I
Sen hetken jälkeen hän ei enää selvästi tajunnut mitään, ei aikaa, ei etäisyyksiä, ei juoksemansa matkan pituutta; hän ei tiennyt, kompastuiko hän kahdesti vai kolmasti, kellahtaen pitkin pituuttaan pensaikkoon, joka repi hänen ihonsa naarmuille…
Hänen takaansa kuuluva uhkaava kumina antoi hänelle siivet.
Voi, kuinka kauhuissaan hän oli! … Ei koskaan ole ajokoirien ahdistama jänis, läheisimpään loukkoon vinhasti syöksyvä kaniini, julman kissan väijymä haavoittunut lintu ollut paetessaan pahemmin hädissään kuin tämä nuori tyttö, jonka rajuilma oli yllättänyt kallioiden laella yöllä.
Pelko raastoi hänen olemuksensa jokaista kuitua, sillä niiden kuitujen kehittyessä oli myöskin pelko muodostunut.
On vanhojen vaimojen juttuna, että sellainen, mikä on pahasti säikäyttänyt äitiä, painaa jälkensä sellaisen lapsen itämässä olevaan luonteeseen, jota äiti ei vielä ole nähnyt. Se saattaa tietysti olla turhaa lorua. Mutta muutamia kuukausia ennen Margaretin syntymistä oli ukkonen yllättänyt ystäväni Violet Verityn; hän oli kiiruhtanut heidän asuntonsa puutarhaportille, ja hänen nuori puolisonsa oli rientänyt häntä vastaan; hän oli nähnyt salaman välähtävän luokseen juoksevan miehensä lähellä, kuullut ukkosen tärähdyksen, jota heti seurasi toinen rysäys, kun pirstoiksi murtunut tammi oli sortunut maahan ihan lähellä hänen armastaan, joka juoksi sulkemaan hänet syliinsä…
Mahdollisesti ei tämä tapaus ole missään yhteydessä sen ainoan seikan kanssa, joka kykeni viemään itsehillinnän Violetin rohkealta lapselta. Mutta ukkosen kaukainen jymy pani pikku tytön aina syöksymään turvaan äitinsä helmaan, läähättäen: »Meneekö se pian ohitse? Pidä minusta kiinni, äiti! Pidä tiukasti, kunnes se on ohitse!»
Mutta mihin hän voi nyt paeta suojaan?
Sokeasti hän noudatti puron juoksua; vaisto lienee häntä ohjannut siihen kallion notkelmaan, josta hänen oli helpoin laskeutua omalle poukamalleen.
Yhä uhkaavampana nousi myrsky hänen takaansa lounaasta möyryten kuin turpa maassa hyökkäävä härkä.
Voin mielessäni nähdä pensaiden ja kivilohkareiden täyttämän, sinisen, manalamaisen kalliorinteen ja öiset pilvet, jotka näyttivät purppuraisilta, synkiltä lohkareilta… ja näen pelolta siivet saaneen hennon tytön kiitävän rinnettä alaspäin samalla tavoin kuin tuulen ajama lehti hipoo maata, pysähtyy sekunniksi, hypähtää ja lentää edelleen. Se ainoa ajatus mielessään, että hänen oli päästävä piiloutumaan luolaansa, hän riensi umpimähkään vierulla ja painautui sitten hiekalle kuten kananpoika, jonka kohdalla tummasiipinen haukka leijailee, ja kiersi päänsä ympärille vaipan, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla. Hänen takanaan kiiti myrsky yhä vinhemmin, entistä uhkaavampana lähestyen merelle luoteista kohti. Purppuraisen mustat ukkospilvet olivat painostavan, rusentavan, uskomattoman alhaalla. Ne riippuivat hänen kohdallaan kuin verhot, pullistuivat alaspäin kuin veden painama teltan katto, tukahduttavina, peloittavina ne kasaantuivat synkiksi, vyöryviksi röykkiöiksi ja tuntuivat yhä raskaampina painuvan hänen päälleen. Läähättäen ja nyyhkyttäen hän oli ehtinyt vierun puoliväliin, kun hänen poskeensa osui jokin kuulantapainen. Se oli ukkossateen ensimmäinen pisara. Pian napsahti toinen raskaasti hänen kumaraisen päänsä takaraivoon. Sitten välähti fosforinvihertävä salama rinteen ylitse mereen, niin että hän näki jalkansa ja kaikkien kasvien oksat ja lehdet. Tämä silmänräpäyskuva tuntui syöpyneen hänen silmiinsä useiksi sekunneiksi sen jälkeen, kun se oli kadonnut helteiseen indigovivahteiseen pimeyteen… Ja sitten räjähti ensimmäinen, läheinen ukkosenjyrähdys ihan hänen kohdallaan, kuten hänestä tuntui; se ryski, kiiri, ryski, kiiri… Sen melskeen jälkeisenä väliaikana erotti Margaret, nyt pelosta mielettömänä, loppuosan omasta parkaisustaan.
Sitten hän kuuli Mountin vastausluikkauksen.