II
Huumautuneena, mielettömänä, vapisevana hän ei tuntenut Mountin ääntä tämän huutaessa hänelle rohkaisevasti pimeästä:
»Tännepäin —!»
Taaskin kalsiuminvihreä välähdys taivaalla! Vilahdukselta se näytti hänelle meren, hietikon, kallion ja pienipäisen, leveäharteisen, hoikan olennon, joka tummana kuvastui sinertäviä, kuparinhohtoisia pilviä vasten.
Heti kävi sitten taaskin kaikki pimeäksi. Mutta pimeässäkin se hahmo hyppi hetkisen painuneena hänen näköhermoihinsa…
Margaret ei tuntenut häntä vielä sittenkään. Vielä sittenkin hahmo oli hänestä vain aineellistunut apu, vain häntä auttamaan rientävä ihmisolento.
»Tänne!» nyyhkytti hän kimeästi. »Olen täällä —»
Hänen äänensä hukkui ukkosen jyrisevään pauhuun; mutta sittenkin hän taaskin erotti melkein viereltään saman rohkaisevan luikkauksen. Taivaallisen jymyn vaimentuessa hän kuuli: »Halloo —»
»Halloo! Olen täällä!» kirkui hän. »Täällä — »
»Kaikki hyvin. Olen lähellä. Näen teidät.»
Hänen hartioittensa ympäri kiertyi käsi, ja toinen tarttui hänen käsivarteensa.
Sitten hän tunsi tulijan Mountiksi. Huohottaen hän kääntyi auttajansa puoleen, hapuili ja kaatui häntä vasten.
Kuuma, synkkä, saartava pimeys piilotti hänet. Vain tunnustelemalla Margaret löysi kallionvankan turvan, jota vastaan hän heittäytyi. Lapsi-rukka, kuinka lujasti hän takertuikaan sammalenkarkean villapaidan verhoamiin, voimakkaihin olkapäihin ja käsivarsiin! Kuten hukkuva lintunen tarrautuu oksaan, kuten tuulen kiidättämä ruoho painautuu turvaista aitaa vasten, samoin Margaret takertui tuskaisena käsivarsiin, jotka nyt olivat kiertyneet hänen ympärilleen. Hän oli painanut kasvonsa Mountin rintaa vasten, mutta sittenkin salamien välähdykset tunkeutuivat hänen näköhermoihinsa. Myöskin mies taivutti aina silloin päätään, kallistaen silmänsä tytön hiuksiin. Heidän ympärillään raivosi taaskin turmiokas pauhu, räiskyen, repien taivasta. Se järkytti lujimpiakin hermoja! Margaretista, joka oli kärsinyt siitä jo ennen syntymäänsä, se oli rusentavaa. Mutta läheltä korvaansa hän (vapisevana kuin pudistettu elohopea) kuuli Mountin syväsointuisen äänen:
»Hieman myrskyä. Se on pian ohitse. Älkää pelätkö! Se se on vain —» Seuraava jyrinä tuntui loputtomalta… Sillä kukapa voi sellaisessa myrskyssä erottaa välähtävän salaman, joka paljastaa pienimmätkin kivenmukulat, sen huikaistuneeseen silmään jättämästä kirvelevästä kuvasta? Kuka voi erottaa itse ukkosen kumean, mahtavan jymyn voimakkaasta kaiusta, joka jyrinän tauottua kajahtelee kuulijan korvissa?
Viimeisen ryskeen jälkeen alkoi kuulua napsahtelevia ääniä.
Sadepisaroita tipahteli läheisille kiville kuin litistyviä kuulia.
Margaretin ranteelle osui pisara rajusti, naksahtaen kimeämmin. Toinen
putosi Mountin kengälle, antaen toisenlaisen äänen.
Mount virkkoi reippaasti: »Sade alkaa piiskata meitä pian! Kuulkaahan, meidän on paras laittautua hyvissä ajoin suojaan. Tänne! Oikealle!… Siellä on sellainen —» Naps! Iso sadepisara osui suoraan hänen huulilleen hänen puhuessaan.
»Tuolla on jonkunlainen suojapaikka kallionkielekkeen alla. Näemme sen seuraavan salaman valossa. Kannan teidät sinne, jollette —»
Samassa välähti salama, ja hän sieppasi Margaretin syliinsä.