II. ASKEL EPÄTIETOISTA KOHTALOA KOHTI.
Hetken aikaa Kaarina seisoi vielä toimettomana Yrjänä Pietarinpojan poistuttua hänen luotaan ja koetti koota ajatuksiaan. Oliko tämä unta vai petosta, vai yrittikö joku tehdä hänestä pilaa. Ei, hopeaguldeni, joka poltti hänen kättään, vakuutti, että asia oli aivan vakava, sillä kukapa olisi vain pilalla antanut toiselle guldenin.
Hän alkoi vähitellen laskea tavaroita, mutta pitkälle hän ei päässyt; hän oli yhä liian kiihoittunut. Mikä ääretön onni saada koko varasto yhdellä kertaa myydyksi — ja kaiken lisäksi: kuninkaan keittiöön! Se oli tosiaankin aivan käsittämätöntä. Ei, ei hän voinut nyt ruveta laskemaan; hänen täytyi kiiruhtaa vanhan Kirstin luo ja kertoa tälle onnestaan. Hän oli myös nälissään. Ja sitten — ehkäpä hän tapaisi Kustaa Pietarinpojan siellä, täytyi hänenkin kuulla, mitä oli tapahtunut — vieläpä kaikkein ensiksi.
Kun Kaarina oli jättänyt korinsa torivahdin huostaan, kiiruhti hän pois. Kaksi kynittyä rastasta hän otti matkaansa vanhaa Kirstiä varten, jotta tämä ei tuntisi itseään syrjäytetyksi, kun sotilas saapui lintuineen, jotka Kirsti nyt sai paistaa hänelle. Sillä Kaarinan teki nyt kuitenkin mieli palata vielä tänä iltana kotiin, hänellä ei ollut enää rauhaa jäädä tänne. Nuo pari rastasta hän saattoi lahjoittaa Kirstille, koska kauppa oli sujunut tänään niin hyvin.
Vanha Kirsti oli kotoisin samasta kylästä kuin Kaarinakin, siksi tyttö piti hänen tupaansa majatalonaan käydessään Tukholmassa. Epäsiistiä tosin hänen luonaan oli, sillä hänellä ei ollut muuta kuin yksi tupa, joka samalla kertaa teki asuinhuoneen, keittiön, makuukamarin ja tallin virkaa.
Avonaisesta takasta savu kiersi katon rajaa pitkin ovesta ulos, kanat kyyköttivät orrella ja uunin nurkassa oli sialla kaukalonsa. Ja kun Kaarina jäi Kirstin luo yöksi, sai hän tyytyä makaamaan kovalla penkillä, jonka yläpuolella oli Kirstin ja hänen miehensä vuode.
Kotona ei ollut juuri paljon parempaa, mutta siellä hänellä oli ainakin oma vuoteensa pienessä kamarissaan, niin ettei köyhyyden mukana seuraava likaisuus ja ahtaus ollut yhtä tuntuva kuin täällä.
Sillä aikaa kuin Kaarina kertoi innostunein mielin suuresta onnestaan, toi Kirsti muori hänen eteensä vadillisen puuroa. Omasta vadistaan, jonka hän juuri äsken oli tyhjentänyt, otti hän puulusikan, pyyhki sen esiliinaansa ja laski sen puurovadin viereen, kehoittaen kömpelöllä kädenliikkeellä Kaarinaa syömään. Samalla hän viekkaasti hymyillen varoitti Kaarinaa, ettei hän vain kirjoittaisi kuninkaan laskua liian vähäiseksi.
Nälissään tyttö alkoi nopeasti syödä puuroa, mutta vain vaivalla hän sai sen niellyksi, niin vastenmieliseltä ruoka hänestä maistui.
Sitten hän nousi äkkiä. Hän ei voinut sittenkään jäädä sotilasta odottamaan.
"Kertokaa hänelle kaikki, Kirsti muori, ja sanokaa, että aion vielä tänä iltana palata kotiin. Paistakaa rastaat oikein maukkaiksi ja kun syötte yhdessä hänen kanssaan, niin muistakaa minua!"
"Lapsi, eikö ole liian myöhäistä lähteä niin pitkälle matkalle vielä tänään?"
