III. SOTILAS KUSTAA PIETARINPOJAN KOKEMUKSET.
Kustaa Pietarinpoika oli vihdoin poistunut vahtipaikaltaan ja kiiruhtanut vanhan Kirstin luo. Ehkäpä Kaarina oli sittenkin päässyt pois linnasta hänen huomaamattaan, ja hän tapaisi hänet Kirstin luona. Vanha vaimo ei tiennyt mitään, mutta hän ei näyttänyt myöskään kauhistuvan, kun sotamies kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut. Kustaa olisi tahtonut haastaa edesvastuuseen koko maailman hänelle tapahtuneen vääryyden johdosta — sillä häntä tuo vääryys ensi sijassa kohtasi. Kiihoittuneena ja onnettomana hän istui pöydän ääressä sillä välin kuin vanha vaimo vilkaisi ahnaasti tuoksuavaan, kiiltävään linnunpaistiin, jonka hän oli työntänyt nuorukaisen eteen. Häntä ei mikään muu tällä hetkellä kiinnostanut kuin kysymys, koskisiko nuori sotilas alakuloisen mielialansa vallassa herkkupalaan vai ei.
"Me emme saa enää koskaan nähdä Kaarinaa," sanoi nuorukainen. "Uskokaa minua, Kirsti muori, emme me koskaan enää saa nähdä häntä."
"No, no, älkää ottako asiaa niin raskaasti, Kustaa Pietarinpoika. Mistä te sen niin tarkoin tiedätte, ja mitä teitä Kaarina yleensä liikuttaa? Ehkäpä se ei ole niinkään suuri onnettomuus, jos hän miellyttää kuningasta!"
Epätoivoisesti puiden nyrkkiään nuorukainen hypähti pystyyn.
"Vai ei onnettomuus —?" nauroi hän synkästi. "Mutta minä — minä olen kadottanut hänet!"
Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja syöksyi ulos, ja vanha vaimo kävi keventynein mielin istumaan paistetun linnun ääreen ja pisti sen suuhunsa.
Kustaa Pietarinpoika samoili kaiken yötä pitkin katuja, milloin kiertäen linnan, milloin vahtituvan ympärillä, missä hänen olisi ollut määrä olla. Hän vilkuili tovereitaan, peläten, että he etsivät häntä, mutta ei uskaltanut mennä heidän luokseen. Hän nukkui eräässä porttiholvissa, kunnes aamu koitti. Sitten hän hiipi ulos äsken avatusta kaupungin portista. Hänen päämääränään oli Kaarinan kylä, sinne hän aikoi kulkea; ehkäpä hänen onnistaisi löytää tämä sieltä. Mutta matkan varrella väsymys voitti hänet ja syrjässä maantiestä varjoisassa metsikössä, hän heittäytyi pitkäkseen ja nukkui useita tunteja. Niinpä hän saapui vasta myöhään iltapäivällä Medelpladiin. Kaarina ei ollut siellä, mutta hän huomasi sittenkin, että talossa oli jo tapahtunut muutos. Talon isäntä astui topakkana häntä vastaan, kysyi mitä hän halusi ja mielettömänä ilosta näytti hänelle kukkaroa, joka oli täynnä hopeaguldeneja. Lähetti oli tuonut ne linnasta ilmoittaen, että Kaarina oli otettu prinsessa Elisabetin palvelukseen.
Sotamies naurahti ääneensä ja oli vähällä heittää kukkaron miehen kädestä lattialle.
"Vai prinsessan palvelukseen! Haa, tiedättekö, mitä se merkitsee, isäntä?"
Isännän pienet porsaansilmät vilkkuivat tyytyväisinä ja hän puristi hellästi aarrettaan rintaansa vasten.
"Ehkäpä se merkitsee, että hätäpäivät meiltä nyt loppuvat. Kuules, äiti, mitä sinä arvelet? Jos Kaarinan käy hyvin, niin eiköhän meidänkin käy silloin hyvin."
"Lurjus!" kiristi Kustaa Pietarinpoika hampaitaan halveksivasti ja pui isännälle nyrkkiä.
"Mitä tuo mies tahtoo?" kysyi Kaarinan äiti, joka tulla laahusteli tupaan. "Mitä tämä asia häneen koskee? Onhan meitä kohdannut suuri kunnia ja onni. Mene tiehesi, mies, vai tahdotko, että annamme sinut kuninkaalle ilmi, koska uhkailet meitä?"
Sotilas naurahti hurjasti kuin mielisairas ja kiiruhti pois talosta samoillen yksin pitkin peltoja.
Hän kuljeskeli ulkona, kunnes yö ja kokonainen päivä olivat kuluneet loppuun. Sitten hän alkoi tuumia mitä tehdä. Kaupunkiin hän ei halunnut palata. Kaarinan hän oli kadottanut, palveluksestaan hän oli karannut — mitäpä tekemistä hänellä olisi enää Tukholmassa? Koko elämä siellä oli hänelle vastenmielistä ja kiihoittaisi vain hänen mieltään hulluuteen saakka.
