IV. TUHAN ALLA KYTEVIÄ KIPINÖITÄ.
Kuningas Eerik oli istunut jälleen sydänyöhön saakka salaisessa työkammiossaan ja tiedustellut tulevaisuutta tähdiltä. Yrjänä Pietarinpoika oli ollut hänen luonaan ja jutellut kauan hänen kanssaan, mutta oli nyt jo poistunut.
Kuningas siirsi syrjään karttansa ja koneensa. Hajamielisenä hän kulki edestakaisin, pysähtyi usein, tuijotti eteensä ja alkoi taas nopeasti kävellä huoneessa.
Hän oli muuttunut viime vuosien kuluessa. Hänen rauhallinen lempeytensä oli muuttunut synkäksi levottomuudeksi ja epävarmuudeksi. Hänen otsallaan olivat synkät pilvet, hänen silmissään levoton loiste. Koko hänen olentonsa ilmaisi osittain epävarmuutta ja haluttomuutta, osittain kiihkoa, väkivaltaa ja kovuutta. Hän kärsi itsekin näistä mielenmuutoksista, ollessaan vuoroin kiihkeä, vuoroin alakuloinen. Huoaten hän istahti raskaasti nojatuoliinsa ja vaipui syviin mietteihinsä.
Tähdet, samoinkuin Yrjänä Pietarinpojankin tuomat uutiset, eivät ennustaneet hyvää. Tanskalaiset olivat jälleen voittaneet — niinkuin joka kerta ennenkin sen jälkeen kuin he, jouduttuaan tappiolle onnettomassa meritaistelussa, olivat siirtäneet sodan mantereelle. Joukot kerääntyivät nyt ratkaisevaan taisteluun, Svarteröhön, ja Yrjänä Pietarinpoika arveli, että kuninkaan läsnäolo siellä olisi välttämätön. Hänen olisi siis pakko jättää Kaarina yksin Gripsholmaan.
Siinä ei kuitenkaan ollut kaikki, eikä edes pahinkaan. Raskaammat olivat ne tiedot, joita Yrjänä Pietarinpoika oli kertonut aateliston toimista. Sen jälkeen kuin herttua Juhana oli vangittu, oli tyytymättömyys tullut yhä julkisemmaksi. Yhä kovemmaksi muuttui Juhanan puoluelaisten painostus saada herttua vapautetuksi. Kuningas tunsi harmikseen, että hänen oli pakko jonakin päivänä alistua. Niinpä piti ainakin keksiä keino, jonka avulla pitää vastustajat paraiten aisoissa.
Kuningas Eerik hyppäsi pystyyn ja puristi kätensä nyrkkiin. Vielä hän luotti valtaansa, vielä hän kykeni hallitsemaan tilannetta. Mutta ettei enää Stureihinkaan ollut luottamista, niinkuin Yrjänä Pietarinpoika oli väittänyt, tuohon mahtavaan sukuun, joka oli pitänyt kuninkaan puolia hänen ja hänen veljiensä välisessä testamenttiriidassa, se seikka oli suuresti järkyttänyt nuoren kuninkaan sisäistä tasapainoa.
"Uskollisimmatkin ystäväni hylkäävät minut, rakkaimpani luopuvat minusta!" tuumi hän synkkänä.
Mutta äkkiä hän alkoi liikkua huoneessa, heitti syrjään kaikki, mikä hänen tielleen sattui, ja kulki kuin uhkaavien kummitusten takaa-ajamana edestakaisin.
Sitten hän hyökkäsi Kaarinan huoneeseen, riisti hänet syliinsä, painoi hänen kasvonsa rintaansa vasten, kuunteli ahnaasti hänen kiihkeää hengitystään ja nopeasti sykkivän sydämensä iskuja.
"Kaarina, sinä rakastat minua, sinä olet minun omani, aina ja ikuisesti," änkytti hän tuskasta valittaen, mutta samalla rauhoittuen.