"Ei, minä pidän kiirettä."
Näin sanoen Kaarina kiiruhti pois ja rupesi täydellä todella laskemaan varastoaan. Hän tarkasteli ja punnitsi jokaisen linnun erikseen ja kirjoitti kaikki muistiin, niin hyvin kuin hän osasi, sillä hänen kirjoitus- ja laskutaitonsa olivat varsin puutteelliset.
Kului ainakin tunti ennenkuin työ oli tehty. Sitten hän laittoi korinsa siistiin kuntoon, otti yhden kumpaiseenkin käteensä ja alkoi astua linnaa kohti.
Sillä välin iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, aurinko oli kadonnut talojen taakse ja hämärän varjot alkoivat laskeutua kaupungin yli. Tyttö kiiruhti askeleitaan, sillä tähän saakka hän ei ollut lainkaan huomannut, miten myöhäistä oikeastaan jo oli. Äkkiä hän kuuli nimeään huudettavan, Kustaa Pietarinpoika juoksi hengästyneenä hänen takanaan. Hänen kasvonsa punoittivat, mutta hänen silmiensä ilme oli nyt rauhoittunut.
"Kas, hyvä ystävä, tahdotko auttaa minua kantamaan tavaroitani? Korit
ovat tosiaankin raskaat; kyllä kuningas saa maksaa näistä koko lailla."
Kaarina nauroi. "Kirsti muori kertoi kai sinulle — —. Mitäs nyt sanot
Kustaa?"
Sotilas saattoi jälleen hengittää. Hän otti tytöltä korit ja laski ne maahan.
"Ei, ei," esteli Kaarina, "älä rupea viivyttelemään, minulla ei ole aikaa —"
"Kaarina," läähätti nuorukainen pidättäen häntä, "Kaarina, älä mene linnaan — —"
"Mitä, oletko mieletön!"
"Kuule minua, Kaarina! Lähetä joku muu viemään — minä sotamiehenä tosin en voi lähteä sinne korien kera — mutta sinun ei pidä sitä myöskään tehdä!"
"Mitä sinä ajattelet!" huudahti tyttö harmissaan, tarttui jälleen koreihinsa ja raahasi niitä edelleen, torjuen luotaan sotamiehen, joka yritti estää häntä. Onneksi oli katu hiljainen ja tyhjä eikä kukaan nähnyt tätä omituista taistelua. Kaarina kiiruhti kadun toiseen päähän päästäkseen linnanvahdin näkyviin, sillä linna oli tuskin enää kolmen minuutin päässä.
"Minäkö antaisin sinun pilata hyvät kauppani!"
Taaskin nuorukainen koetti estää häntä. Hän oli käsittämättömän epätoivoisessa mielentilassa.
"Kuulehan minua, Kaarina! Sinut päästetään kylläkin linnaan, mutta ei pois sieltä enää — —"
Kaarina nauroi, mutta nauru kuului pikemmin teennäiseltä kuin luonnolliselta. Omituinen, epäröivä tunne valtasi hänet. Kaikki oli tosiaankin kovin merkillistä.
"Miksi minua ei päästettäisi sieltä pois?" huudahti hän kuitenkin kohottaen ylpeästi päätään.
"Etkö käsitä, että kun Yrjänä Pietarinpoika itse käy sinua hakemassa, niin sen takana piilee jotakin?"
Tosiaankin — —. Kaarina hätkähti. Jos Kustaa oli oikeassa — —. Miten omituista, sehän oli naurettavaa, kukapa hänestä mitään tahtoisi? Hänetkö pidätettäisiin linnassa? Miten satumainen, merkillinen, viekoitteleva ajatus —! "Ei, hullutusta!" tuumi hän itsekseen, "miksi minä pelkäisin, mitä pahaa minulle voisi tapahtua? Kuningashan on hyvä —"
Siten, kumpikin raastaen koreja omalta puoleltaan, he olivat saapuneet linnan edustalle. Tällöin Kustaa Pietarinpojan täytyi luopua yrityksestään estää tyttöä linnaan menemästä, sillä täällä oli ihmisiä, jotka näkivät hänet, täällä oli linnanvahti, ja niin kiihoittunut kuin hän olikin, käsitti hän kuitenkin, ettei täällä sopinut väkivallalla Kaarinaa pidättää. Sitä hartaammin hän yritti vielä kerran pyytää tätä luopumaan aikeestaan, mutta kaikki oli turhaa.
