XI
Margaret silmäili taakseen kaartuvan lahden ylitse. Jossakin sen takana oli heidän taikapoukamansa kukkuloiden piilossa. Kahta korkeata (lumipeitteistä, ruusuisen valkeata) huippua lukuunottamatta nuo kaukaiset ylänteet kuvastuivat selkeän tummina kirkkaan kellervää iltataivasta vasten. Syvänä, syvänä ja rauhallisena solui ja välkkyi lahden vesi veneen alla kuin juokseva vuorikristalli. Meriruohonauhoja kiemurteli ja häilyi tyynessä vedessä ikäänkuin ruskeat silkkinauhat nefriitinvihreällä silkkitaustalla. Ranskalaisilla nuoranpätkillä hankoihinsa sidotut airot upposivat veteen miltei meluttomasti… Nauraen lausuttuja ranskalaisia sanoja kiiri ilmassa niin selvinä… Räikeästi puetut, riikinkukkomaiset tytöt väläyttelivät hampaitaan, kiusasivat kaupunkilaispukuista, vaaleaveristä naista taaskin laulamaan.
»Niin, pyydä häntä!» kuiskasi Margaret. »Pyydä häntä laulamaan vielä,
Mount…»
»Tiedät kai nimeni?»
»Mutta — minusta Archie on niin kamala», tunnusti tyttö. »En tahdo käyttää sitä. Enkö saa sanoa sinua vaikka Dickiksi tai Billiksi? Ne ovat hauskimmat miestennimet.»
»Niinkö tahtoisit?»
»Ethän pahastu!»
»Varmasti en. Muuten sattumalta —»
»Mitä?»
»Koulussa jotkut aina nimittivät minua Billiksi.»
»Niinkö?»
Margaret tunsi äkkiä pistävää mustasukkaisuutta niitä ystäviä kohtaan, jotka olivat antaneet hänen armaalleen lisänimiä ennenkuin hän oli kuullut hänen nimiään lainkaan. »Niinkö? — Minä nimitän sinua aina Dickiksi. Dick! Sinä puhut niin hyvää ranskankieltä. Pyydä tuota tyttöä laulamaan!»
Nuori Mount kääntyi laulajattaren puoleen kasvoillaan miellyttävä hymynsä.
Naisen kasvoista jo loisti suostumus.
»Teille», virkkoi hän ranskaksi Margaretille.
Mikä hän oli? Sitä pohtivat rakastuneet myöhemmin. Hän oli arvokas
kuin papholainen papitar ja kultaisen sydämellinen kuin Marie Lloyd.
Oliko hän kapakkalaulajatar? Kuorolainen? Merimiesten huvittaja
Marseillesissa?
Kukapa olisi osannut sanoa? Mahdollisesti oli maksettava, jotta saataisiin kuulla lauluja noilta huulilta, jotka olivat nyt koskemattomat kuin persikankukka, mutta jotka sitten oli maalattava. Kenties nuo raikkaat posket piti punata, nuo pehmoiset, hienot kulmakarvat mustata, hänen pyöristyneen vartalonsa piirteiden näkyä selvästi ja hänen nyt hiekkaisten jalkainsa sipsutella näyttämöpalkeille ansaitsemaan silkkisukkia ja kiiltokenkiä…
Nyt hän loma-ajallaan valmisti iloa toisille — levitti ympärilleen auringonpaistetta… Hänessä yhtyivät nykyajan hilpeys ja alkuperäinen riemu… Margaretin tarkkaillessa häntä hänen katseensa kiersi kuin sininen perho toiseen veneeseen; kainostelematta hänen silmänsä keimailivat Ericille — hellinä ne suuntautuivat äidin helmassa olevaan pikku lapseen.
»Hän kykenee kumpaankin», mietti Margaret, joka oppi tästä satunnaisesta kohtauksesta enemmän kuin olisi voinut oppia kaikissa kouluissa.
Sanattomasti sen naisen katse teroitti äsken kihlautuneen tytön mieleen opetuksen, joka sanoin lausuttuna kenties olisi kuulunut:
»Viimeiseksi sivistys saavutti naisen. Siispä käydä sivistystä hyödyksesi! Hanki siitä kaikki mahdolliset edut! Mutta älä anna sen häpeän Vallita itseäsi! Tartu toisella kädelläsi lujasti kiinni nykyajan käteen! Mutta toisella takerru lujasti, hyvin lujasti elämän yksinkertaisuuteen! Ja onneksi olkoon, pikku sisko!»