Niinpä hän kuljeskeli maaseudulla kuukausimääriä, kunnes hänen vähäiset varansa olivat lopussa, parhaat vaatekappaleet myydyt eikä hän voinut kerjäämällä enää elättää henkeään köyhässä maassa. Hädän ja nälän pahoittamalla hän alkoi silloin ajatella uutta elämää.
Kauan hän täten oli samoillut pitkin maata, mutta vihdoinkin hän sattui tulemaan Tukholman lähistöille. Oli kylmä, kirkas päivä. Kaukana, laskevan auringon valossa hän näki kaupungin tornien ja sataman häämöittävän. Kustaa Pietarinpoika pysähtyi ja katseli kauan aikaa kaukaista kaupunkia. Hänen sydämensä sykki — hän muisti Kaarinaa ja miten lähellä tätä hän jälleen oli.
Kaikkina näinä kuukausina hän ei ollut voinut unohtaa Kaarinaa; tuskalla ja surulla hän muisteli tätä jouduttuaan taas hänen lähettyvilleen. Mitenkähän Kaarinan laita mahtoi olla, miten hänen oli käynyt? Hän ei ollut kuullut hänestä mitään, sillä hän ei ollut pitkään aikaan tavannut ketään muuta kuin erämaissa asuvia talonpoikia.
Aurinko laski kaupungin taakse, hänen oli pakko kulkea eteenpäin. Hänen oli kuitenkin mahdoton ennättää kaupunkiin ennen iltaa. Hänen jalkansa olivat väsyneet eivätkä tahtoneet enää totella. Niinpä hän oli hyvillään nähdessään maantien varrella kapakan, joka tarjosi hänelle yösijaa ja virvoitusta. Pari kolikkoa kilisi vielä hänen taskussaan, juuri siksi monta, että hän saattoi saada iltaruoan sekä yösijan uunin viereisellä penkillä. Suuressa tuvassa, joka oli varattu vieraita varten, ei ollut ainoatakaan sielua.
Kauan ei sotilas kuitenkaan saanut olla yksin. Tuskin hän oli ruvennut liemiruokaansa syömään, kun saapui pari ajomiestä, jotka olivat tulleet kuormineen Tukholmasta ja halusivat säädä illallista. Hetken kuluttua he olivat tehneet tuttavuutta Kustaa Pietarinpojan kanssa, ja isäntäkin, joka aikaisemmin ei ollut välittänyt hänestä suuria, istahti pöytään heidän luokseen.
"Kylläpä tulet parhaaseen aikaan," sanoivat toiset kuultuaan, että Kustaa oli matkalla Tukholmaan, "huomenna on kaupungissa paljon nähtävää."
"Vai niin. En ole pitkiin aikoihin ollut Tukholmassa enkä ole kuullutkaan sieltä mitään. Varmaankin siellä on paljon tapahtunut siitä kuin sieltä läksin," sanoi Kustaa Pietarinpoika välinpitämättömästi. "Mitä siellä huomenna tapahtuu?"
"Mies, etkö tiedä, että huomenna vietetään juhlat sen johdosta, että voitimme tanskalaiset? Etkö tiedä sitäkään, että on käyty sotaa sen vuoksi, että tanskalaiset loukkasivat kuningasta ja antoivat ilmi hänen naimahankkeensa?"
"Minä en tiedä mitään," sanoi sotilas ja alkoi tarkemmin kuunnella toisten puhetta.
"Kuningas kosi Englannin Elisabetia, mutta samalla kertaa myös Lothringenin prinsessaa. Tanskalaiset saivat tästä vihiä ja antoivat kuninkaan suunnittelut ilmi."
"Vai aikoo kuningas siis naida?" Kotiinpalaavan jännitys alkoi kohota yhä enemmän.
Toinen ei huomannut hänen välikysymystään, vaan jatkoi innoissaan:
"Niinpä oli tanskalaisille annettava muistoseteli, ja sen he ovatkin nyt saaneet. Suuri taistelu kävi Itämerellä — kuningas oli itse siellä mukana. Neljä tanskalaista laivaa sytytettiin palaamaan. Kolmesataa vankia tuotiin tänne ja huomenna heitä kuljetetaan kahleissa pitkin kaupunkia linnan ohi, ja siitä vasta ilo syntyy."
"Kylläpä onkin aika antaa kansan iloita," sanoi isäntä, vanha, kokenut mies. "Kansa on kuninkaan paras turva, sitä on pidettävä lämpimänä ja näytettävä, ettei sotaa ole syyttä käyty. Sillä suuret herrat eivät ole kuninkaalle liian suosiollisia. Siinä ovat hänen veljensä, jotka odottavat vain hyvää tilaisuutta, siinä ovat Sturet. Emmehän me tietenkään voi tarkoin seurata asioita, mutta jotain sitä aina sittenkin kuulee. Ja luultavasti on kylliksi syytäkin —"
Nauraen ajomies keskeytti isännän puheet. "Aina te olette tietävinänne kaikki asiat paremmin kuin muut. Mitä te Stureista puhutte? Eikö kuningas aio lähettää nuorta kreivi Sturea uudestaan Lothringeniin kosiomatkalle?"
