V
Vihdoin hän taaskin tunsi tytön huulien liikkuvan korvaansa vasten ja kuuli aran soperruksen:
»Olen hirveän pahoillani… hirveän häpeissäni. Mutta en — en mahda sille mitään.»
»Niin, Margaret, tiedän, ettette mahda!» keskeytti Mount lohduttavasti, samalla rohkaisevasti tiukentaen tytön tutisevaa käsivartta puristavien sormiensa otetta. »Tiedän, ettette mahda, mutta mitäpä siitä? Monet ihmiset ovat samanlaisia hyvin monet! He ovat aina silmittömästi kauhuissaan ukkosilmalla. Ei vain —»
»Ajatelkaahan!» jupisi tyttö väristen. »Vähää ennen kuin te tulitte… luulin kuolevani… En olisi ollut siitä kovin pahoillani, koska silloin en olisi kuullut… Voi!» Hänen hento ruumiinsa vapisi päästä jalkoihin saakka, niin että Mountkin tutisi. »Nyt se alkaa taaskin. Luulin sen olevan ohitse… Älkää jättäkö minua yksin… Olen pahoillani, mutta ettehän jätä?»
»En jätä, kunniasanallani… Kunpa minulla olisi tilkka konjakkia teille!»
»Se ei auttaisi vähääkään. Kunhan vain… lupaatte pitää minusta lujasti kiinni, kunnes se on ohi.»
»Hyvä, hyvä, rakas! (En voi pitää teitä tiukemmin kuin te pidätte minua.) Tuo hornamainen melu se vain… Hyvä Jumala! Se kuulosti samanlaiselta kuin miinan räjähdys. Mutta ei se ole vaarallista, tiedättehän sen… Se tuntuu niin kamalalta luonnollisesti sen tähden, että koko ajan täällä ollessamme on ollut niin kaunis sää, maidonlauha… Ja sitten tällainen myrsky! Vastakohta on niin järkyttävä… Samoin kuin jos joku tavallisesti herttainen ihminen äkkiä saa raivoisan puuskan… Eikö se olekin paljoa masentavampaa kuin se, että joku sellainen, joka usein vimmastuu, alkaa riehua?… Älkää välittäkö siitä! Tätä ei voi jatkua… Älkää katselko salamia!… Ehkä se on pilven viimeinen lieve.»
Mutta se ei ollut viimeinen lieve. Yhäti kesti myrskyä. Yhä aika vieri.
Aika vieri, ja he, jotka tunsivat ja kuulivat toistensa jokaisen liikahduksen, näkivät toisistaan ainoastaan salamien välähtäessä tumman hahmon, vaalean käden, sinertävät kasvot, silmien ja helmien välkkeen. Tytön sopertava ääni kuului Mountin rinnalta.
»Pidättekö minua pahimpana tapaamananne pelkurina?»
»Oi, älkää olko hupakko! Pelkäätte ainoastaan tätä. Pidän teitä rohkeana. Te olette ollut rohkea kaikessa muussa. Niin olette! Olen nähnyt sen, Margaret.»
»Kuka muu hyvänsä luulisi minua mitä kurjimmaksi raukaksi… Olen koettanut muistaa olevani merimiehen tytär … Mutta kuka tahansa arvelisi —»
»Heidän ei pitäisi, se on varma», keskeytti Mount. »Maailmassa ei liene ainoatakaan ihmistä, joka ei pelkäisi jotakin.»
»Luuletteko niin?… Luuletteko tosiaankin niin, herra Mount?»
»Varmasti.»
»Mutta sittenkin», intti Margaret arkana, »eikö sellaisiakaan, joiden otaksuttavasti pitäisi olla rohkeita? Eikö edes merimiesten tyttäriä?»
»Minkä tähden? Sen enempää kuin merimiehiäkään», tokaisi rohkaisevasti tumman hahmon ääni pimeydestä. »Usein kehutaan jotakin sankaria ja vakuutetaan, ettei 'hän milloinkaan pelännyt'. Se on hölynpölyä. Hän lienee aina hillinnyt pelkonsa, mutta jos hän on ollut kuolevainen, on hänkin joskus pelännyt, se on varma.»
