I. YHTENÄ YÖNÄ ONNEEN.
Tukholman torin yläpuolella kajahtivat uuden tornikellon kaksitoista lyöntiä ilmoittaen, että päivän torikauppa oli päättynyt. Oli kuuskymmenluvun alkupuoli kuudennellatoista vuosisadalla. Vain joitakin harvoja ostajia liikkui torikojujen välissä antaen katseensa tutkivasti kulkea yli näytteille asetettujen tavaroiden. Kaikkialla talonpojat keräsivät kokoon kamppeitaan ja korejaan ja läksivät toinen toisensa jälkeen kantamuksineen tai rattailleen pois.
"Ostakaa jäniksiä, lihavia ankkoja, naapuri!" yritti nuori talonpoikaistyttö tarjota tavaroitaan joillekin ohikulkeville, toivoen saavansa varsin suuren varastonsa myydyksi. Häneltä oli kauppa tänään käynyt huonosti; haluttomasti hän järjesti ylijäämiään koreihin.
Kirkon juurella seisoi vahtisotilas Kustaa Pietarinpoika somassa nahkatakissaan, leveä vyö uumilla. Hetken aikaa hän katseli talonpoikien toimia; sitten hän siirtyi hitaasti, koska hänen vartioimisensa tähän aikaan ei vielä ollut suuresti tarpeen, lähdössä olevien maalaisten ohi kojun luo, missä metsänriistaa myyvä tyttö seisoi.
Niinkuin aina muulloinkin toripäivinä, hän oli tänäänkin astunut useamman kerran tytön ohi ja tervehtinyt tätä iloisesti silmää vilkuttaen. Nyt hänellä oli enemmän aikaa ja hän saattoi pysähtyä hetkeksi. Mutta tyttö, joka oli täydessä puuhassa eikä erittäin hyvällä tuulella, ei kiinnittänyt sotamieheen paljonkaan huomiota.
"Onko kauppa käynyt huonosti, Kaarina?" aloitti sotilas keskustelun katseltuaan hetken tytön hommia.
"En ole saanut juuri mitään myydyksi," sanoi tyttö harmistuneena ja tarkasteli rahojaan, jotka oli ottanut taskustaan esille. "Näin pienen summan vuoksi olen saanut seisoa täällä koko aamun. Täällä oli taaskin lundilaisia metsästäjiä; kaikki tahtovat ostaa heidän kaniinejaan ja villisorsiaan, koska he voivat myydä halvalla. He metsästävät luvattomasti — se ei maksa mitään. Mutta me — —" Tyttö huokasi.
Sotilas ei vastannut mitään näihin valituksiin, sillä ne olivat hänelle ennestään tutut. Veitikkamaisesti silmää iskien hän sanoi vaan: "Tokkopa sinulta tänään riittää mitään minulle."
Harmissaan tästä viittauksesta nuori kaupustelija ei ollut ensin kuulevinansa. Äreänä hän korjasi pois myymättä jääneitä tavaroitaan. Mutta hetken kuluttua hän otti korista kaksi pientä lintua esille.
"Ota nämä rastaat — ne ovat sinulle. Tule illalla vanhan Kirstin luo, niin paistan ne sinulle rasvassa. Minun täytyy kumminkin jäädä yöksi Tukholmaan."
Tyttö hymyili, miehen tarttuessa lintuihin, jotka hän myhäillen pisti laukkuunsa. Samalla hän tarttui Kaarinan käteen ja puristi sitä hellästi.
"Menehän jo!" vastusteli tyttö. "Tuolla kadunkulmassa seisoo taaskin musta mies tarkastellen meitä. Lyön vetoa, että hän on seisonut siellä jo hyvän aikaa."
"Mikä musta mies?" kysyi sotilas.
"Älä katso sinne! Ehkäpä hänen toimenaan on pitää silmällä teitä sotilaita. Jo viime kerralla hän hiipi täällä paikasta toiseen."
"Ei meitä sotilaita kukaan täällä pidä silmällä," arveli Kustaa Pietarinpoika päätään pudistaen. "En minä ainakaan ole kuullut mitään sellaista."
"Mutta jos nyt sanon sinulle, että näin hänet vastikään kuninkaan rinnalla? Silloin kun kuningas ratsasti tästä ohi pari viikkoa sitten, oli tuo mies hänen seurueessansa."
Sotilas katseli kulmakarvat rypyssä outoa miestä, joka mustaan viittaan kietoutuneena seisoi kadunkulmassa, toria vastapäätä.
"Voisikohan tuo olla Yrjänä Pietarinpoika?"
"Kuka on Yrjänä Pietarinpoika?" kysyi Kaarina.