Kaarina oli vielä valveilla ja oli odottanut kuningasta. Hän ei pelästynyt. Usein hän oli nähnyt kuninkaan tällaisessa mielentilassa, sielullisen levottomuuden ja epätoivon raatelemana. Hänen sydämensä sykki kiivaasti ja hän tarttui hellästi molemmin käsin kuninkaan päähän painaen hänet syliinsä.
"Kaarina, ethän koskaan jätä minua?" kuiskasi kuningas Eerik tuskissaan.
"En koskaan!" vakuutti Kaarina liikuttavan hellästi.
Vähitellen kuningas rauhoittui, niinkuin aina Kaarinan läheisyydessä. Hän tunsi, että Kaarina sääli ja ymmärsi häntä sanoittakin, rakasti häntä ylitse kaiken ja tyydytti kaikki hänen pyyteensä. Kaarinan luona hän unohti koko maailman, siellä katosi entisyys ja tulevaisuus, ja onnellisena kuningas nautti vain hetken onnesta. Kohottaen päänsä pystyyn hän pyysi:
"Laula minulle, Kaarina, laula kaikki pienet laulusi!"
Hymyillen Kaarina täytti kuninkaan toiveen. Hän tiesi jo ennestään, miten rauhoittava vaikutus hänen laulullaan oli kuninkaaseen. Usein, kun kuningas huolien painamana astui Kaarinan luokse, saattoi hän tuntikausia kuunnella hänen lauluaan, ja sitten pilvet katosivat hänen otsaltaan, hän muuttui jälleen lempeäksi, hyväksi ja iloiseksi. Ja miten kernaasti Kaarina näki hänet sellaisena, miten kernaasti hän täten hänet lumosi.
Kaarina oli oppinut paljon siitä saakka, kun hän oli jäänyt linnaan ja prinsessan kamarineidosta oli nopeasti kohonnut yhä korkeammalle kuninkaan rakkauden lämmössä. Kuninkaan käskystä hän oli nauttinut opetusta hienossa käytöksessä, laulussa ja luutunsoitossa, tanssissa ja runoilussa; hän oli oppinut käyttäytymään kuin hienostunut nainen. Pohjaltaan tosin hän oli pysynyt samana kuin ennenkin, hänen sydämensä oli yhä viaton ja hänen rakkautensa puhdas, eikä hän koskaan yrittänyt käyttää sitä valtaa, mikä hänellä oli kuninkaaseen, oman asemansa varmistamiseen, niinkuin kaikki suuret suosikit ennen häntä olivat tehneet.
Niin, hän rakasti kuningasta ylitse kaiken. Ei edes Kustaa
Pietarinpojan julma kohtalo ollut voinut järkyttää hänen tunteitaan
Eerikiä kohtaan, joskin hän ajatteli entistä ystäväänsä mitä
suurimmalla säälillä.
Kuningas käsitti täydellisesti Kaarinan rakkauden syvyyden. Hän tiesi, että tämä oli kokonaan hänen omansa koskaan ajattelematta palkintoa tai kiitosta tai vaatimatta asemansa vakiinnuttamista. Hän oli tyytyväinen saadessaan vain olla kuninkaan oma ja nauttia tästä suhteesta niin kauan kuin kuningas sitä halusi. Siinä olikin syy, miksi hänen rakkautensa tuotti kuninkaalle niin suurta onnea ja tyydytystä ja herätti hänessä halun kiinnittää Kaarina yhä lähemmin itseensä.
Tänäänkin jälleen kuningas tunsi rauhoittuvansa ja Kaarinan laulaessa ja hyväillessä häntä katosivat ne synkät ajatukset, jotka äsken olivat kiusanneet häntä.
"Kaarina, oma Kaarinani," kuiskasi kuningas intomielisesti, "sinut on hyvä enkeli lähettänyt minun luokseni."