Huolettomana Kaarina astui vahdin luo ja pyysi häntä näyttämään tietä linnan keittiöön. Harmissaan Kustaa Pietarinpoika peräytyi, mutta jäi sivukadulle odottamaan nähdäkseen, mitä nyt tapahtuisi.
Kun Kaarina oli vapautettu taakastaan, saatettiin hänet linnan käytävien ja portaitten kautta etuhuoneeseen, missä hänen käskettiin odottaa.
Kaarina aikoi juuri silmätä ympärilleen, kun Yrjänä Pietarinpoika astui huoneeseen. Hän tunsi nyt kuitenkin niin suurta ahdistusta, ettei uskaltanut liikahtaa paikaltaan.
Yrjänä Pietarinpoika tervehti häntä kohteliaasti, astui lähemmäksi ja otti Kaarinan kädestä paperin, johon tämä oli merkinnyt laskunsa.
"Näinkö paljon me olemme teille velkaa? Hyvä, summa maksetaan teille heti paikalla, me tarkastamme sen vain ensiksi. Ymmärrättehän — järjestyksen vuoksi. Odottakaa hetken aikaa!"
Yrjänä poistui jälleen. Kaarina ei ollut uskoa korviaan, niin toisin tämä puhutteli häntä nyt kuin aamulla torilla. Hän tunsi jälleen omituista ahdistusta. Mutta samalla hän tunsi päivän ponnistusten ja mielenliikutustensa jälkeen vähäistä heikkoutta polvissaan, niin että hänen täytyi istuutua veistoksilla koristetun penkin äärimmäiselle reunalle.
Taaskin ovi avautui ja huoneen hämärässä valossa Kaarina näki jalon, nuorekkaan olennon samettitakissa, loistava tähti rinnassa, astuvan sisään. Se oli kuningas. Hän näytti aikovan kulkea vain huoneen läpi, ikäänkuin ei olisi tyttöä huomannutkaan. Mutta äkkiä hän hätkähti ja pysähtyi.
Kaarina oli nähnyt kuninkaan vain yhden ainoan kerran, kun tämä muutamia päiviä sitten oli ratsastanut torin poikki ja sivuuttanut hänet aivan läheltä.
Mutta hämärässäkin hän heti tunsi tämän. Hänen lempeillä kasvoillaan kuvastui alakuloinen ilme ja hänen ajatuksensa näyttivät olevan kokonaan muualla.
Kaarina ei uskaltanut liikahtaa ja vasta kun hän tunsi, että kuningas sittenkin oli huomannut hänet, hän nousi arkana pystyyn, ikäänkuin olisi tehnyt väärin uskaltaessaan otaksua, että kuningas oli nähnyt hänet.
"Pelästytinkö teitä?" kysyi kuningas hymyillen. "Istukaa vain rauhassa.
Annan teille hiukan valoa."
Näin sanoen hän avasi oven viereiseen huoneeseen. Siellä riippui kruunu, jonka monet kynttilät levittivät valoa ympärilleen tunkeutuen nyt etuhuoneeseenkin. Valonsäde osui Kaarinaan, niin että kuningas, joka oli jo menossa toiseen huoneeseen, pysähtyi hetkeksi hämmästyneenä tarkastelemaan odottavaa tyttöä.
"Ettekö te ole — —? Varmaankin olen jo aikaisemmin nähnyt teidät. Eikö totta? Torilla, ratsastin vastikään ohitsenne. Tulkaa toiseen huoneeseen, täällä on valoisampaa; käykää istumaan ja kertokaa minulle, kuka te olette ja miten olette joutunut tänne — —"
"Majesteetti —" änkytti Kaarina ja astui epäröiden kynnyksen yli. Siinä hän nyt seisoi koko puhtaassa, nuoressa kauneudessaan kynttilöiden kirkkaassa valossa. Valo leikitteli kullankimaltelevana hänen hiuksillaan, jotka kahtena paksuna palmikkona ympäröivät hänen päätään, hänen poskillaan hehkui arka puna ja vain salavihkaa hän uskalsi kohottaa kauniit, kirkkaansiniset silmänsä kuninkaaseen. Käsittikö hän, että kuningas seisoi siinä ihaillen hänen sulouttaan.
