
»Kouluaikaisista ystävistänne, joista piditte —»
»Ahaa, niin! No niin, pian he tietysti menivät menojaan, katosivat tyyten elämästäni. En enää nähnyt heistä vilahdus takaan. Kaikki he hajaantuivat, kukin suunnalleen. Se tuotti kiusallista kärsimystä… Toivoakseni en ikävystytä teitä», keskeytti hän esityksensä, omituisesti luiskahtaen noudattamaan aikaisempia, lontoolaisia tapojaan.
»Jatkakaa, jatkakaa! Silloin en pelkää kuunnellessani sitä toista.»
»Sitten on kaikki hyvin. No niin, ymmärrättekö, mitä tunsin. Ette… Mutta, rehellisesti puhuen, rakas ystävä, se oli helvetillistä… Ihmiset nauraisivat sille — milloin hyvänsä pidin jostakin, merkitsi se minulle liian paljon… Niin, on hulluutta antautua sillä tavoin! Sitten he menivät. Ja sitten viimeinen tapaus» — hän selvitti kurkkuaan — »rakas Charles-poloinen!»
»Veljenne», mutisi Margaret.
»Se olikin huippukohta», jatkoi Mount. »Senjälkeen keräsin voimani. Päätin: 'Surma minut periköön, jos enää ikinä antaudun minkään sellaisen voimakkaan tunteen valtaan, joka… runtelee' Ymmärrättekö, se peloittaa minua. Se herättää minussa samanlaisen tunteen kuin teissä myrsky. Raukkamaista, tiedän sen. Minun pelkoni nimittäin.»
Hänen äänessään oli sellainen sointu, jota Margaret ei ollut ennen kuullut, ja hän puhui asioista, joihin tyttö ei olisi odottanut kumpaisenkaan tuntemansa Archie Mountin kajoavan. Tämä mies ei ollut sovinnaisen miellyttävä, lontoolaisvaatturien pukema päivällisvieras eikä myöskään toimelias haaksirikkoinen, joka viritti nuotioita, kalasti, katkoi rautatammenoksia ja raahasi tavaralaatikoita kallioiden poikki. Tämä oli sellainen herra Mount, jota hän ei ollut sitä ennen kohdannut. Ja epävarmaa oli sekin, oliko kukaan ennen tavannut sitä Mountia. Löysikö hän nyt itsensä? Pimeyden, myrskyn ja koko tilanteen äärimmäisen outouden vapauttamana olennainen Archie (jonkinlaisessa yöllisessä vapaudessa!) kerrankin pohti sylissään lepäävän tytön kanssa sellaista asiaa, josta hän muutoin ei olisi suostunut puhumaan kellekään muulle, kuin itselleen ja silloinkin vain sielunsa sisimmässä sopukassa.
»Pelkkää arkuutta. Rakkaus, siinä minua ohjaava pelko.»
»Kyllä ymmärrän», vakuutti tyttö, jonka hirmu oli myrsky. Ja hän puhui hiukan arkana, sillä myöhästynyt salama oli valaissut heidän kuivan ja suojaisan komeronsa sisustaa. Hän oli nähnyt sen kallioseinien kaikki pintamuodostukset, erottanut hämähäkin nurkkaan kudotussa verkossaan, ison, monijalkaisen hämähäkin.
Hänen mieleensä välähti: »Hämähäkki yöllä tuo onnea.»
Sitten kuului sateen loiskeesta ukkosen jäähyväiskuminaa. Vaistomaisesti tiukkaantui jyrinää pelkäävän tytön hänen vyötäisilleen kierrettyjen käsien ote.
»En mahda sille mitään sen enempää kuin tekään», tunnusti rakkautta pelkäävä nuori mies. »Käsitin: 'Jos olen sellainen, että tunteeni sukulaisia ja kumppaneita kohtaan ovat tällaiset, niin kuinka minun käy, jos sallin itseni kiintyä naiseen?' Saatoin kuvitella sitä mielessäni. Saatoin kuvitella itseäni silloin. Se olisi samaa kuin panna kaikki yhden sattuman varaan, luovuttaa itsensä toiselle eikä enää olla oma herransa, olla kykenemätön irroittamaan mieltänsä siitä. Sielu ei — kirjaimellisesti — olisi enää omassa hallussa, vaan jonkun toisen ihmisen —»
»Väitetään sen olevan niin ihanaa.»
»Saattaa olla. Tant pis. Silloin eläisi, ajatellen saattavansa menettää hänet; menettäisi hänet. Tai se saattaisi olla kaikkea muuta kuin ihanaa… Saattaisi sattua sellainen, joka musertaisi rakastuneen, sellainen, jolle se ei ehkä merkitsisi mitään. Siinä ihminen silloin olisi, Margaret. Kohtalon armoilla. Hänellä olisi avonainen, arka haava, kuten olen nähnyt miehillä olevan. Kykenemätön enää mihinkään — tyyten armoilla — sysittynä — »
»Olisitteko te?»
»Varmasti olisin. Oksin toivoton. Saatan kuvitella, millainen olisin. Olisi samanlaista kuin seisoa pienellä, kehnolla vuoristosillalla ja tuijottaa alhaalla kohisevaan ja riehuvaan tulvapuroon —»
Kuvitelkaahan! Tämä nuoren miehen tunnustus sellaisena yönä, jolloin oli vuoroin sysipimeätä, vuoroin huikaisevia salamoita ja jolloin huumaava jyrinä pauhasi tytön korvissa. Mountin hengitys sihisi hampaiden välissä, ennenkuin hän jatkoi. Margaret erotti hänen äänestään hyytävän pelon soinnun.
»Antaisinko itseni vaipua siihen — Sallisinko itseni hurmautua rakastumaan? Voisinko antautua tuuliajolle? En. Olen aina ollut selvillä siitä, etten saa sallia sen tapahtuvan.»
»Noin kai ajattelitte, ennenkuin menitte kihloihin?»
»Vuosikausia sitä ennen. Monta vuotta.»
»Mutta senjälkeen menitte kihloihin.»
»Niin kyllä», vastasi Mount kokonaan toisenlaisella äänellä.
»Juuri sentähden, suureksi osaksi.»
»Mitä tarkoitatte sanoilla 'juuri sentähden’?»
»Tietysti sitä, että kihlautuminen — sehän on niin toisenlaista, eikö olekin?»
»Onko se? Niinkö arvelette?»
»Luonnollisesti on! Se on kokonaan toista, ettekö käsitä? Kokonaan toinen asia. Onhan miehen joka tapauksessa joskus mentävä naimisiin. Sitäpaitsi se tekee elämän niin rauhalliseksi, vakiintuneeksi ja varmaksi.»
»Ohoo!» äänsi Margaret.
Sillä hetkellä hän ei tiennyt, oliko hän samaa vaiko eri mieltä, oliko hänestä outoa vaiko aivan luonnollista, että mies pelkäsi rakkautta, meni sentähden kihloihin tytön kanssa ja ajatteli avioliittoa elämän tyyneyden säilyttäjänä.
Silloin se otaksuttavasti tuntui hänestä varsin luonnolliselta tai ei ainakaan paljoa luonnottomammalta kuin mikä muu luonnonilmiö tahansa.