Kaarina hymyili alakuloisen onnellisena.
* * * * *
Varhain aamulla kuningas läksi Gripsholmasta. Vain Yrjänä Pietarinpoika ja jotkut harvat miehet olivat hänen mukanaan. Hän ratsasti yksin edellä saadakseen olla ajatuksineen rauhassa. Tällä tiellä hän ajatteli paljon Kaarinaa, josta hän pitkäksi aikaa oli riistäytynyt irti, ajatteli hänen rakkauttaan ja hänen suhdettaan kuninkaaseen. Miten tuskallinen tämä ero oli, miten raskaalta hänestä tuntui olla poissa Kaarinan luota. Ja kuitenkin hänen oli pakko kerran kokonaan erota hänestä. Eikö hän hiljattain ollut lähettänyt puolestaan Nils Sturen Lothringeniin kosimaan prinsessa Renatea?
Synkkänä kuningas Eerik tuijotti eteensä. Nyt, kun Kaarinan läsnäolo ei enää karkottanut pakosalle hänen raskaita ajatuksiaan, palasivat ne jälleen ja väkivallalla hän yritti karkottaa ne luotaan, ajatella rakastettuaan saadakseen synkät voimat mielestään karkotetuiksi. Ääneti ja yksin hän ratsasti tietä pitkin. Vihdoin hän viittasi Yrjänä Pietarinpojan luokseen kuluttaakseen loppumatkan vakavassa keskustelussa hänen kanssaan.
Vielä kerran he punnitsivat koko asemaa, sellaisena kuin se nyt näyttäytyi. Helposti oli huomattavissa, ettei Yrjänä Pietarinpoikakaan tuntenut itseään oikein varmaksi, sillä häntä vastaan juuri vihollismielisten puolueiden tyytymättömyys kohdistuikin. Mutta kuningas työnsi koko asian luotaan varmalla kädenliikkeellä.
"Mielet ovat nyt kuohuksissa, meidän täytyy odottaa asioiden kehittymistä. Ankarat laineet hyökyvät meitä vastaan, sen tiedän, mutta valta on meillä, ja jos niiksi tulee, niin me käytämme valtaamme. Mutta niin pitkälle eivät asiat kehity; voimme olla levolliset. Rankaisemme valehtelevia tähtiä. Vielä tänään annan sinulle, rakas Yrjänä Pietarinpoika, todistuksen siitä, miten vankka minun valtani on."
Hän puristi nyrkkiin kätensä, joka piteli suitsia. Siten, täysin tuntien kuninkaallisen voimansa, hän ratsasti suoraselkäisenä Tukholman portista sisään. — — —
Vielä samana päivänä kuningas kutsui valtakunnan säädyt kokoon. Sotaa koskevia kysymyksiä oli pohdittava. Mutta se näytti vain olevan alkusoitto siihen asiaan, jota kuningas tässä tilaisuudessa ennen kaikkea tahtoi ajaa. Tämä asia koski naimiskysymystä ja hänen aikomustaan antaa maalle kuningatar.
Lyhyessä johdannossa hän puhui siitä, miten pitkälliseksi ja vaikeaksi tämän kysymyksen ratkaisu oli kehittynyt, se kun oli ollut jo vuosikausia vireillä johtamatta toivottuun tulokseen. Nyt Nils Sture oli matkalla Lothringeniin esittääkseen siellä kuninkaan kosinnan, sillä sodan vuoksi hän oli ollut estetty aikaisemmin täyttämästä tehtäväänsä.