"Vaikkapa vaan. Mutta kaikki ei ole niinkuin pitäisi olla; aateliston parissa kuohuu. Ei kukaan suurista herroista voi antaa kuninkaalle anteeksi sitä, että Yrjänä Pietarinpoika on päässyt valtaan, eikä kansakaan ole siitä hyvillään; täytyyhän heidän sietää suosikkia, koska hän on kuninkaalle mieleen, mutta kaikki katsovat häneen sittenkin karsain silmin."
"Minkä sille mahtaa?" sanoi nyt toinen ajomies kohottaen olkapäitään. "Olette ehkä oikeassa, isäntä, Yrjänä Pietarinpoika on kaikille oka silmässä, mutta minkä sille mahtaa. Kuningas seisoo vankkana, sillä se, joka kykenee vastustamaan neljää kapinoivaa veljeä — —"
"Ajat muuttuvat vielä," sanoi isäntä vakavana. "Kaikki merkit puhuvat siihen suuntaan. Nyt riemuitaan suuresta voitosta, nyt kansa toivoo, että kreivi Sture tuo vihdoinkin maahan nuoren kuningattaren, jota jo kyllin kauan on saatu odottaa. Omituinen juttu tuo kosiminen. Nuori kuningatar voi vasta saada kuninkaan aseman kansansa parissa täysin vakavaksi. Mutta mitä, jos tälläkin kertaa, jos nytkin — —"
Vakavana puuttui toinen ajomies isännän puheeseen:
"Ymmärrän kyllä, isäntä, mitä te tarkoitatte, ja se on kylläkin tärkeä seikka —"
"Niin, sitähän minä juuri tahdoin sanoa. Huonot naiset, jotka tähän saakka ovat pitäneet kuningasta pauloissaan, eivät ole häirinneet kansaa; heidän valtansa on kestänyt lyhyen aikaa ja sitten heidät on karkoitettu. Mutta nyt asiat ovat toisin. Kuningas ei ole tosin luopunut suunnitelmistaan Lothringenin prinsessaan nähden, muuten hän tuskin uskoisi tätä tehtävää Sturelle. Mutta ei kukaan nykyään tiedä, miten siinä käy. Sen jälkeen kuin Kaarina Maununtytär hallitsee Gripsholmassa, ja kuninkaan suhde häneen on tullut täysin julkiseksi, voidaan odottaa mitä hyvänsä."
Sotilas oli hätkähtänyt kuullessaan Kaarinan nimen. Mutta ei kukaan huomannut sitä, ja toinen ajomies sanoi kohauttaen olkapäitään:
"Jonakuna päivänä hänkin saa matkapassit, niinkuin kaikki muut. Tämä juttu voi kestää hiukan kauemmin kuin tavallisesti, eikä kukaan muu ole saanut vielä Gripsholmassa asua, mutta siitä kansa voi olla huoleti, kaikki kestää vain aikansa."
"Älä sano sitä, tällä kertaa asiat ovat toisin. Kaarina Maununtyttären vuoksi on kuningas karkoittanut kaikki muut; hän yksin hallitsee kuningasta. Joka kerta kun kuningas näinä sota-aikoina kävi Tukholmassa, kävi hän siellä vain Kaarinan vuoksi. Ei kukaan hänen rakastajattaristaan ole vielä ollut näin korkeassa asemassa. Tahtoisinpa nähdä huomenna miltä hän näyttää, kun vangitut tanskalaiset kulkevat hänen ohitseen. Sanotaan, että torille on rakennettu lava ja istuin vartavasten hänelle."
"Se, joka seisoo korkealla, putoaa syvälle."
"Mutta milloin? Kaikella on aikansa, sanotte te, mutta ei aina ole helppo korjata sitä, mikä sinä aikana tapahtuu. Minä sanon teille, Yrjänä Pietarinpoika ja Kaarina Maununtytär tulevat olemaan kuninkaan vallan koetuskiviä, ja heidän tähtensä kuningas vielä kaatuu, jollei hän ymmärrä ajoissa luopua heistä."
Miehet vaikenivat.
Kustaa Pietarinpoika, jonka ruumiin läpi toinen väristys toisensa jälkeen oli kulkenut, oli jo aikoja sitten kääntynyt pois voidakseen salata mielenliikutuksensa. Mutta kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Ajomiehet tekivät vihdoin lähtöä, isäntä meni heidän kanssaan ulos, ja kuormat lähtivät liikkeelle. Vähitellen pyörien ratina vaimeni etäisyyteen.
