VIII
Se lähestyi lounaasta, peitti kuun ja vähitellen täytti raikkaan, merituoksuisen yöilman kaivosonkaloita muistuttavalla raskaalla tunnulla.
»Kuinka painostavaksi ja helteiseksi ilma muuttuu», mietti Margaret, »melkein kuin…»
Vaistomaisesti hän joudutti askeliaan.
Sitten hän tunsi koko jännittyneessä olemuksessaan, mitä oli tulossa.
Se valtasi hänet äkkiä samoin kuin maanjäristyksen aavistus, joka (monien kilometrien päässä) aiheuttaa Uuden Seelannin naisille äkillisiä pyörtymyskohtauksia. Hän pudotti alppisauvansa maahan.
»Se se on!» varoitti häntä jokainen värisevä hermo.
Tunnettuaan sen hän myöskin näki sen. Ensimmäinen koukerteleva salama välähti pilvissä.
Ja sitten hän sen kuuli, äänen, joka hyydytti hänen vertaan, pani hänen jäsenensä vapisemaan, hänen suunsa meni ammolleen ja silmät laajentuivat kauhusta, leikattu tukka nousi pystyyn. Hänen takanaan kiiri raivostuneen pedon karjuntaa muistuttava, kaukainen, epäselvä jyminä.
Hänen ainoa hirmunsa…
Ukkosilma…
XIV luku
Kaksi kauhua