Hänenkin tehtävänsä oli vaikea, sillä kukaan ei voinut tietää, miten Lothringen suhtautuisi asiaan, vaikka hän onnellisesti saapuisikin matkansa määrään. Ei myöskään ollut sanottu, että prinsessan ulkonaiset ominaisuudet täyttäisivät kuninkaan vaatimukset. Niinpä oli vielä aivan tietymätöntä, milloin kansan toiveet saada kuningatar täyttyisivät. Hänen tarkoituksensa ei kuitenkaan ollut enää viivytellä kauan. Mutta hän tahtoi pidättää itselleen täyden vapauden eikä suostua ottamaan puolisoa vain tämän arvon vuoksi. Hän toivoi, että säädyt käsittäisivät ja hyväksyisivät tämän hänen kantansa, ja jos he sen tekisivät, ei hän enää kauan vitkastelisi puolison valinnassa.
Kuninkaan esitystä kuunneltiin suurella ihmetyksellä, mutta ei kukaan uskaltanut vastustaa häntä. Ei myöskään tiedetty vielä, mihin hän pyrki, joskin sitä saatettiin aavistaa. Eerik katsoi ympärilleen, ikäänkuin hymyilyllään lumotakseen läsnäolijat.
Sitten hän jätti säädyille kirjelmän, jossa hän lyhyesti esitti kantansa ja pyysi säätyjä antamaan suostumuksensa, jotta hän, siinä tapauksessa, ettei hän Lothringenistä saisi mieluisaa puolisoa, olisi oikeutettu valitsemaan puolison oman mielensä mukaan, ottamatta huomioon tämän säätyä tai syntyperää. Läsnäolijat olivat niin hämmästyneet, ettei mitään myrskyistä väittelyäkään syntynyt asiasta. Jokainen käsitti, mihin kuningas pyrki, mutta ei kellään ollut rohkeutta vastustaa hänen toiveitaan. Sillä vaikka mielet olivatkin häntä vastaan ja hänen kuninkaallinen arvonsa oli alentunut, niin pelättiin häntä sittenkin ja tottumuksen voima oli niin suuri, ettei kukaan noussut häntä vastaan.
Niinpä tapahtui, että säädyt yksimielisesti suostuivat kuningas Eerikin ehdotukseen ja antoivat hänelle oikeuden valita puoliso oman mielensä mukaan.
Pää pystyssä, hymy huulilla, hän poistui kokouksesta. Yrjänä
Pietarinpoika seurasi hänen mukanaan.
Hetken kuluttua kuningas kääntyi suosikkinsa puoleen:
"No, Yrjänä Pietarinpoika, nyt me olemme, jälleen saaneet kokea, miten vankka meidän asemamme on."
Yrjänä Pietarinpoika oli vaiti. Hän ei ollut enää yhtä voitonvarma eikä peloton kuin ennen. Vihdoin hän sanoi vakavana: "On pitkä matka, raskas askel päätöksestä toimeenpanoon."
"Sen kyllä tiedän," nyökkäsi Eerik mietteissään. "Minulla ei ole nyt kuitenkaan aikaa ajatella sitä. Mutta minulla on nyt taskussani takuu, ja jos kerran haluan käyttää sitä, niin luuletko, että kukaan uskaltaa ryhtyä minua vastustamaan?"
"Sitä on vaikea ennakolta sanoa. Kaikki riippuu siitä, miten toimii. Mutta ajatelkaa Stureja, herra, he saavat siitä aiheen nousta teitä vastaan."
Kuningas Eerik puri alahuultaan.
"Ajattele, mitä sanot, Yrjänä Pietarinpoika. Sturet ovat minun uskollisimmat kannattajani."
"Sentähden he voivat myös tulla kaikkein vaarallisimmiksi."
Kuningas erosi hänestä syviin mietteihin vaipuneena. Se ettei hän voisi luottaa Stureihin, herätti hänessä tuskaa ja katkeruutta; hän ei tahtonut sitä uskoa. Olisiko mahdollista, että Yrjänä Pietarinpoika, saadakseen kostaa aatelistolle, koetti yllyttää kuningasta tuota jaloa sukua vastaan? Tuo epäily herätti kuitenkin kuninkaassa syvää vastenmielisyyttä.
