XIII
Jos olisi oltu jossakin Englannin satamassa, olisivat sinne kerääntyneet ihmisryhmät mahdollisesti töllistelleet nähdessään siistin, hyvinpuetun naisen häpeilemättä syöksyvän syleilemään pitkää, kaunista ryysyläistyttöä, jonka tukka oli kuin linnunpesä ja kasvot kalpean aprikoosin väriset, paahtuneet.
»Ei koskaan saa itkeä ihmisten näkyvissä!» Siinä Violetin nuoruudenaikainen ohje. Mutta voi! Se unohtui tällä riemunhetkellä! Kuinka hillittöminä hänen kyyneleensä valuivatkaan!
Käyttäytymissäännöt olivat hävinneet koko maailmasta. Varmasti ne olivat hävinneet tästä korsikalaisesta satamasta; jälleennäkemisen ilon valtaaman ryhmän ympärillä tungeksi siellä latinalaisia, joihin on lähtemättömästi syöpynyt taipumus iloita iloitsevien kanssa. Pian en unohda, kuinka hämmentyneen sydämellinen Violet Verity oli, kun Aimée häntä tervehti, puristaen lämpimästi hänen kättään…