V. KUNINGAS EERIKIN ONNETON VUOSI.
Se alkoi keväällä 1567. Silloin saapui kuninkaalle sanoma, että hänen veljensä Maunu, Itägöötanmaan herttua, oli tullut mielenvikaiseksi sen johdosta, että Eerik oli pakottanut hänet suostumaan Juhanan vangitsemiseen.
Eerik kulki synkkänä. Yhä kovemmin Juhana ja hänen liittolaisensa painostivat häntä, jotta hän päästäisi veljensä vapaaksi.
Maunun sairaus järkytti häntä siinä määrin, että hän katsoi velvollisuudekseen myöntyä.
"Mutta jos minä myönnyn," sanoi hän, puhuen puolaksi itsekseen, puoleksi Yrjänä Piietarinpojalle, "niin päästän ehkä vapaiksi voimia, joita nyt voin pitää aisoissa?"
"Rauhoittavalla myönnytyksellä te voitte ehkä sitoa voimia, jotka nyt ovat vapaina, ja se on ehkä tällä hetkellä tärkeintä," sanoi Yrjänä Pietarinpoika, joka oli viime aikoina ruvennut pelkäämään ja sen vuoksi oli entistä varovaisempi.
Ääneti, kiinnittämättä huomiota tähän huomautukseen, kuningas oli astunut ikkunan luo ja tuijotti kauan ulos.
"Tiedän, mihin he pyrkivät. Tähdistä se kävi aivan selvästi ilmi. Juhana tavoittelee kruunua, hän riistää sen itselleen, hänestä tulee kuningas!"
Valittaen hän lyyhistyi kokoon, hiki helmeili hänen otsallaan ja silmät hehkuivat epätoivon tulta.
Yrjänä Pietarinpoika talutti hänet nojatuoliin, kostutti liinan hajuvedellä ja siveli sillä kuninkaan otsaa ja kasvoja.
"Kaarina —!" kuiskasi kuningas, "kutsu hänet tänne!"
"Lähetänkö sanan Gripsholmaan?"
Eerik tuumi hetken aikaa. Väsyneenä hän torjui sitten kädellään.
"Antaa olla, Yrjänä Pietarinpoika. Anna minun tuumia, mitä on tehtävä. Voin uhmailla tähtiä, yksi ainoa väkivallanteko, eikä Juhanaa tarvitse enää pelätä —! Vaarallista peliä! Ei, ei, ei sitä, ei sitä! Mutta minä sidon hänen kätensä. Valtakunta jää minulle! Meidän tulee olla järkevät; järkevyydellä me teemme tyhjäksi tähtien valheet. Järkevyys ja viekkaus hallitsee — väkivalta!"
Hän nousi pystyyn ja astui mietteissään edestakaisin. Vihdoin hän pysähtyi.
"Tahdon tavata herttua Juhanaa; hänet on tuotava tänne. Ratkaiskoon itse, millä hinnalla hän haluaa ostaa vapautensa."
* * * * *
Kuningas Eerik pelkäsi Juhanaa ja hänen puoluelaistensa suurta joukkoa — siitä ei ollut epäilystäkään. Vain pelosta hän koetti keksiä rauhallisen keinon, jonka avulla pysyä tilanteen herrana.
Juhana tuotiin Tukholmaan vankeudestaan. Kahlehdittuna, aseettomana ja monivuotisen vankeuden masentamatta hän seisoi kuninkaallisen veljensä edessä.
Nuo kaksi ruhtinasta mittailivat toisiaan katseillaan — toinen, vallastaan huolimatta vavisten, toinen kahleistaan huolimatta riemuiten.
Eerik painoi katseensa maahan, hän kopeloi papereita, jotka lepäsivät pöydällä hänen edessään, voidakseen siten voittaa hiukan aikaa ja hillitä liikutustaan.
"Juhana herttua," sanoi hän vihdoin, "me seisomme ratkaisevana hetkenä nyt vastatusten. Te tiedätte, mitä tämä hetki teille merkitsee."
Herttua puri huultaan ja taivutti hiukan päätään.
"Minä annoin vangita teidät, koska esiinnyitte kuninkaallisen isämme testamentin vaarallisena vastustajana. Siitä on kulunut neljä vuotta. Te pyydätte päästä vapaaksi —"
"Minä en pyydä, minä vaadin sitä," sanoi Juhana kiihkeästi. "Vaadin oikeuttani, jonka väkivallalla olette ryöstänyt minulta."