* * * * *
Säätyjen merkillinen istunto jätti syvän vaikutuksen kaikkiin, jotka siitä kuulivat. Mitä aikeita saattoi kuninkaalla olla? Mitä nyt tapahtuisi?
Nuo kysymykset askartelivat kaikkien mielissä. Kaikkialla mainittiin Kaarina Maununtyttären nimi. Uskaltaisikohan Eerik kohottaa hänet puolisokseen, määrätä hänet maan kuningattareksi? Jatkaisiko hän Lothringenin prinsessan kosimista vain näön vuoksi, vai hylkäisikö hän hänet ilman minkäänlaisia selityksiä jo ennenkuin Nils Sture ennättäisi palata kotiinkaan?
Aatelisto oli salaisen kiihkon vallassa. Mutta ei tapahtunut mitään sellaista, jota ihmiset näyttivät odottavan. Kuningas oli lähtenyt sotajoukkonsa luo ollakseen läsnä taisteluissa, joita tänä vuonna käytiin erikoisen ankarasti.
Kuukausimääriä kesti sotaa Ruotsin kärsiessä suuria tappioita, mutta sota ei silti loppunut vielä.
Tätä sotaa, joka tuotti maalle niin paljon turmiota, pidettiin yhä enemmän raskaana onnettomuutena. Se maksoi maalle paljon ihmisuhreja ja hävitti varallisuuden ja kaiken lisäksi ruotsalaiset hoitivat asioitaan huolimattomasti. Usein kuningas, jotta hänen ei olisi tarvinnut riistäytyä pois Kaarinan sylistä, heittäytyi kuukausimääriksi aivan huolettomaksi, ei ottanut edes varteen rauhanteon mahdollisuuksia, koska hän arveli, että epäedulliset rauhanehdot häpäisisivät hänen kunniaansa.
Mutta kaikkialla, yksin aatelistonkin parissa, toivottiin rauhaa, joka tekisi lopun hyödyttömästä sodasta.
Tyytymättömyys ja masennus oli kaikkialla vallalla. Suurimmassa määrässä viha kohdistui Yrjänä Pietarinpoikaan, ainoaan, jota Eerik sieti lähellään ja joka ei päästänyt ketään muuta kuninkaan luo. Niinpä maata hallittiin kuulematta kenenkään muun valtaistuimen lähellä olevan miehen neuvoa tai mieltä.
Tavaton itsepäisyys esti kuningasta näkemästä asioita todelliselta kannalta. Hän kulki omia, onnettomia teitään, ei kiinnittänyt huomiota rauhantoiveihin ja neuvotteli yksin Yrjänä Pietarinpojan kanssa, jonka vaikutus kuninkaaseen näytti käyvän yhä vahingollisemmaksi, sillä hänen niskoilleen pantiin useita väkivallantekoja, joihin kuningas oli tehnyt itsensä syypääksi.
Svarterån taistelun häviön jälkeen Eerik palasi Tukholmaan. Hän antoi päälliköiden koota joukot ja varustaa ne uusiin hyökkäyksiin, mutta itse hän sillä välin vetäytyi Gripsholmaan unohtaakseen Kaarinan sylissä kaikki sota- ja hallitushuolet.
Tukholmassa vanha kreivi Svante Sture yritti päästä kuninkaan puheille. Mutta joko Eerikillä oli kiire tai hän ei hallitsija-ylpeydessään halunnut ruveta keskusteluihin — joka tapauksessa hän ei ottanut kreiviä vastaan, vaan läksi melkein suoraa päätä Gripsholmaan. Hän tiedusteli vain Nils Sturea, joka ei vielä ollut palannut Lothringenista ja josta ei myöskään ollut saatu mitään tietoja. Kuningas ei sanonut sanaakaan tämän johdosta, hän näytti vain epäröivältä. Taaskin kaikki tuumivat salaisen jännitettyinä, mitä Kaarinan suhteen nyt tapahtuisi; mutta ei tapahtunut mitään. Kuningas näytti kaikessa rauhassa odottavan Nils Sturen paluuta.