"Etkö sinä sitä tiedä? Etkö ole kuullut Yrjänä Pietarinpojasta, tuosta kehnosta, kunnianhimoisesta miehestä, joka on huonon naisen poika, mutta jonka kuningas on ottanut armoihinsa, kallistaa korvansa hänen neuvoilleen ja aikoo korottaa hänet ministerikseen, niinkuin sitä sanotaan?"
"Olenpa kuullut. Mutta antaako kuningas tuollaisen huonon ihmisen johtaa itseään? Eikö kuningas ole viisas, eikö hän itse tiedä, mitä hänen tulee tehdä?"
"Sellaista me emme ymmärrä, Kaarina. Kuningas on vielä nuori, ja sitten hän on itsepäinen ja lujatahtoinen; mitä hän kerran on päättänyt, sen hän myös tekee. Niinpä hän koroittaa Yrjänä Pietarinpojan ministeriksi."
"Vaiti, hän tulee; kiiruhda pois, jotta hän ei näe, miten kauan olet täällä seisonut! — Mutta tulethan illalla Kirsti muorin luo?"
Sotamies nyökkäsi ilosta loistaen. Sitten hän astui hitaasti tyhjien torikojujen muodostaman kujan läpi ja pysähtyi erään kojun taakse seisomaan voidakseen matkan päästä tarkastaa mustaa miestä, joka juuri oli lähtenyt liikkeelle lähestyen toria.
Laiskasti vieras astui toisen kojun luota toisen luo, kiertäen varovasti vihannesten jätteet ja roskat, joita oli kaikkialla torilla ja jotka vaikeuttivat hienoissa kengissä kulkevan liikkeitä. Talonpojat olivat suurimmalta osaltaan jo lähteneet pois; vain jotkut harvat korjasivat vielä korejaan, pöytiään ja kärryjään kiinnittämättä huomiota vieraaseen, joskin hän oli harvinainen ilmestys tässä ympäristössä.
Vaeltaessaan täten pitkin toria hän vältti Kaarinan pöytää, ikäänkuin hän ei olisi sitä lainkaan huomannut. Aivan viimeksi vasta hän kuin sattumalta ohjasi askeleensa sinne ja pysähtyi katselemaan tytön täysinäisiä koreja.
"Jänikset ja sorsat näyttävät tänään käyneen huonosti kaupaksi, kaunis lapseni," aloitti hän kiinnittäen säälivän katseen Kaarinaan.
"Haluatteko vielä jotakin, hyvä herra? Pitäkää kiirettä, sillä toriaika on jo ohitse."
"Kas vain kauppiasta! Niin nuori ja kuitenkin yhtä liukaskielinen kuin vanha markkinamies." Hän nauroi.
Kaarina punastui ja mutisi jotain itsekseen.
"No, kyllä minä uskon," jatkoi vieras, "ettei nuori tyttö huvikseen istu myymässä torilla niin hyvin pakkasella kuin helteellä — varsinkaan kun ei saa mitään kaupaksi."
"Ei, huvia se ei ole," mutisi tyttö ja vilkaisi salaa mustaan mieheen ikäänkuin saadakseen selkoa, mitä tämä hänestä oikeastaan halusi.
"Mieluisempaa on tietenkin tanssia, kultansa kanssa kuiskutella ja kantaa kauniita vaatteita — —"
"Minäkö, herra — —?" sanoi Kaarina nauraen.
"Minähän vain sanoin, että se on mieluisempaa, ja sen sinä kai myönnät? — Mutta saanko luvan kysyä, mistä olet kotoisin ja kuka olet? Eikö sinulla ole vanhempia, koska sinun näin nuorena on jo pakko lähteä aivan yksin torille?"
"Onpa niinkin, herra, mutta äiti on sairas, ja isä hoitaa taloa; hän ei voi lähteä torille, niinpä on minun se tehtävä. Täytyy koettaa ansaita rahaa, tuoda tavaroita kaupaksi ja koettaa myydä minkä voi."
Vieras nyökkäsi mietteissään ja säälivästi. "Raskasta työtä."
"Raskastahan se on," huokasi tyttö.
"Et ole kotoisin Tukholmasta?"
"En; nimeni on Kaarina Maununtytär, isäni on köyhä talonpoika Medelpladissa, sieltä minä tulen koreineni Tukholman torille — kahdesti viikossa."
"Kai sinä olet ennen lähtenyt torilta kotiin tyhjin korein?"
Tyttö pudisti päätään.
"En kuitenkaan koskaan, sen jälkeen kuin Lundin metsästäjät ovat ruvenneet käymään torilla metsänriistaa myymässä, ole vienyt näin paljon takaisin kotiin. Kyllä isä taas toruu."
"Toruuko hän usein? Mitäpä arvelet, Kaarina, jos torumisesta tulisi loppu ja saisit tänään kaikki tavarasi myydyksi?"
"Voi, herra — —" tyttö torjui tämän onnellisen ajatuksen luotaan.