"Te ette ole vielä kesyttynyt näinä neljänä vuonna," hymyili Eerik. "Vaasa-suvun hillitön henki riehuu yhä teissä. Mutta älkää unohtako, se riehuu minussakin, Juhana herttua. Ja vielä minulla on valta teidän ylitsenne."
Herttuan silmät säkenöivät, mutta hän painoi päänsä alemmaksi.
"Minun täytyy myös huolehtia siitä, etten kadota valtaani," jatkoi kuningas, "ja sen te olette saanut kokea. Olen kuitenkin valmis hieromaan rauhaa. Mutta ilman muuta en luota teihin. Jos lopetatte kaikki vihamieliset vehkeilynne minua vastaan, jos luovutte kaikista vaatimuksistanne kruunuun ettekä enää yllytä puoluelaisianne minua vastaan, jos vannotte sen ja annatte minulle ritarinsananne, niin saatte vapaasti ja esteettömästi lähteä Suomeen ja hallita rauhassa maatanne."
Hetken aikaa vanki epäröi, sitten hän sanoi nopeasti ja päättävästi:
"Olen valmis vannomaan."
Eerikin väijyvä katse kohtasi hänet.
"Te hymyilette, Juhana herttua. Ruotsi lepää yksin minun hartioillani ja kerran —. Niin, kyllä minä tiedän, mitä te ajattelette. Mutta selvittäkäämme sekin asia. Jollei minulla ole perillistä, niin valtakunta joutuu sille, joka silloin on lähinnä. Jos minulla on laillisia perillisiä, niin asia on ilman muuta selvä. Mutta on vielä kolmaskin mahdollisuus, ja se ennen kaikkea on tärkeä. Tahdon, että ne pojat, jotka minä mahdollisesti saan Kaarina Maununtyttären kanssa, tunnustetaan myös valtakuntani laillisiksi perillisiksi. Jos lupaatte sen, tunnustatte tämän minun tahtoni ja vannotte käsi sydämellä puolustavanne tätä asiaa, niin olette vapaa."
Herttua oli vaistomaisesti peräytynyt askeleen, ikäänkuin hän olisi saanut kovan iskun.
"Kaarina Maununtyttären pojatko perisivät Ruotsin kruunun —?" mutisi hän kauhuissaan. "Jalkavaimon pojat! Oletko järjiltäsi, Eerik?"
Kuninkaan veri kuohahti, mutta hän hillitsi kuitenkin itseään. Vain hänen kätensä puristui nyrkkiin ja hänen silmänsä säkenöivät.
"Vastaa jaa tai ei! Vapautesi on kysymyksessä."
"Hyvä, minä suostuin."
Hitaasti ja raskaasti nuo sanat tulivat herttuan huulilta. Hänenkin verensä kiehui, mutta hän hillitsi itseään.
Hän punnitsi mielessään: vapaus vai vankeus? ja vapaudenhalu voitti.
"Kirjoita nimesi alle!" vaati kuningas ja laski hänen eteensä pergamentin.
Eerikin viittauksesta Yrjänä Pietarinpoika irroitti hänen käsirautansa.
Vielä kerran epäröiden Juhana luki asiakirjan sana sanalta. Sitten hän kirjoitti sen alle. Hengähtäen syvään hän laski kädestään hanhenkynän.
Sitten hän seurasi mukana kappeliin vannoakseen kuninkaalle antamansa juhlallisen valan piispan ja neuvoston korkeimpien jäsenten läsnäollessa.
Astuessaan alttarin ääreen välähti hänen mielessään yhä uudestaan ajatus: Kaarina Maununtyttären pojat — —
Mutta sitten hän hymyili. Saisiko hän yleensä koskaan poikia, koska hänellä ei ollut niitä tähänkään saakka ollut? Voisiko hänen vaikutuksensa Eerikiin yleensä olla enää pitkäaikuinen? Eikö nyt, kun hän, Juhana, oli saavuttanut vapautensa, alkaisi aivan toinen elämä.
Rauhallisesti ja' varmasti hän lausui valansa. Piispan kohottaessa siunaavan kätensä veljet ojensivat toisilleen kättä. Juhana herttua poistui vapaana linnasta.
* * * * *
Kun Juhana oli palannut Suomeen ja pysytteli, ainakin näennäisesti, aivan rauhallisena, ja kun hänen liittolaistensa kiihko herttuan vapautuksen jälkeen oli asettunut, alkoi Eerik väijyä Stureja.
