XII
Tuntien, että häntä ihailtiin, kääntyi korsikalainen laulajatar ulkomaalaisten puoleen, pakinoi heidän kanssaan ujostelematta ja kertoi päivänsä vietosta. Oli ollut hautajaiset; hän oli ollut serkkunsa luona syömässä. He olivat syöneet hyvin; nauttineet väkeviä, juoneet sikäläistä punaviiniä, niin että heidän päänsä olivat olleet kuin tuulimyllyt.
Hän lisäsi: »Je m’appelle Aimée.»
»Et vous le serez beaucoup», huomautti Mount koruttomasti.
Ne sanat nostattivat hilpeyttä. Niitä toistettiin ja huudettiin; niitä kaiuttivat toisessa heidän kohdallaan soudetussa veneessä istuvat henkilöt. Epäilemättä jäisi siihen korsikalaisperheeseen unohtumaton muisto nuoresta englantilaisesta, joka (kuultuaan »rakastettua» merkitsevän nimen) oli sanonut: »Ja te olettekin sellainen, hyvin suuressa määrin.»
Margaret pyysi: »Laulakaa!»
»Les baisers!» kirkuivat riikinkukkotytöt.
Ja Aimée lauloi. Hänen sointuva kontra-alttonsa hajoitti ja yhdisti tavallisen ranskalaisen kahvilalaulun tavuja, ja hänen huuliltaan se kuulosti hivelevältä lyriikalta…
Merellä nimitetään jäähyväislaulua »Rakkaaksi lähdöksi». Tämä oli
Margaretin jäähyväiset seikkailulleen, tämä Aiméen laulu:
»Les baisers quand ils sont bien donnés — tendrement — langoureusement — Les caresses sont mieux que des promesses; óh, les baisers quand ils sont bien donnés!
Katsahtaessaan Mountia silmiin Margaret lehahti ruusuiseksi, mutta ei luonut katsettaan alas. Kaukana heidän takanaan hehkui ruusuinen ruskotus (auringon laskun punatessa etäisiä vuoria). Se hohti ihastuttavasti ja häipyi ennen laulun päättymistä.
»Bis», huudahti nainen, jolla oli pikku lapsi sylissään. Kuuromykkä kyyditsijä, jonka korviin musiikki ei voinut tunkea, souti väkevin vedoin, päästellen outoja äännähdyksiä; hän edusti puolta maailmaa, joka ei kuule rakkauden säveliä. Margaret ja Mount kuulivat, eikä heidän tarvinnut lakata kuuntelemasta. Miehen käsi hapuili ja löysi päivänpaahtaman tytönkäden, joka myöskin etsi hänen kättään. Hän kuiskasi:
»Toisen kerran pitelen kättäsi veneessä.»
»Niin.»
»Ja Margaret! Haluaisin kysyä sinulta erästä asiaa.»
»Mitä?»
»Viimeöistä.»
»Viimeöistä, Dick — saattoiko, saattoiko se tapahtua vasta viimeyönä?
Mitä aiot kysyä?»
Laulava Venus oli nyt hyvin hiljaa virittänyt toisen tavallisista, ihastuttavista lauluistaan. Jokainen sävel ja tavu soinnahti kirkkaana kuin rastaanlaulu, rytmillisenä kuin heidän kaukaisen rantansa laineet. Mount painoi sävelen mieleensä. Myöhemmin hän usein lauloi sen mukaan Margaretin kääntämät sanat:
»Sydämeni sinulle sykkii vain, käsivarteni varttasi etsivät ain, sinulle lempeni vannovan kuulet, punaista kukkaansa kaipaavat huulet.»
»Bis, bis!» huusivat tyttösetkut. Kuuromykkä soutaja jatkoi soutuaan.
»Mitä aioit kysyä minulta, Dick?»
»Vähää ennen kuin vaivuit uneen — näitkö unta? Puhuit jotakin
Kleopatran helmestä.»
»Pulminko? Niin, nyt muistan. Mikähän sen silloin toi mieleeni? Aprikoin. Se helmi, jonka hän liuotti lasiin juodakseen Antoniuksen maljan —»
»No niin, rakas?»
»Jollei se viini ollut kyllin voimakas tappamaan häntä, niin miten se saattoi liuottaa helmen?»
Mount virkkoi vain: »Ehkä pian saat sen tietää… Tiedäthän miksi sinua nimitän?»
Silloin ei ollut aikaa vastata.
Oli saavuttu laiturille. Merimiehet purkivat postihöyryn lastia; rannassa kohosi hoikkia mastoja kuin puita metsässä. Niiden takaa näkyi rinteellä olevien talojen reunustamia katuja — tumman vihreitä appelsiinipuita taustanaan vaaleita kalkkiseiniä — pikku myymälöiden portaita täynnä tavaraa ja lapsia — tummia, puoli-italialaisia, kauniita ihmisiä — väririkasta, hyörivää, likaista, romanttista jokapäiväistä elämää.
Mount hypähti kiviselle ranta-askelmalle.
»Nyt olemme perillä, Margaret —»
Margaret oli syventynyt vielä viimeisen kerran katselemaan lahdelle, heidän poukamansa suuntaan, eikä kuullut hänen ääntään (»Armas paikka, jossa olin onnellinen, armas paikka, joka lahjoitit minulle hänet, hyvästi —»)
Seuraavan »Margaretin» lausui toinen ääni, hellä, liikuttava, riemuitseva —
»Äiti! Äiti —!»