"Kuka te olette?" kysyi kuningas vihdoin.
Vaatimattomasti Kaarina vastasi:
"Olen Kaarina Maununtytär, toin juuri lintuja kuninkaalliseen keittiöön. Olen köyhä torikauppias ja odotan rahaa voidakseni lähteä kotiin."
"Mistä te olette kotoisin?"
"Medelpladista, parin penikulman päästä täältä."
"Ja sinnekö te aiotte vielä tänä iltana palata? Se on liian suuri ponnistus, Kaarina."
"Sellaiseen olen tottunut."
"Istukaa toki hetkeksi! Näenhän kyllä, että olette reipas tyttö, joka jaksaa mitä hyvänsä. Mutta sanokaa minulle, Kaarina, eikö torikauppa tunnu teistä kuitenkin joskus hiukan raskaalta? Ettekö ole koskaan ajatellut, että haluaisitte jotakin muuta?"
Hämillään tyttö oli vaiti. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi uneksinut, että kuningas keskusteli hänen kanssaan ja muisti hänet. Hänen oli mahdoton sitä käsittää.
"Enhän minä tunne muunlaista elämää," sanoi hän vihdoin.
"Ettekö tahtoisi oppia muunlaista tuntemaankaan?"
Kuningas astui tytön lähelle, katsoi kauan häneen ja tarttui sitten hänen käsiinsä.
"Te olette kaunis, Kaarina. Tiedättekö sen? Pahaksi onneksi minun täytyy lähteä tänään pois. Ja kuitenkin tahtoisin kernaasti tehdä jotakin hyväksenne. Mutta mitä? Te saatte jäädä linnaan kunnes tulen takaisin. Annan teidät sisareni huostaan. Mitä arvelette? Haluatteko jäädä tänne kunnes palaan?"
Mietteissään kuningas katsoi eteensä unohtaen vastauksen, jota hän odotti. Äkkiä synkkä mieliala sai hänet valtaansa. Hän astui ikkunan luo ja kääntyen selin Kaarinaan hän katseli kauan ulos. Nyt Kaarinalla oli aikaa hiukan tuumia. Mutta hän tunsi yhä niin suurta ahdistusta ja tuskaa, ettei hän voinut ajatella ainoatakaan selvää ajatusta. Tuskin hän saattoi käsittää, mitä kuningas oli sanonut hänelle; se oli liikaa hänen yksinkertaiselle järjelleen.
"Te olette kaunis, Kaarina!" Oliko kuningas todellakin niin sanonut?
Oliko hän aivan pyörällä päästään? Hän alkoi vavista. Kunhan Yrjänä
Pietarinpoika olisi tullut takaisin ja tuonut rahat, jotta hän olisi
voinut lähteä pois! Oli jo ilta, kadulla alkoi olla pimeä.
Samassa kuningas kääntyi pois ikkunasta. Mutta hän näytti unohtaneen tytön. Huoneessa oli suuri työpöytä, jossa oli karttoja ja papereita, harppeja ja koneita. Hän astui pöydän luo ja veti ikkunakomeron edestä pois uutimen. Suuri taivaanpallo, tähtikartta ja taivaaseen päin käännetty kaukoputki tuli näkyviin. Syvään hengittäen puheli kuningas Eerik itsekseen: "Katsotaanpa, mitä tähdet meille ennustavat!"
Ällistyneenä Kaarina seurasi kuninkaan toimia, miten tämä putken läpi tarkasteli taivasta, mittaili harpilla palloa ja karttoja, merkitsi jotain paperille ja taas tirkisteli putkeen.