Yrjänä Pietarinpoika ei ollut puhunut liikoja, Sturen kreivit näyttivät olevan varsin kiihkeässä toiminnassa.
Vapauduttuaan nyt yhdestä huolesta kuningas luuli toisen uhkaavan tältä taholta, ja mitä enemmän hän asiaa pohti, sitä suurempia vaaroja hän kuvaili mielessään ja joutui yhä kiihkeämmän levottomuuden valtaan.
"Minun täytyy päästä voitolle tässäkin asiassa," sanoi hän Yrjänä Pietarinpojalle. "Ja siihen on käytävä rautakourin. Sinä, paha kyllä, olit oikeassa saneessasi: uskollisimmat liittolaiset ovat kaikkein vaarallisimmat."
"Nyt olette itse saanut sen kokea. Mutta olkaa varovainen, herra, koko Ruotsi kunnioittaa Stureja. He ovat se koetuskivi, joka sitoo ja päästää voimia."
"Ole huoleti. Mutta minä en voi vain rauhallisesti katsella, miten tuli leviää yhä laajemmalle."
Sturet ja heidän lähimmät liittolaisensa kutsuttiin Upsalaan tuomioistuimen eteen tutkittaviksi. Heitä syytettiin salaisista vehkeilyistä kuningasta vastaan sekä ystävyydestä Tanskaa kohtaan.
Nils Sture oli paluumatkallaan Lothringenista viipynyt kauan
Stralsundissa ja salaa neuvotellut tanskalaisten kanssa rauhasta.
Kuningas otti hänet Tukholmassa vastaan ja lähetti hänet sitten vartioituna Upsalaan. Tehtävänsä Lothringenissa hän oli tyydyttävästi suorittanut; hän toi prinsessa Renaten kuvan ja sormuksen myöntävän vastauksen merkkinä.
Epäröiden Eerik katseli kuvaa; äkkiä hän heitti sen pois.
"Viekää pois!" huusi hän miltei kiivaasti. "Kuka takaa, ettei se ole myrkytetty? Vihamiehet ympäröivät minua joka taholta!"
Hän viittasi Yrjänä Pietarinpojan luokseen.
"Sinun huostaasi minä uskon Kaarinan. Hänen tulee saapua luokseni. Tahdon nähdä hänet, saada hänet lähelleni. Hänen luonaan olen rauhallinen, hänen rinnallaan olen turvassa."
Pian senjälkeen Eerik läksi Upsalaan.
Kaikkialle oli tieto levinnyt, että Sturein salaliitto oli paljastettu.
Kaikkialla mielet kuohuivat.
Sturet tahtoivat rauhaa ja sillä he voittivat kaikkien suosion; melkein koko kansa oli heidän puolellaan. Tyytymättömyys kuningasta kohtaan kävi äänekkääksi, kaikki paheksuivat niitä ehtoja, joiden nojalla Juhana oli ostanut vapautensa.
Kaikkialla odotettiin vallankumousta, ja jos jollakin olisi ollut rohkeutta riistää valta omiin käsiinsä, niin olisi se nyt käynyt helposti.
Tämä tunnelma tarttui kuninkaan lähimpään piiriinkin. Ei kukaan ollut enää varma itsestään, kaikkialla vainuttiin vaaraa, arasti jokainen vilkaisi Eerikiin, joka synkkiin mietteisiin vajonneena ratsasti tietään eteenpäin.
Pian jotkut hänen seuralaisistaan jäivät jonkun tekosyyn nojalla jälkeen, toiset poistuivat eivätkä palanneet enää, ja kun hän saapui Upsalaan, olivat kaikki hyljänneet hänet. Yksin hänen hevosensakin oli uupunut kesken.
Yksin ja jalkasin täytyi hänen kävellä kaupunkiin, missä ei kukaan muu ollut häntä vastassa kuin piispa ja valtiokansleri.
Omituinen muutos oli Eerikissä tapahtunut tällä matkalla. Kaikesta päättäen hänen uskollisimmatkin palvelijansa olivat odottaneet asioiden kääntyvän uudelle tolalle Upsalassa.
Ennenkuin tutkimusta ennätettiin edes aloittaa, vakuutti kuningas, ettei mikään vaara uhannut Stureja. Tämä tieto sai laukeamaan jännityksen, joka painosti kaikkia.