Hetkeä myöhemmin isäntä tuli tupaan ja alkoi korjata aterian jätteitä pöydästä. Emäntäkin astui huoneeseen, istahti uunin luo, jossa pari puuta kyti, ja alkoi sitten työskennellä himmeän öljylampun valossa, jonka hän oli sytyttänyt. Kustaa Pietarinpoika ei jaksanut kestää tätä hiljaisuutta sen kauemmin. Hän nousi hitaasti ja kiinnitti katseensa isäntään.
"Kuka tuo Kaarina Maununtytär on?" kysyi hän vihdoin.
"Ettekö te sitä tiedä? Ettekö te ole hänestä kuullut?" kysyivät molemmat toiset hämmästyneinä.
"En ole käynyt pitkään aikaan Tukholmassa."
"No, kyllä te huomenna saatte kaupungissa kuulla sekä nähdä tarpeeksenne. Me täällä tiedämme vain sen, mitä meille kerrotaan. Kuningas vei hänet vastikään Gripsholmaan. Ei kukaan ole vielä sen korkeammalle kohonnut. Ajatelkaahan, tyttö, joka aikaisemmin kaupusteli torilla! Mutta hän kuuluu olevan hyvin kaunis, ja väitetään, että kuningas pelkää kadottavansa hänet, siksi hän pitää häntä Gripsholmassa turvassa."
"Kukapa hänet ryöstäisi," sanoi vaimo. "Mutta kuningas pelkää vihollisia. Tuo Kaarina Maununtyttären juttu on merkillinen! Ei kukaan tiedä, miten se oikeastaan tapahtui. Väitetään, että hän on hyvin viekas ja tietää mitä hän tahtoo."
"Vaimo, mitä sinä turhia jupiset!" sanoi isäntä.
"Asiat eivät ole oikein, sen minä tiedän. Kerrotaan, että hän antoi kuninkaalle lemmenjuoman, niin ettei tämä pääse hänestä eroon, vaan on pakoitettu tekemään mitä ikänä hän tahtoo."
"Niinhän sitä sanotaan, mutta se on turhaa puhetta."
"Eipä niinkään. Tukholmassa asui siihen aikaan eukko, joka osasi tehdä salaisia taikoja. Siellä Kaarina kävi siihen aikaan, kun hän kaupitteli torilla, ja tältä hän sai salaiset lääkkeensä. Turhanpäiten ei vanha Kirsti istu nyt vieraana rikkaassa talossa Värmlannissa, jonka Kaarina Maununtytär on ostanut omaisilleen."
Isäntä oli hetken vaiti, sitten hän sanoi Kustaa Pietarinpojalle:
"Paljonhan sitä puhutaan, jokainen puhuu tästä asiasta ja vaivaa sillä päätään. Paljon te vielä saatte siitä kuulla, kun tulette Tukholmaan. Mutta minä sanon, kaikella on aikansa. Yrjänä Pietarinpoika ja Kaarina Maununtytär ovat kuninkaan vallan koetuskiviä. Jonakin kauniina päivänä me saamme sen nähdä. Mutta riittää jo. Maalla ei näistä asioista tiedetä mitään, mutta kunhan astuu jalallaan Tukholmaan — —. Onko teillä liikeasioita Tukholmassa?"
"Ei, niin — aikomukseni on hankkia sieltä jotakin sellaista," änkytti vieras.
Isäntä tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän saakka.
"Ja tuollainen mies kuin te ei ole sotamiehenä? Nyt, kun niin paljon sotilaita tarvitaan? Kun tanskalaiset keräävät kaikki maajoukkonsa kokoon? Tiedättekö mitä, sellainen kuin te voisi nyt sotilaana löytää onnensa."
"Onhan se hyvä ajatus," nyökkäsi Kustaa Pietarinpoika ja katsoa tuijotti eteensä.
Isäntä, joka huomasi, että toinen oli väsynyt ja haluton jatkamaan keskustelua, nyökkäsi hyväntahtoisesti:
"Tuumikaa asiaa." Sitten hän toivotti hyvää yötä. "On jo aika mennä levolle, jollemme tahdo jutella puolen yötä."
Hän poistui tuvasta yhdessä vaimonsa kanssa. Kustaa Pietarinpoika jäi yksin, ja takkatuli sekä öljylamppu sammuivat.
Hyvään aikaan hän ei saanut unta. Hän makasi kovalla penkillä ja tuijotti pimeään. Mutta hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi unessa nähnyt valopiirin, jossa liikkui loistavia olentoja. Kaarina — — Sitten hän kohosi pystyyn, torjui ajatukset luotaan ja vaipui jälleen makuusijalleen. Mitä hän oikeastaan toivoi? Kaikkihan oli ohitse. Hänen täytyi alistua välttämättömyyteen, aloittaa uusi elämä, jonka vuoksi hän nyt oli matkalla Tukholmaan. Nämät ajatukset saivat vihdoin hänen mielensä rauhoittumaan ja hän vaipui uneen.