Kaarina, väsyneenä seisomiseen, oli jo aikoja sitten käynyt istumaan. Siinä hän nyt istui uskaltamatta liikahtaa. Käsittämättömältä unelta tuntui hänestä kaikki. Mutta väsymys, joka hiljaisuudessa valtasi hänet, lamautti vähitellen hänen aistinsa, niin että kuninkaan ääni kajahti hänelle kaukaa, kun, tämä jälleen alkoi puhua. Hänen äänessään tuntui alakuloista katkeruutta ja hänen kasvonsa olivat synkät, miltei vääntyneet tuskasta. Hänen kätensä oli puristunut nyrkkiin. Kuinkahan hänen laitansa oli? Kaarina tunsi omituista pelkoa, liikuttavaa sääliä.
"Huonot merkit, huonot merkit", mutisi kuningas. "Puhutteko totta, tähdet? Valtaistuimeni horjuu, Juhana kantaa kruunua! Haa, Juhana, eikö hän ole minun käsissäni? Ja minäkö pelkäisin häntä!" Kuningas naurahti kolkosti. "Ei, ei, te valehtelette, tähdet! Saattepa nähdä! Minä uhmailen teitä. En tahdo, en tahdo!"
Hän vaikeni. Hänen kasvonsa hehkuivat, hiki kohosi hänen otsalleen. Mietteissään hän alkoi astua edestakaisin huoneessa. Ja yhä pelokkaammin, säälivämmin Kaarinan sydän sykki.
"Uskollisimmatkin ystäväni hylkäävät minut, ne, jotka rakastavat minua, kohauttavat olkapäitään ja nauravat minulle, ja ne, jotka nyt ovat minulle uskolliset, pettävät minut. Ei kukaan pidä, minun puoltani. Yksin, yksin — siten ennustavat tähdet!"
Hän aikoi kohottaa katseensa taivasta kohti, mutta se osuikin
Kaarinaan, joka syvän säälin vallassa katsoi häneen.
"Kaarina —" muistui äkkiä kuninkaan mieleen. "Unohdin teidät — ja te kuulitte kaikki. Sanokaa, Kaarina, hylkäisittekö tekin minut, pettäisittekö tekin minut, olisitteko tekin uskoton, jos — —? Ei, nuo silmät eivät valehtele. Anna minun katsoa sinua! Sinä olet yhtä uskollinen, sinä olet yhtä hyvä kuin kauniskin —"
Kaarina vapisi ja ajatteli kauhuissaan: kuningas on sairas, eikä hän tiennyt, tuskako vai sääli hänen kurkkuaan kuristi. Kuningas tarttui luuttuun, joka oli pöydällä koneitten parissa, ja nojautuen pöytään hän alkoi säestää itseään ja lauloi laulun rakkaudesta, kaipuusta ja kuolemasta.
Kaarina nousi ääneti pystyyn. Hän oli levoton. Yrjänä Pietarinpoikaa ei vieläkään kuulunut. Miten tässä kävisi? Täytyisikö hänen jäädä linnaan, niinkuin Kustaa oli sanonut? Mutta miksi? Minkä tähden ei kuningas käskenyt häntä pois? Miten se oli käsitettävissä? Odottikohan Kustaa vielä ulkona? Voisikohan hän antaa hänelle jonkun merkin? Tämä oli kauheaa, sillä tänne hänen oli mahdoton jäädä.
Kuningas näytti huomaavan Kaarinan levottomuuden. Laskien kädestään luutun hän sanoi: "Oletko syönyt iltaruokaa, Kaarina? Lapsi parka, kuinka saatoin sen unohtaa. No, odotahan hetkinen!"
"Minun täytyy lähteä, Majesteetti!" sai Kaarina sanotuksi.
"Niin, myöhemmin, tahtoisin vain jutella vielä kanssasi monesta asiasta, jos suostut jäämään. Tulehan katselemaan tähtiä yhdessä minun kanssani, ehkä sinä voit selittää niitä paremmin kuin minä."
Annettuaan käskyn palvelijalle, joka tuli etuhuoneeseen, kuningas veti Kaarinan mukanaan avoimen ikkunan ääreen. Alhaalla seisoi Kustaa Pietarinpoika vuoroin katsellen levottomana ylös ikkunoihin, vuoroin kävellen edestakaisin. Kun hän huomasi Kaarinan, alkoi hän kiivaasti viittailla ikkunaan ja huutaa hänelle, vaikka sanoja olikin mahdoton eroittaa. Kuningas sulki ikkunan. Ensin hän näytti harmistuvan, sitten hän hymyili.