Vanha Svante Sture, hänen poikansa Eerik ja muutamat hänen korkeimmista liittolaisistaan olivat vartioituina linnassa, kuninkaan kanssa saman katon alla. Jotkut harvat uskolliset miehet olivat jälleen liittyneet kuninkaaseen, mutta yhä vielä mieliala oli kaamea. Eerikistä oli epämieluista viipyä salaliittolaisten läheisyydessä. Kärsimättömänä hän odotti Yrjänä Pietarinpojan ja Kaarinan tuloa.
Keskellä yötä hän heräsi raskaiden unien häiritsemänä. Hän kuunteli pimeässä — kaikki oli hiljaista. Mutta tuska, jonka unet olivat nostattaneet, raateli häntä yhä.
Hän nousi ja tarkasteli tähtiä kunnes päivä alkoi sarastaa ja viimeinenkin taivaantuli sammui. Hän kuunteli yhä edelleen jännittyneenä, vaikka kaikki hänen ympärillään oli niin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin hirsien narinaa ja pesäänsä rakentavan lintuparin siipien suhinaa. Mutta joka kerta kuningas hätkähti ja hänen kätensä tavoitteli tikaria, joka oli kätkettynä hänen vaatteittensa laskoksiin.
Vihdoin hän rohkaisi mielensä, avasi oven ja kutsui palvelijan huoneeseen. Kalpeana ja pelokkaana kuningas seisoi miehen edessä, joka kaikesta päättäen oli uskollinen toimessaan.
"Kuulitko mitään?"
"En ole kuullut mitään, kuningas."
"Etkö yölläkään kuullut mitään? Siinä tapauksessa olet nukkunut. Onko
Yrjänä Pietarinpoika jo saapunut?"
"Ei, herra."
Kuningas vapisi.
"Miten kauan hän antaa minun odottaa! Kaarina —! Siinäkin — kaikkialla vain petosta!" Hän suori vartaloaan. "Sinä olet uskollinen, käy kutsumassa päällikköä, hae ystäväni tänne! Tahdon lähteä Flötsundiin, haluan pois täältä, täällä olen vihollisten ympäröimänä."
Pian sen jälkeen kuningas Eerik poistui linnasta muutamien seuralaistensa kanssa. Kaikki kulkivat jalan. Se oli hiljainen, nopea, miltei kaamea kulkue.
Kuningas astui yksin joukon etunenässä, ikäänkuin näkymättömät voimat olisivat ajaneet häntä takaa. Hän ei puhunut sanaakaan, hänen kalpeat kasvonsa olivat synkät ja vähä väliä ne värähtelivät omituisesti.
Vihdoin, kuljettuaan tuntimääriä, hän pysähtyi ja viittasi päällikön luokseen.
"Tiedätkö, ketkä jäivät linnaan?"
"Ainoastaan vangitut, Majesteetti."
Hetken aikaa kuningas oli vaiti; hän näytti tuumivan. Sitten hän veti takkinsa taskusta repeentyneen pergamenttilehden, silmäili sitä vielä kerran ja ojensi sen sitten kiivaalla kädenliikkeellä päällikölle.
"Palaa Upsalaan ja anna paperi linnanpäällikölle. Kaikki vangit ovat otettavat hengiltä. Tässä on suoranainen käskyni, se on hyvin tärkeä. Pääsi pantiksi, että täytät käskyni."
Kauhusta vavisten päällikkö seisoi kuninkaan edessä, jonka silmät paloivat kuin mielisairaan ja jonka kädessä pergamentti vapisi. Hän aikoi vastata jotain, mutta kuningas teki liikkeen kädellään ja sanoi lyhyesti ja kiivaasti: "Mene!"
Päällikkö läksi. Kauan kuningas katsoi hänen jälkeensä; hänen kasvonsa värähtelivät vain silloin tällöin. Vihdoin hän kääntyi pois ja poikkesi tien vieressä olevaan metsään.
Aurinko paahtoi kuumasti, näytti siltä kuin Eerik olisi pyrkinyt varjoon. Hänen väkensä istahti maantien reunalle kuiskaillen keskenään. He ihmettelivät kuninkaan omituista käytöstä ja hänen kaameaa käskyään.
Tämän synkän tunnelman vallassa ei kukaan kiinnittänyt huomiota kuninkaaseen itseensä.
Toisten huomaamatta Eerik kulki yhä syvemmälle metsään, samoili tiettömässä, hämärässä tiheikössä, näkymättömien voimien takaa-ajamana. Kaikki jäljet hänestä katosivat.