* * * * *
Se keskustelu tuntuu kummalliselta, kun muistamme, että puhelijat olivat nykyajan nuoria, jotka koko ajan istuivat sylikkäin, muodostaen ryhmän, joka olisi saattanut esittää luolaihmisten armastelua.
* * * * *
Olosuhteet olivat heittäneet heidät sellaiseksi ryhmäksi, jollaisia rakkaus on ammoisista ajoista sommitellut. Mutta siitä he eivät olleet tietoisia. He olivat sykertyneet yhteen saadakseen lohtua — tytön painautuessa miehen rintaa vasten ja miehen puristaessa häntä itseään vasten — mutta sittenkään he eivät tietoisesti tunteneet rakkautta, eivät intohimoa eivätkä sukupuolivoimia, yhtä väkeviä kuin ne, jotka halkoivat öisiä pilviä ja pieksivät merta sen kaiho-onkalon ulkopuolella, jossa Mount ja Margaret syleilivät toisiaan ja puhelivat. Hyvin omituisen vastakohtaisia olivat varmaankin heidän nuorekkaiden ääniensä persoonaton sävy ja heidän nuorten vartaloittensa keskinäinen asento! Kylmän selkeästi he vastailivat toisilleen, puhellen keskenään kietoutuneina syleilyyn, joka tuskin olisi saattanut olla tiukempi, jos he olisivat olleet tulisesti rakastuneet toisiinsa.
Voidakseen lainkaan puhua, oli Margaretin irroitettava suunsa Mountin kaulasta, jota vastaan se oli painettu ikäänkuin mitä lämpimimmin hyväillen.
Mutta hänellä ei ollut muuta sanottavaa kuin: »Arveletteko oikein tosissanne jokaisen ihmisen pelänneen jotakin?… Puhelkaa, oi, puhelkaa vielä, etten niin hyvin kuulisi muuta! Kertokaa minulle itsestänne!»
Viimeksi tänään hän oli oivaltanut, ettei tämä varovasanainen nuori mies ollut kertaakaan ollut kyllin avomielinen puhuakseen hänelle mitään itsestään. Hän oli aprikoinut, tekisikö hän sitä milloinkaan…
Nyt oli se aika käsillä.
Kun hän sopersi: »En usko teidän koskaan pelänneen mitään», vastasi
Mount hänelle hämmästyttävän avoimesti:
»Minunko? Enkö ole pelännyt mitään? Se on erehdys, neiti Verity», virkkoi mies, jonka leuka lepäsi hänen hiuksiaan vasten, jonka sormia Margaretin pyöreä olkapää lämmitti, jonka rinnalle oli huomaamatta valahtanut tytön omassa kaulassa riippuva, sileän keveästi hivelevä helminauha. »Se on erehdys, neiti Verity. Tosiasia on, että olen aina hirveästi pelännyt erästä seikkaa.»
»Tekö? Mutta teillähän on urhoollisuusmerkki, olette palvellut torpeedonhävittäjässä, ollut mukana kolmessa räjähdyksessä, ja kaikki tuntuivat ajatelleen, että olitte ollut ihailtava sodassa ja kaikkea muuta semmoista. Olen kuullut siitä —»
»Sellaistahan kuulee. Sitä en tarkoita, ymmärrättehän», katkaisi nuori Mount hänen lauseensa. Hänen hiljaa liikahtaessaan Margaret sekä tunsi että kuuli hänen hieman naurahtavan. »Sellaistahan se kyllä oli. Aina tiesi, että sellaista saattoi sattua millä hetkellä tahansa. Mutta se oli ulkoista, saattoi saada surmansa, tuhoutua räjähdyksessä, hukkua — mutta eräs seikka pelotti minua paljoa enemmän kuin se.»
»Mikä se oli?»
»Ettekö naura, jos ilmoitan sen?»
»Miten voisinkaan?»
»Niin, tiedän, ettette naura. No niin sitten, puhuakseni totta», virkkoi Mount hyvin koruttomasti, »olen aina pelännyt rakkautta».