"Kuuluuko hän teille, Kaarina?"
"Hän odottaa minua."
"Onko hän teidän rakastajanne?"
Kaarina pudisti ääneti päätään.
"No, se on hyvä. Tuolle yksinkertaiselle sotamiehelle en anna sinua myöskään, se olisi kovin sääli. Itselleni minä sinut tahdon, Kaarina! Kuuletko?"
Kaarina huudahti, sillä kuningas puristi hänen rannettaan niin kovasti, että se teki kipeää.
"Kuuletko minua, Kaarina?"
"Kuulen!" kuiskasi tyttö vavisten.
Ovet avautuivat. Katettu pöytä seisoi täynnä herkullisia ruokia kynttilöiden valossa. Viini kimmelsi kultaisissa pikareissa. Kaarina ei ollut koskaan nähnyt mitään tämänkaltaista. Näky oli niin satumainen, niin huumaava, että hän joutui aivan pyörälle päästään. Kaikki entinen näytti katoavan. Kirsti-muorin tupa, kurja ruoka.
Kaikki tuo tuntui hänestä äkkiä vastenmieliseltä. Mikä vastakohta nyt täällä?
Viini kuohui tulena hänen suonissaan. Hän ei ollut koskaan ennen maistanut viiniä. Se teki pään raskaaksi, mutta mielen kevyeksi. Ja hän oli yksin kuninkaan kanssa. Hän näki kuninkaan kasvot kumartuneina puoleensa ja tämä hymyili. Miten kaunis kuningas oli, miten hellän rukoilevasti hänen kauniit, surulliset silmänsä katsoivat häneen! Jos uskaltaisin rakastaa häntä, ajatteli tyttö tänä hetkenä, niin voisin kuolla hänen tähtensä.
"Kaarina," kuiskasi kuningas, "voisitko rakastaa minua, Kaarina, ikuisesti rakastaa minua — minua yksin?"
Kuninkaan kasvot lähestyivät häntä, hänen huulensa koskettelivat Kaarinaa. Silloin Kaarinan pää vaipui kuninkaan rintaa vasten. Hänestä tuntui, kuin hänet kannettaisiin kauas, kuin ei todellisuutta enää olisi olemassa. Kuningas suuteli Kaarinaa, kohotti hänet istumaan, ja sitten kaikki muuttui unelmaksi. Hän saattoi vielä muistaa, että kuningas oli pyytänyt häntä laulamaan ja että hän lauloi — kaikki pienet laulunsa, joita hän osasi laulaa, kuninkaan kuunnellessa häntä.
Kun Kaarina heräsi, oli valoisa päivä. Hänen yläpuolellaan kaareutui loistovuoteen katos. Kuningas oli poissa. Vain vähitellen hän heräsi ikäänkuin syvästä unesta, vain vähitellen hän ymmärsi kaikki, käsitti, mitä Kustaa Pietarinpoika oli tarkoittanut, hänen tuskansa eilis-iltana, kun hän koetti estää Kaarinaa lähtemästä linnaan. Mutta Kaarina oli täysin rauhallinen. Kaikki entinen katosi hänen mielestään, hän tunsi vain suurta onnea, kun hänelle selvisi, että kuningas Eerik rakasti häntä ja että hän itse kuului hänelle sydämineen ja sieluineen aina ja ikuisesti sen jälkeen kuin hän tänä yönä oli tullut hänen omakseen.
Omituinen kohtalon leikki! Eilen vielä hän oli köyhä torikauppias, joka haikein mielin odotti ostajia saadakseen tavaransa myydyksi, ja tänään! Mitä tästä seuraisi? Näin tuumien Kaarina nousi vuoteeltaan, mutta hän ei ollut enää levoton. Tulevaisuus lepäsi hänen edessään kuin rikkirevitty harso, joka oli peittänyt hänen kasvojaan. Kauaksi kadonnut oli kotikylä, isän pieni talo, torikauppa. Yön aikana suomut olivat pudonneet hänen silmistään, hän oli muuttunut uudeksi ihmiseksi.