Kun hänen seuralaisensa tulivat häntä ajatelleeksi alkoivat he kauhuissaan etsiä häntä, mutta turhaan.
Metsän yksinäisyydessä Eerik oli vajonnut mielenhäiriön yöhön.
* * * * *
Gripsholmaan johtavalla maantiellä ratsasti Yrjänä Pietarinpoika palvelijansa saattamana. Hänen kasvonsa olivat synkät; kuninkaasta erossa, edesvastuullinen tehtävä suoritettavanaan, tuntui hänestä hiukan epävarmalta tänä kaameana aikana.
Hän ratsasti nopeasti, päivä kallistui jo iltaan, rajuilmaa ennustavat pilvet pimittivät taivaan ja tie kulki peninkulmamääriä metsien halki. Hevoset vainusivat vaaraa, hikipisarat satulan alla muuttuivat vaahdoksi.
Yrjänä Pietarinpoika hillitsi vihdoin kovaa vauhtiaan; metsä harveni, tie muuttui valoisammaksi ja leveämmäksi.
"Tänään me tuskin kuitenkaan voimme enää palata," sanoi hän seuralaiselleen, jonka hän salli ratsastaa rinnalleen. "On jo myöhä ja nouseva rajuilma viivyttää aikeitamme. Ei huolita pitää kovaa kiirettä."
He antoivat hevosten hetken aikaa astua käymäjalkaa kunnes saapuivat taas metsään.
Äkkiä Yrjänä Pietarinpoika pysähtyi. Tien vieressä, metsänreunassa, miltei kuusten oksien peitossa, istui sotilaspukuun puettu mies hevosen selässä, pistooli kädessä ja toinen satulanhihnassa.
Vaistomaisesti Yrjänä Pietarinpoika tarttui aseeseensa ja käänsi hevosensa. Toinen vetäytyi syvemmälle kuusten taakse; samalla hän viittasi uhkaavasti kädellään.
Epäröiden Yrjänä Pietarinpoika odotti.
"Tarkoittikohan tuo meitä?" mutisi hän.
"Näyttää siltä. Pitäisi tarkastaa miestä lähemmin, kuka tietää, mitä hän tahtoo."
"Ehkäpä hän väijyi meitä."
"Eteenpäin siis Jumalan nimessä."
Epäröiden he jatkoivat matkaa palaten vähitellen taas raviinsa.
Äkkiä samainen mies ajaa karautti metsiköstä esille ja omituisesti nauraen kiiti Yrjänä Pietarinpojan ohitse kadoten tien toiselle puolelle.
Tuntui kuin metsässä olisi kummitellut.
Yrjänä Pietarinpoika oli nähnyt vain miehen kasvot. Ne olivat hänelle tutut. Häntä kammotti.
Juuri vuosi oli kulunut siitä, kun hän kuninkaan käskystä oli antanut hukuttaa Kaarinan entisen rakastetun. Mutta tuolla miehellä oli hukkuneen vänrikin kasvot.
Ratsastivatko kuolleet kostonhaluisina murhaajiensa tiellä? Silloin monet muutkin olisivat voineet siinä ratsastaa. Vai eikö hän ollut kuollut? Elikö tuo ihminen, jonka olisi pitänyt olla kuollut?
Yrjänä Pietarinpojan teki nyt miltei mieli lähteä ajamaan takaa kummitusta. Hän ei pelännyt tätä enää; hän käänsi hevosensa ja ratsasti toisen jälkeen. Mutta Kustaa Pietarinpoika oli vain tahtonut näyttäytyä vastustajalleen ja kummituksena peloitella häntä. Hän ei halunnut antautua tämän kanssa taisteluun.
Hän oli kauan sitten kadonnut metsän varjoon.
Molemmat ratsumiehet olivat eksyneet kauaksi tieltä; vaivalla he löysivät taas takaisin. Vasta myöhään illalla he saapuivat Gripsholmaan.
Yrjänä Pietarinpoika odotti eteissalissa Kaarina Maununtytärtä, joka levottomasta unesta herättyään ilmestyi kalpeana hänen luokseen.
"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi Kaarina säikähtäen.
"Ei, ei, rauhoittukaa. Jos olisin tiennyt, että olitte jo nukkumassa, niin en olisi pelästyttänyt teitä. Suokaa anteeksi! Mutta kuningas ikävöi teitä, ja niinpä tulin pyytämään, että seuraisitte minun mukanani Tukholmaan."
