IV
Vettä tuli kuin saavista kaataen. Sihisten kiitivät kuurot lahden pinnalla ja paiskautuivat litisten kallioihin ja kiviin. Kohisten putosivat pisarat pensaikkoon, ja kun sade osui heidän suojapaikkansa lähellä kasvaviin, isoihin, punertavalehtisiin kasveihin — ne olivat ehkä kaktuksia — kuului kuin rummunpärrytystä… Kaikki ne äänet yhtyivät meluiseksi, äkäiseksi sateen sinfoniaksi. Seuraavan salaman valossa näytti siltä kuin olisi luolan suulla ollut paksu, hopeisista helminauhoista kudottu verho. Poukama näytti todella muuttuneen valkean usvan täyttämäksi, tasapohjaiseksi amfiteatteriksi, jossa tyyntä vedenpintaa pieksävät pisarat räiskivät lukemattomina miljoonina pienen pieninä suihkuna. Ja pian sekaantui näiden sadeäänien kuoroon paisuneen puron kohina.
Koska en ollut siellä, on minun sommiteltava näystä oma mielikuvani, joka saattaa olla oikea, mutta voi olla olemattakin. Minun on koottava sen yön näkemykset, äänet ja tunnelmat yhdeksi kokonaisuudeksi… Se, mitä olen näkevinäni … no niin, se ei ole paljoa. Välähdyksien väliajoilla lienee näkynyt vain sysimustan purppuraisia ainejoukkoja — paikallaan olevia, indigolle vivahtavia möhkäleitä (kallioita), hitaasti, raskaasti vyöryviä, riippuvia, viinirypäleenpurppuraisia röykkiöitä (ukkospilviä). Vain silloin tällöin paljasti taivaalla välähtävä sinertävä, smaragdinvärinen salama usvaisen meren ja rosoiset niemet, valaisten myöskin hyvin selvästi sen kalliononkalon kaikki pimennot ja sopukat, jossa he olivat, muistuttaen komeroon sijoitettua, elävää veistosryhmää, säikähtynyt, vapiseva tyttö ja häntä käsivarsillaan turvaava nuori mies (mitäpä hän tiesi tai välitti siitä, oliko mies nuori vai vanha, vai oliko hän ehkä nainen — hänen äitinsä, minä tai kuka tahansa).
Entä äänet?… Tykkien jyskeen tapainen myrskyn pauhu — »yhteen läjään samalla kertaa tyhjennettyjen tuhansien hiilivaunujen ryminä» olisi jokapäiväisempi vertaus — puron ja putouksen paisuva kohina, ukkossateen jatkuva, moniääninen räiske. Silloin tällöin tuntui ukkonen vaimenevan… Silloin aina Mountin vyötäisiä kiristävä ote hölleni hiukan. Mutta myrskyn sinfonia alkoi uudelleen, ja taaskin puristus tiukkeni. Pienet kasvot painautuivat epätoivoisemmin hänen olkaansa, kaulaansa, hänen likintä jäsentänsä vasten… Hän tunsi tytön sydämen taaskin sykkivän rajummin hänen rintaansa vasten. Ja sitä kesti tunnin, toista tuntia…