"Minä ostan koko varastosi. Kuninkaan keittiössä on paljon nälkäisiä suita, jotka kernaasti syövät sinun jäniksiäsi. Näytäpä paljonko sinulla on, laske varastosi ja tuo metsänriistasi linnaan. Kysy Yrjänä Pietarinpoikaa; tänään voit olla tyytyväinen kaupantekoosi. Tästä saat hopeaguldenin aluksi, loput myöhemmin. No, oletko tyytyväinen, Kaarina?'
"Oi, herra — —" Vapisevin sormin tyttö otti vastaan rahan ja väänteli sitä hämillään kädessään. Hän ei saanut muuta sanotuksi. Mutta hänen silmänsä loistivat, ikäänkuin käsittämätön, odottamaton onni olisi kohdannut häntä.
Yrjänä Pietarinpoika poistui itsekseen naureskellen ja katosi hiljaiselle sivukadulle.
Kauan Kaarina seisoi siinä vielä voimatta liikahtaa paikallaan tai ruveta laskemaan tavaroitansa. Vihdoin hän kuitenkin voitti hämmennyksensä. Hän katsoi ympärilleen nähdäkseen, oliko sotilas Kustaa Pietarinpoika vielä torilla, mutta ei nähnyt tätä missään. Niinpä hän ei voinut kertoa tälle onnestaan.
* * * * *
Samoihin aikoihin kuningas Eerik käveli edestakaisin huoneessaan Tukholman linnassa. Hänen kasvoillaan, jotka tavallisesti olivat lempeät ja ystävälliset, karehti nyt miettivä, miltei synkkä ilme, ja vähän väliä hän pysähtyi puristaen kätensä nyrkkiin.
"Kolme rautaa tulessa — eikä ainoatakaan voi takoa — —?" mutisi hän itsekseen ja astuen työpöytänsä ääreen hän alkoi selailla papereita, joita hän kiihkossaan oli rutistanut.
Harmissaan hän työnsi ne taas syrjään tuskin silmäiltyään niitä.
"Missä Yrjänä Pietarinpoika viipyy?"
Hän olisi tahtonut keskustella tämän ainoan ystävänsä ja uskottunsa kanssa. Hän oli liejusta nostattanut ilmoille isänsä kiroaman palvelijan ja sen kautta voittanut tämän uskollisuuden ja rakkauden. Hänen neuvoonsa saattoi kuningas täysin luottaa.
Kuningas Eerik XIV oli lempeä ja ystävällinen ruhtinas; kiivas luonne, joka oli ominainen koko hänen suvulleen, ei ollut vielä puhjennut hänessä ilmi, jollei hänen itsepäisyytensä johtanut siitä juuriaan. Mutta hallitessaan suurta maata ja ollessaan alituisesti kiistassa kolmen veljensä kanssa häneltä kysyttiin myös lujaa tahtoa ja kuninkaallista voimaa.
Erik oli näihin aikoihin noin kolmekymmenvuotias ja vasta joitakin vuosia sitten hän oli perinyt isältään, suurelta Kustaa Vaasalta, valtakunnan ja kruunun.
Siitä saakka oli Eerikin huomion kiinnittänyt puoleensa paitsi veljien uppiniskaisuus, nämä kun pienten maiden herttuaina eivät tahtoneet alistua kuninkaan vallan alle, myöskin naimasuunnitelmat, jotka varsinkin tänä päivänä antoivat hänelle paljon miettimisen aihetta. Näitä suunnitelmia hän oli juuri ajatellut puhuessaan kolmesta raudasta tulessa.
Hän oli ryhtynyt kosimaan Englannin ylpeää Elisabetia; mutta koska hän alusta alkaen oli valmistunut rukkasiin, oli hän luonut katseensa samalla toisiinkin morsiamiin; paitsi Skottlannin kaunista Mariaa oli ehdolla kaksi saksalaista prinsessaa, nimittäin Hessenin Kristina ja Lothringenin Renate.
Yksi heistä oli valittu Ruotsin kuningattareksi ja jo viikkoja sitten oli lähettiläitä lähetetty Lothringeniin viemään perille kuninkaan kosinta.
Mutta matkalla Tanskan läpi olivat tanskalaiset jonkun tekosyyn nojalla keskeyttäneet lähetystön matkan, sillä Tanska, joka oli alituisessa riidassa naapurinsa kanssa, tahtoi siten nöyryyttää Ruotsia.
Tuskin kuningas oli kärsimättömänä lausunut Yrjänä Pietarinpojan nimen, kun tämä omassa persoonassaan astui huoneeseen. Tulija oli sama mies, joka vastikään oli hiipinyt torilla. Tämä neljänkymmenen korvissa oleva kookas mies oli riisunut viitan yltään ja lähestyi nyt kuningasta.