Oli jo valoisa päivä, kun Kustaa hiukan virkistyneenä ja voimistuneena vaelsi eteenpäin. Hänen jalkansa astui nyt kevyemmin ja hänen mielialansa tuntui iloisemmalta, kun hän ajatteli uutta elämää, jota hänen oli nyt määrä alkaa. Hiukan jännittyneenä hän ajatteli vain sitä, mitä hän saisi nyt Tukholmassa nähdä. Viisainta olisi oikeastaan olla tänään Tukholmaan menemättä; silloin ei tarvitsisi mitään nähdä eikä kuulla. Ja sittenkin häntä vastustamattomasti veti sinne.
Vihdoin hän saapui perille. Kaupunki näytti aivan toiselta kuin hänen viimeksi siellä ollessaan. Kaikkialla oli elämää ja liikettä, porvarit juhlapukimissa, katupojat, kaikki uteliaat ja toimettomat ihmiset kulkivat toria ja linnaa kohti. Kustaa Pietarinpoika joutui virran mukana kulkemaan, rumpujen räminä ja torvien toitotus jouduttivat hänen askeleitaan, ja äkkiä hän huomasi olevansa samalla torilla, missä Kaarina aikoinaan oli myynyt tavaroitaan ja pistänyt hänenkin taskuunsa niin monta lintua.
Tänään oli tälle samalle paikalle pystytetty lava ja verhotun katoksen alla oli purppurainen istuin. Vielä se oli tyhjänä, vain kansa kierteli levottomasti sen ympärillä. Kustaa Pietarinpoika olisi miltei voinut huutaa ääneensä. Täällä, missä Kaarina kerran oli myynyt jäniksiä ja hanhia yksinkertaisessa puvussaan, täällä oli hänelle nyt valmistettu purppurainen istuin korotetulle lavalle. Kustaa tunkeutui eteenpäin, kunnes hän saapui kevyen rakenteen eteen. Vielä äsken hän oli epäröinyt, tuliako tänne laisinkaan. Mutta nyt hän halusi nähdä Kaarinan ja näyttäytyä myös itse hänelle.
Lavan luo tunkeutui paljon väkeä ja sotilaat koettivat ylläpitää järjestystä levottoman joukon parissa. Siellä täällä mainittiin Kaarinan nimi; kaikki puhuivat hänestä, kerrottiin juttuja hänen entisyydestään, ihmeteltiin hänen tulevaisuuttaan ja viitattiin kuninkaan naimahankkeisiin.
Kustaa Pietarinpoika sai uudestaan kuulla kaiken sen, minkä hän jo eilen kapakassa oli kuullut. Keskusteltiin myös lemmenjuomasta salaperäisesti kuiskaten ja uteliaasti kuunnellen, kunnes rumpujen pärinä katkaisi kaikki jutut.
"He tulevat, he tulevat!" kajahti suusta suuhun.
Pitkä kulkue liikkui kaduilla toria kohti. Kuningas ja Yrjänä Pietarinpoika ratsastivat joukon etunenässä loistavan seurueen ympäröimänä. Valkean hevosen selässä, ruhtinaallisesti koristettuna, jalokivin kirjaillussa laahuspuvussa Kaarina Maununtytär ohjattiin paikalle.
Ihmisjoukko odotti ääneti. Kulkue pysähtyi, kuningas ja Yrjänä Pietarinpoika seurueinensa asettuivat lavan juurelle ja Kaarina ritarien ja sotilaitten seuraamana kävi purppuraiselle istuimelle istumaan. Hän kumartui lavan reunan yli. Kaunis hän oli —. Kultaiset hiukset ympäröivät kruununa hänen otsaansa. Mutta ihmisten katseet näyttivät kiusaavan häntä; hän loi silmänsä maahan ja hänen kalpeille kasvoilleen levisi surullinen ilme. Taaskin Kustaa Pietarinpoika olisi tahtonut huutaa tuskasta. Hänen katseensa oli koko ajan kiintynyt Kaarinaan, hän ei nähnyt muuta kuin tämän — —
Leveää katua pitkin kulki nyt vangittujen tanskalaisten joukko. Amiraalit kulkivat kahleissa; kuninkaan hovinarri hyppi heidän edessään ja sai kansan puhkeamaan äänekkääseen nauruun. Vankien kasvot hytkähtivät, ne ilmaisivat vihaa, halveksumista, epätoivoa; kahleet kalisivat katukivillä; rumpujen räminä ja torvien toitotus vaimensi niiden äänen. Loputon saattue kulki siten ohi.
Mutta Kustaa Pietarinpoika ei nähnyt mitään. Hän ei huomannut ympärillä seisovien levotonta liikehtelyä, hänen katseensa oli vain kiintynyt Kaarinan kalpeihin, alakuloisiin kasvoihin, kunnes tämä tunsi sen, katsoi häneen ja hätkähti nähdessään hänet. Silloin vasta Kustaakin huomasi asemansa koko surkeuden sekä kurjan ulkomuotonsa, ja syvään huoaten sukelsi ihmisjoukkoon.