Talven hän vietti osittain Gripsholmassa, osittain pääkaupungissa. Kaiket yöt hän kysyi tähdiltä neuvoa tulevaisuudestaan, ja Kaarinan piti jälleen laulullaan viihdyttää sitä levottomuutta, minkä tämä salaperäinen kaksinpuhelu tähtien kanssa herätti hänen mielessään. Mutta yhä omituisemmaksi kuninkaan mielentila muuttui, yhä enemmän hänen toimintahalunsa ja päätösvoimansa lamautui, yhä kaameammin riehui hänen sielussaan tuo synkkä voima, Vaasa-suvun raskas perintö, ja vain suurella vaivalla voitiin karkoittaa pilvet hänen otsaltaan.
Tämä aika oli kaamea ja painostava Kaarina Maununtyttärellekin. Hän pelkäsi Eerikin puolesta, milloin tämä oli poissa, ja hän koetti voittaa kaikki tuskansa saadakseen hänet hilpeälle mielelle, milloin hän oli hänen luonaan.
Mutta se oli raskasta, ja hän saattoi sen kestää vain siksi, että hän rakasti koko sydämestään kuningasta ja oli pyhittänyt elämänsä vain hänelle. Hän aavisti, että jotain oli tulossa, vaikka hän ei käsittänyt, mitä se oli. Mutta mitä enemmän tämä aavistus nostatti hänen tuskaansa, sitä lujemmin hän liittyi kuninkaalliseen rakastajaansa, joskin onni, jota hän näinä kuukausina nautti, oli katkeransuloinen. Usein nousi myös hänen mieleensä aavistus, että kuninkaan järki, synkkien voimien lamauttamana, voisi pettää. Sillä tuska ja viha, itsepäisyys ja päättämättömyys kuluttivat hänen henkisiä voimiaan hänen itsensä jaksamatta enää taistella vastaan.
Tänä talvena sai Sturein salaliitto alkunsa. Kuningas oli kuullut siitä Yrjänä Pietarinpojalta, mutta hänellä ei ollut todisteita. Salaiset säikeet olivat hyvin hienot, miltei näkymättömät; Sturein aikeita oli mahdoton edeltäpäin arvata. He näyttivät kuitenkin olevan salaisessa liitossa Suomen herttuan Juhanan, kuninkaan veljen kanssa, joka yhä kasvavan puolueensa tukemana vaati vapautustaan.
Niinpä Eerik tunsi olevansa ahdistettu monelta taholta, vaikka ei ollutkaan mitään kohtaa, mihin tarttua kiinni. Vaikea oli myös sanoa, mihin Sturein ja herttua Juhanan aikeet tähtäsivät, tahtoivatko he vain voittaa suurempaa vaikutusvaltaa, muutosta sodankäynnissä vai täydellistä vallankumousta. Eerik ei myöskään tiennyt vielä, miten suhtautua tähän asiaan, väkivallallako vai sovitteluilla, äkkirynnäkölläkö vai kärsivällisesti odottamalla.
Toistaiseksi hän päätti valita viimeksimainitun keinon. Hän ei kysynyt enää kenenkään neuvoa; yksin Yrjänä Pietarinpoikakin oli nyt kadottanut vaikutusvaltansa kuninkaaseen. Vain tähtiin hän turvautui, joskin hän pelkäsi sitä pimeyttä, jota ne hänelle ennustivat. Mykkänä, synkkänä, epäluuloisena, mutta toimettomana hän kulki paikasta toiseen.
Siten tämäkin talvi kului ilman että mitään erikoista tapahtui. Kaameaa kuohuntaa tuntui vain kaikkialla, tuskallista aavistusta, että jotain tulisi tapahtumaan, vaikkei sitä edeltäpäin voitu selittää eikä millään tavalla vastustaa.