III
Samoin kuin vaunuihin autettava pikku lapsi salli Margaret Mountin nostaa itseään. Avuttomana, melkein mielettömänä pelosta lapsi-raukka tunsi, että häntä kannettiin muutamia askelia rinnettä alaspäin ja sitten hänet työnnettiin johonkin onkaloon. Se tuntui melkein samanlaiselta kuin huvipurren kojuvuode. Hänet laskettiin hellävaroen maahan, kuten lapsi laskee nukkensa puolittain istuvaan asentoon.
»Olkaa varovainen! Kallio on ihan päänne yläpuolella», lausui Mountin ääni.
Kalliota tuntui olevan sekä hänen takanaan että hänen yläpuolellaan; permanto oli hiekkaa — tai tomua. Vasta paljoa myöhemmin Margaret oivalsi, mikä paikka se oli. Se oli holvintapainen, jonka muodosti kaksi ulkonevaa kallionkielekettä reunustavaa kivilohkaretta — tilava, luonnon valmistama katos, jonka takaseinänä oli kallio. Sen edustalla vietti rinne epäsäännöllisesti alaspäin. Vesipisaroita tipahteli nyt tiheämmin sen ulkopuolella, mutta Margaret oli hyvässä suojassa.
Mutta — aiottiinko nuo lämpöiset lohdullisen turvaiset ihmiskädet irroittaa hänestä? Seuraavan salaman valossa hän oli näkevinään Mountin vetäytyvän kauemmaksi, ja melkein samanaikaisesti alkoi heidän suojapaikkansa kohdalla uudelleen huumaava ryske… kuului jyrähdys toisensa jälkeen, ja tuntui siltä kuin niiden täytyisi särkeä koko kallio pirstaleiksi, sortaa jokainen lohkare sijoiltaan, hajoittaen ne kuten lapsen leikkirakennuksen. Aikoiko Mount jättää hänet yksin nyt? Hän tarrautui kiinni mieheen niin lujasti, että karkea villapaita painui alaspäin ja sen kaulus oli ikäänkuin kuristava nauha Mountin kaulan ympärillä.
Mount pikemminkin tunsi huulien liikkeistä kuin erotti sanat, jotka tyttö koetti lausua.
»Ettehän lähde luotani — ettehän —»
»En tietysti, en lähde, lapsi! Tulen istumaan viereenne tänne katoksen alle, jos saan… (Taitaa tulla kamala ryöppy)… En poistu luotanne.» Samassa kajahti uusi pamahdus kirkkaan välähdyksen jälkeen.
Lempeästi Mount irroitti Margaretin kädet kiskomasta hänen villapaitansa kaulusta. Pauhun kovetessa tyttö takertui häneen uudelleen, painoi kasvonsa hänen kaulaansa vasten ja kiristi hänen vyötäistään tiukemmin kuin vyö oli niitä konsanaan puristanut. Juuri silloin (arvelee hän) räsähti jotakin hänen vyössään, mutta vasta useita tunteja myöhemmin hän huomasi vyötaskussa olleeseen kelloonsa kiinnitetyn pienoiskuvan lasin särkyneen säröille. Vasta myöhemmin hän sen huomasi. Sillä nyt hänen oli hoivattava sylissään olevaa hurjistunutta lasta, jottei hän tulisi hulluksi pelosta.
»Ei se ole vaarallista, ei ensinkään. Se ei voi osua teihin… Painakaa päänne piiloon! Niin. Älkää kuunnelko! Se ei voi osua meihin, kun olemme täällä. Tämä on mainio onkalo. Olipa onni, että olimme lähellä sitä —»
Hän siirtyi syvemmälle kallioloukkoon, joten tytön käsivarsien jännitys helpottui. Sitten hän istui kumartuneena Margaretin puoleen, oikea käsivarsi kierrettynä hänen hartioittensa ympärille vasemman käden lujasti puristaessa hänen olkavarttaan. Jalkansa hän oli ojentanut suoriksi, niin että ne parhaiksi olivat kielekkeen suojassa ja muodostivat heidän sopukkansa kynnyksen. »Sitä ei voi jatkua ikuisesti. Kaikkihan loppuu kerran. Kas niin, nyt alkaa sataa oikein todenteolla. Hitto soikoon —»