Mutta samassa hetkessä hän tunsi vaistomaisesti, että kuningas Eerikin terävä, valpas silmä oli myös keksinyt hänet ja nähnyt Kaarinan hämmennyksen. Niinpä olikin hyvä, että ihmisjoukko nieli hänet kitaansa ja riisti hänet mukaansa, kunnes hän eräällä sivukadulla vihdoin saattoi irtaantua siitä.
"Hei, toveri," huusi äkkiä joku hänelle ja pysäytti hänet. "Sinäkö se todellakin olet, Kustaa Pietarinpoika?"
Pelästyneenä Kustaa pysähtyi, mutta malttoi samassa mielensä.
"Minä se olen, vaikka tuskin enää entiseltäni näytän," sanoi hän synkkänä ja tarkasteli ihmeissään toista, jonka arvomerkeistä hän saattoi nähdä, että tämä oli kohonnut upseeriksi. Samassa rykmentissä palvellessaan he olivat kumpikin olleet yksinkertaisia sotamiehiä.
"Niin, sotilaalla on nykyään hyvät päivät," nauroi upseeri, "etkö halua palata meidän joukkoomme? Tosin karkasit silloin — mutta mitä sillä väliä, sota-aikoina sellaiset asiat pian unohtuvat, jokainen on meille tervetullut. Me tarvitsemme vänrikkiä rykmenttiimme; etkö halua ruveta siksi?"
"Käykö se niin helposti?" kysyi Kustaa Pietarinpoika epäröiden ja samalla iloisin mielin.
"Miksikä ei? Taistelu on odotettavissa. Tanskalaiset keräävät maajoukkoja, koska he ovat kadottaneet laivansa, ja he hyökkäävät Norjasta käsin kimppuumme."
"Niin," sanoi Kustaa Pietarinpoika keskeyttäen toisen puheen, "ota minut sotamieheksi, päällikkö, ja salli minun tulla mukaan, kun lähdette tanskalaisia vastaan! Mitä minä täällä enää teen, mitäpä minä enää täällä teen!"
Tuo kuului huudolta, mutta upseeri ei kiinnittänyt siihen huomiota. Kiihkeänä hän vei entisen toverin mukanaan ottaakseen hänet vielä samana päivänä rykmenttinsä turviin.
* * * * *
Jo ensi taistelussa tanskalaisia vastaan Kustaa Pietarinpoika kunnostautui niin, että hänet kohotettiin vänrikiksi. Oikea sotakiihko oli tarttunut häneen ja pelottomasti hän tunkeutui pahimpaan taisteluntuoksinaan. Täten hän saattoi saavuttaa vain joko kuoleman tai sotilaallista kunniaa. Ja koska kuolema näytti karttavan häntä, alkoi kunnia häntä miellyttää ja hän uneksi upseerin, kenraalin, ehkäpä sotamarskinkin arvosta, voidakseen sitten — —
Ei, pitemmälle hän ei ajatellut, hän ei tahtonut päästää valloilleen niitä ajatuksia, jotka piilivät syvimmällä hänen sielussaan.
Mutta talvi teki lopun sotaleikistä sekä toistaiseksi myös kohoamismahdollisuuksista, ja sotilaat saivat toimettomina odottaa asioiden kehittymistä tulevaisuudessa.
Keväällä Kustaa Pietarinpoika lähetettiin yhdessä muutamien muiden kanssa Tukholmaan suorittamaan rykmentin asioita. Ja taaskin entinen kuume alkoi polttaa häntä täällä Kaarinan läheisyydessä. Hänellä oli paljon aikaa kuulla, mitä tästä kerrottiin ja siten saada tietää, miten hän jaksoi.
Tukholmassa oli tapahtunut paljon muutoksia. Kuninkaan veli, Juhana, Suomen herttua, oli jo kauan sitten jonkun tekosyyn nojalla vangittu ja viety linnaan, missä häntä ankarasti vahdittiin. Siten kuningas piti aisoissa veljiensä vaaralliset suunnitelmat, voimatta kuitenkaan tukahduttaa mielten kuohua aateliston ja kuningasta vastustavan puolueen parissa.
Vänrikin sydän alkoi kiivaasti sykkiä, kun hän kuvitteli mielessään, miten asiat voisivat tulevaisuudessa kehittyä. Hän muisti, mitä kapakan isäntä oli sanonut, myöskin Kaarinaa hän ajatteli useasti ja tuumi mielessään, mitenkä hänen kohtalonsa muodostuisi. Kaikesta huolimatta elämä kävi tasaista, rauhallista kulkuaan. Yhä vieläkin kuningas ajoi innokkaasti naimasuunnitelmiaan; sopimus Hessenin kanssa oli jo niin pitkällä, että hän oli varma prinsessan myöntävästä vastauksesta. Mutta ensi kertaa kuningas osoittautui horjuvaksi, hän jätti tämän aikeensa sikseen ja alkoi vakavasti kosiskella Lothringenin Renatea. Juuri näihin aikoihin nuori kreivi Nils Sture lähetettiin kuninkaan puolesta kosintamatkalle Lothringeniin, ja jos prinsessa vastaisi kuninkaan toiveita, tuomaan hänen myöntävä vastauksensa.