"Te saavutte myöhään, Yrjänä Pietarinpoika; jo kauan olen kärsimättömänä odottanut teitä."
"Mutta kuninkaan! ei voi olla minulle vihoissaan sen henkilön tähden, jonka vuoksi hän on saanut odottaa."
"Enhän minä olekaan vihoissani," vastasi Eerik nauraen kysymättä sen enempää, mitä Yrjänällä voisi olla hänelle kerrottavana. "Mutta tiedättekö jo, mitä on tapahtunut? Tanskalaiset ovat vanginneet meidän lähettimme. Heillä ei ollut passia. Ikäänkuin he olisivat rikoksentekijöitä eivätkä kuninkaallisia lähettejä!"
"Se on kuulumatonta!" huudahti Yrjänä Pietarinpoika kauhuissaan.
"Kuulumatonta, aivan niin. Mutta siinä ei ole kaikki. Tanskalaiset ovat ilmoittaneet Englantiin, että me kosimme Hessenin Kristinaa, ja Hesseniin, että tarkoituksemme on kosia Englannin Elisabetia. Toisin sanoen: he tahtovat paljastaa meidän aikeemme ja tehdä tyhjäksi kaikki mahdollisuudet."
"Siitä hyvästä tanskalaisten tulee saada muistoseteli, jotta he katuvat ilkeyttään tuhannesti," innostui Yrjänä.
Kuningas epäröi hetken aikaa.
"Te olette siis samaa mieltä? Tiedättekö, Yrjänä, mitä se merkitsee? Se merkitsee sotaa. Se on paha sana."
"Kuningasta vastaan tehty loukkaus ei voi jäädä kostamatta."
"Ei, ei. Meidän laivamme kuuluvat jo Itämerellä joutuneen otteluun tanskalaisten kanssa. Meidän on pakko, Yrjänä, vielä tänään lähteä laivastoomme. Tahdoin kuulla vain teidän neuvonne; se ei ole helposti ratkaistava juttu."
Kuningas Eerik vaipui nojatuoliinsa istumaan ja tuijotti hetken aikaa eteensä.
"Teidän mielenne on masennuksissa, kuninkaan!" uskalsi Yrjänä
Pietarinpoika vihdoin häiritä häntä.
"Ei sodan johdosta, rakas Yrjänä. Toinen asia painaa mieltäni. Kolme rautaa tulessa, eikä yksikään taottavissa. Pitääkö minun tanskalaisten vuoksi jäädä ilman puolisoa? Tahtoisin vihdoinkin päästä ratkaisuun, tämä ikuinen kosiminen alkaa kyllästyttää minua; vuosikausia sitä on kestänyt, eikä siitä tule loppua."
"Mikä kiire teillä on, kuningas Eerik? Te näytätte unohtavan, että on paljon lohdutuksen mahdollisuuksia."
Kuningas käänsi väsyneenä katseensa pois hymyilevästä neuvonantajastaan.
"Olen kyllästynyt heihin, noihin teeskenteleviin, kelvottomiin naikkosiin," huudahti hän halveksien.
Hetken aikaa suosikki epäröi, sitten hän lähestyi valtijasta omituisesti hymyillen.
"Muistatteko vielä tuota nuorta talonpoikaistyttöä, joka kiinnitti huomiotanne, kun me joku aika sitten ratsastimme torin poikki?"
Kuningas kohotti nopeasti katseensa.
"Mitä hänestä tiedätte?"
"Te lausuitte sen toiveen, että tyttö tuotaisiin teidän luoksenne."
"Entäs sitten — —?"
"Hän tulee vielä tänään linnaan."
Kuningas oli hetken aikaa vaiti ja oli vaikea sanoa, oliko hän iloinen vai hämmästynyt.
"Kuka hän on?" kysyi hän vihdoin.
"Nuori tyttö, reipas ja kelvollinen, muuta hän ei ole elämässään kokenut kuin huolta ja surua. Hänen nimensä on Kaarina. Helposti hänet voidaan voittaa, sillä kukapa ei kernaasti vaihtaisi raskasta, huolten painostamaa elämää rikkauteen ja loistoon. Yritänkö?"
"Mitenkä te sen tekisitte? Ensi kertaa nuori tyttö tulisi pidätetyksi linnassa."
"Prinsessa Elisabet tarvitsee kamarineidon."
Kun kuningas ei pitkään aikaan vastannut, kääntyi Yrjänä Pietarinpoika hitaasti pois.
"Luulin tehneeni teille palveluksen. No, se oli vain koe. Tyttö voi tulla ja lähteä taas pois."
"Ei, malttakaa!" pidätti kuningas häntä. "Kysykää häneltä sentään; hän voi jäädä, jos hänen tekee mielensä. Jätän koko asian teidän huostaanne. Muuten me lähdemme vielä tänään merelle."