X
Tuntien sydämensä pohjasta vastenmielisyyttä Margaret jupisi taaskin:
»En tahdo takaisin; en tahdo takaisin.»
Kuinka omituiset pikku sattumat voivatkaan rauhoittaa hänen mielensä! Vain tytön laulu veneessä — vain kummallisten muukalaisten kohtaaminen, jotka vilahtivat hänen elämässään kuten hippiäinen lentää joen partaalla olevan talon kuistin lävitse.
Maantielle näkyi kivinen santalaituri, kalastajien majoja, maalaisjuhlaa varten katettuja pöytiä ja niiden ympärillä hilpeästi tungeksiva ryhmä korsikalaisia talonpoikia pyhävaatteissaan… (»Nyt on siis sunnuntai», päätteli Margaret). Tätä ryhmää, jossa oli miehiä päässään leveälieriset, mustat huopahatut ja kaksi sievää, keskenkasvuista tyttöä hiukset hajallaan, yllään räikeät, siniset jumperit ja uumenillaan tulipunaiset vyöt, siten näyttäen punaisilla kaulanauhoilla koristetuilta riikinkukoilta, johti nuori nainen, joka syvällä, täyteläisellä kontra-altollaan parhaillaan lopetti laulua:
»Oh, les baisers quand ils sont bien donnés!»
Hän oli vaaleaverinen, verhottu mannermaan synkimpään mustaan surupukuun… Sen kehystämänä hymyilivät hänen vilkkaat, ruusuiset, koskemattomat kasvonsa. Hän viittaili eloisasti pienillä kätösillään, ojensi eteenpäin korkeakorkoisiin ranskalaisiin kenkiin verhottuja jalkojaan, silmäili veikeästi Ericiä, Mountia, Margaretia…
Tämä ystävällinen hymy laukaisi heti Margaretia vaivanneen painostuksen, Mount katsahti häntä silmiin ja kuiskasi lämpimän lohduttavasti: »Katsos tuonne! Veneitä tulee —»
Ensimmäiseen veneeseen he sulloutuivat samoin kuin molemmat tytöt (jotka ottivat esille kampansa ja sukivat harjojaan kuin lyhyttukkaiset aallottaret) ja laulajatar. Heidän soutajansa oli leveäharteinen, valpaskasvoinen ja puhuvasilmäinen korsikalainen. Ne silmät puhuivat todella. Sillä hän oli kuuromykkä. Kun hänen kyydittävänsä menivät hoippuen paikoilleen, päästi hän eriskummaisia ääniä kuten lapsi, joka ei vielä osaa puhua.
Laulajatar, joka oli vetänyt iloisille, sinisille silmilleen sysimustan, tiheästä harsosta valmistetun hunnun, istui lähinnä Mountia ja Margaretia kasvot soutajan leveään paidanselkämykseen päin.
Veneet lipuivat sataman kivilaituria kohti — siellä oli viimeinen askelma heidän matkatessaan sivistystöihin!