Omituisena vastapainona näille kuninkaan naimahommille on mainittava, että Kaarina edelleen nautti hänen suosiotaan. Enimmäkseen hän oleskeli Gripsholmassa, missä Eerik oli viettänyt melkein koko talven hänen luonaan. Vastikään kuningas oli palannut Kaarinan kera Tukholmaan varustautuakseen uusille sotaretkille. Mutta hän ajoi tätä asiaa veltosti ja laimeasti, ilman suurempaa halua.
"Kuningas ei ole vielä aivan entisillään gripsholmalaisen talviunensa jälkeen," sanoivat jotkut.
"Kaarina on huumannut hänet lemmenjuomillaan," lisäsivät toiset.
"Jumala tietää, mitä siitä koituu," arvelivat kolmannet kohauttaen olkapäitään. Jokainen tunsi, että synkät tapahtumat olivat tulossa.
Kustaa Pietarinpoika ajatteli tuskalla, mitenkä Kaarinan kävisi. Ja niinpä hänessä heräsi halu vielä kerran nähdä tätä, ainakin päästä häntä lähemmäksi. Huomenna hänen toimensa Tukholmassa oli suoritettu, sitten hänen oli pakko jälleen lähteä kaupungista ja syöksyä kohti kuolemaa taistelutantereella. Niin, kunpa vielä kerran saisi nähdä hänet, kerran nyrkit ojossa uhata hänen onnensa kuninkaallista ryöstäjää ja manata esille tulevaisuuden henget!
Vaistomaisesti Kustaa oli lähtenyt kulkemaan linnaan päin, miltei tietämättänsä. Äkkiä hän seisoi sen edessä. Tummien muurien yllä lepäsivät jo illan varjot, mutta muuten oli vielä valoisaa, ikkunoista käsin hänet varmaan voitaisiin selvästi nähdä. Näkikö joku hänet todellakin, tapahtuiko jotain erikoista tänä hetkenä linnan seinien sisäpuolella, sitä hän ei tiennyt. Mutta seisoessaan vielä siinä epäröiden, poistuako paikaltaan, huomasi hän äkkiä olevansa piiritetty ja vangittu, ja hänet työnnettiin tylysti pimeän porttiholvin läpi linnan pihalle.
Äkkiä Yrjänä Pietarinpojan kasvot irvistelivät häntä vastaan. Kustaa tunsi, miten tämä mittaili häntä, kiireestä kantapäähän saakka tavalla, joka sai kylmänväreet kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään. Annettuaan vahdille käskyn odottaa Yrjänä Pietarinpoika läksi linnaan. Lyhyt hetki, jonka hän viipyi poissa, tuntui pitkältä kuin iäisyys. Hän antoi vahtipäällikölle pari käskyä. Haettiin rattaat, joille vanki heitettiin. Sitten upseeri valitsi kaksi sotilasta joukosta, ja heidän saattamanaan onneton kuljetettiin portista ulos kapeille sivukaduille, missä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.
Kaamea mieliala, joka oli vallannut Kustaa Pietarinpojan, vaihtui vähitellen epätoivoksi. Vahdit eivät vastanneet ainoaankaan hänen kysymykseensä, kohauttivat vain olkapäitään. Kustaa repi kahleitaan, raivosi voimattomana kohtaloaan vastaan, mylvi lopulta kuin eläin, mutta vaikeni vihdoin. Pian kaikki olisi ohitse. Ihmeen rauhoittavana tuo ajatus valtasi hänen mielensä.
Rattaat kulkivat edelleen. Naristen oli kaupunginmuurin portti avautunut. Nyt oltiin kaupungin ulkopuolella, mutta yhä kuljettiin kauemmaksi. Yö lepäsi synkkänä peltojen yllä, missä näkyi vielä lumen jäännöksiä ja riitettä. Kauempana loisti joki.
Jokirannassa rattaat vihdoin pysähtyivät. Vanki aavisti, mikä kohtalo häntä odotti, hän tuskin liikahti enää. Viimeisen kerran vain hän kohotti katseensa taivasta kohti, missä kuu piileksi synkkien pilvien takana ja hänen huulensa lausuivat vavisten nimen: "Kaarina!"
Sotamiehet kuiskailivat keskenään; heitä itseään varmaan kammotti heidän yöllinen hommansa. Mutta he palelivat viileässä yöilmassa, ja siksi he kiiruhtivat täyttämään tehtäväänsä. Vangin pään yli vedettiin säkki ja se sidottiin kiinni hänen jalkojensa alapuolelta, sitten siihen kiinnitettiin pari suurta kiveä, ja elävä mytty heitettiin jokeen. Aallot kuohahtivat rajusti, ja rattaat poistuivat nopeasti paikalta.
Kustaa Pietarinpoika oli pyörtynyt, mutta tajuttomuutta kesti vain hetken aikaa. Kylmä vesi herätti hänet jälleen. Hän tunsi, ettei joki ollut syvä; varmaankin hän oli pudonnut matalikolle. Hän tunsi sen vaistomaisesti silmänräpäyksessä. Ja sama kuolemantuskan ja elämänhalun vaisto pakoitti hänet pyrkimään pystyyn. Se onnistuikin, hän sai hupussa olevan päänsä veden pinnan yläpuolella ja saattoi jälleen hengittää. Hitaasti ja vaivalloisesti hän ajatteli uskaltamatta liikahtaa. Tuskalla hän tarttui elämään kiinni, jotta ei varomattomalla liikkeellä kadottaisi sitä uudelleen. Hänen korvistaan katosi kohina ja suhina, jonka niihin tunkeutunut vesi oli saanut aikaan. Aivan selvästi hän kuuli etäisyydessä rattaiden ratinaa, kun ne hitaasti poistuivat.
Mitä enemmän hän tuli tajuihinsa, sitä tarkemmin hän koetti punnita asemaansa vedessä ja vakuuttautua, että hän todellakin seisoi lujalla pohjalla, ilman uppoamisen vaaraa.
Sitten hän alkoi tehdä työtä, hitaasti, vaivalloisesti, varovaisesti, sekä käsin että hampain. Kaikkein ensiksi hänen piti yrittää purra reikä märkään säkkiin, joka painoi hänen päätään ja esti hänen hengitystään. Vihdoin se onnistuikin. Sitten hän nosti nuoralla köytetyt kätensä suunsa kohdalle. Äärettömällä kärsivällisyydellä hän nakerteli kosteudesta kovettunutta nuoraa. Mutta vähitellen hän tunsi säikeitten avautuvan ja kahleitten heltiävän. Yhä kiivaammin hän raasti kahleitaan, vavisten kuumeisesta innosta ja sisäisestä riemusta.
Säkissä olevan reiän kautta hän näki, että kuu vihdoinkin oli tullut pilvien takaa esille ja valaisi salaperäisellä valollaan hänen työtään. Yö oli kulunut puoleen, kun nuora vihdoinkin hellitti. Nyt kädet olivat vapaat, hän saattoi ruveta suurentamaan reikää ja repiä säkin yltään. Sekin onnistui vihdoin ylivoimaisin ponnistuksin. Miltei mielettömästi huutaen riemusta hän tervehti hiljaista, kuun valaisemaa maisemaa. Hän seisoi nyt vapain jaloin joen pohjassa ja saattoi tunnustella eteenpäin päästäkseen rannalle. Jonkun matkaa hänen täytyi uida ponnistaen viimeiset voimansa, sitten hän lyyhistyi rannalle.
Mutta hän hyökkäsi taas pystyyn. Hän tunsi kuumeen puistattelevan ruumistaan, mutta myös tuskan ja epätoivon. Kunhan voimat eivät nyt vain pettäisi, niin ettei hän, pelastuttuaan hukkumiselta, vajoaisi toisen kuoleman helmaan, mikä väsymyksen ja kuumeen hahmossa uhkasi häntä. Hän kohosi pystyyn, koetti tuumia, missä hän oli ja mitä hänen oli tehtävä. Tukholmaan hänen oli mahdoton palata; jonnekin hänen täytyi paeta päästäkseen takaa-ajajilta turvaan.
Hän tunsi vain yhden paikan, jonne hän saattoi paeta — sisarensa luo, joka asui miehensä ja lastensa kanssa pienessä mökissä parin tunnin matkan päässä. Vain sinne hän saattoi paeta päästäkseen eroon kuumeesta, joka poltti hänen jäseniään.
Se oli pitkä, vaivalloinen matka. Vaatteet olivat lyijynraskaat. Monta kertaa hän vaipui maahan miltei tajuttomana, mutta elämänhalu pakotti hänet jälleen eteenpäin.
Mutisten vuoroin kirouksia, vuoroin rukouksia, hän kulki horjuen eteenpäin tuskan ja epätoivon kiiruhtaessa hänen askeleitaan, ikäänkuin kokonainen armeija olisi ollut hänen kintereillään. Väliin hän huusi ääneensä ja peräytyi. Mutta vaistomaisesti hän löysi tien, tietämättä miten. Sisäinen voima kuljetti häntä eteenpäin, riisti hänet maasta jaloilleen ja pakoitti hänet jatkamaan matkaa.
Ja vihdoin, vihdoin, päivän ensi sarastuksessa hän näki edessään mökin, johon hän pyrki. Rauhallisena ja äänettömänä se seisoi siinä ikäänkuin kutsuen häntä luokseen. Hän kohotti käsivartensa taivasta kohti ja purskahtaen itkuun hän lähestyi horjuvin askelin mökkiä, mutta yön kauhujen ja ponnistusten lannistamalla hän kaatui tajuttomana kynnykselle.