"Täytyykö minun vielä tänä iltana lähteä liikkeelle?" kysyi Kaarina väsyneesti. "Olen valmis milloin hyvänsä lähtemään, senhän te tiedätte —"
Yrjänä Pietarinpoika huomasi, että Kaarina oli väsynyt ja raskasmielinen sekä kaipasi unta.
"Älkää riistäkö itseltänne yölepoa," sanoi hän. "Yö on muutenkin epäedullinen. Mutta jos teille sopii, niin lähdemme huomen-aamulla liikkeelle."
"Miten varhain vain haluatte. Virvoitelkaa nyt itseänne, mutta antakaa anteeksi, jos poistun, olen kovin väsynyt. — Kunpa ei kuninkaalle vaan mitään tapahtuisi."
Yrjänä Pietarinpoika katsoi hänen jälkeensä. Kaarina näytti toiselta kuin ennen. Kaikkialla vallitsi omituinen, painostava mieliala, ikäänkuin salainen aavistus uhkaavasta vaarasta. Aika oli raskas ja repivä, yksin Gripsholman, tuon onnen turvapaikan yli oli se heittänyt synkät varjonsa.
Yrjänä Pietarinpoika tiedusteli linnanväeltä, oliko kukaan viime aikoina nähnyt vänrikkiä näillä seuduin ja olisiko ehkä hänen ilmestymisensä ollut syynä Kaarinan levottomuuteen.
Mutta siltä ei näyttänyt; ei kukaan ollut nähnyt salaperäistä kummitusta.
Seuraavana aamuna lähdettiin matkaan myöhemmin kuin Yrjänä
Pietarinpoika oikeastaan olisi halunnut.
Ilma oli hyvin epäedullinen, ja Kaarina oli huomattavan kauan viivytellyt. Hän oli vielä väsynyt ja kalpea tullessaan huoneistaan. Mutta samalla hän kuumeisella kiireellä kehoitti lähtemään.
Matka sujui ilman esteitä, joskin tiet yön aikana olivat kovasta sateesta pehmittyneet ja hidastuttivat nyt kulkua.
Monasti, kun he kulkivat synkän metsän läpi, tähysteli Yrjänä Pietarinpoika ympärilleen; hän oli Kaarinan turvallisuuden vuoksi ottanut muutamia asestettuja miehiä mukaansa.
Mutta eilinen kummitus ei näyttäytynyt ja hän alkoi epäillä erehtyneensä.
Myöhään he saapuivat Tukholmaan. Oli jo pimeä ja sade valui virtanaan.
Kuningas oli lähtenyt Upsalaan, ja Kaarina tahtoi kiiruhtaa hänen jäljissään. Mutta hän tunsi, ettei hän tänään enää jaksaisi sen pitemmälle, vaan kaipasi lepoa. Koskaan ennen hän ei ollut tuntenut niin suurta väsymystä kuin nyt.
Matka ei sujunut taaskaan niin nopeasti kuin hän olisi toivonut. Levottomuus ajoi häntä eteenpäin ja epämääräinen pelko painosti hänen mieltään.
Varovaisuudesta he myös usein pysähtyivät, mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, ja usein tuntui siltä kuin aivan turhan kauan olisi levähdetty.
Mutta Yrjänä Pietarinpoika piti sitä välttämättömänä, sitäpaitsi hän huomasi, miten Kaarina kärsi matkan ponnistuksista ja kernaasti lepäsi milloin siihen vain tarjoutui tilaisuutta.
He saapuivat Upsalaan samana päivänä, jonka aamuna kuningas oli sieltä poistunut ja sydänpäivän aikana antanut suorittaa tuon kaamean ja mielettömän teon, jota Ruotsin historiassa nimitetään Sture-murhiksi.
Jo kauan ennen kaupunkiin tuloaan he huomasivat, että jotain tavatonta oli tapahtunut.
Kaikki vastaantulijat näyttivät kiihtyneiltä. Ihmisiä kiiruhti kaupunkiin ja toiset palasivat sieltä, he muodostivat ryhmiä keskustellen innokkaasti, ja kaikesta saattoi huomata, että kauhu ja tuska valtasi heidän mielensä. Kaarinan seuralaisetkin alkoivat tulla levottomiksi ja katsoivat toisiinsa tutkiskellen ja kysyen.
Yrjänä Pietarinpoika antoi vihdoin yhden miehistään lähestyä erästä ryhmää ja kysyä, mitä oli tapahtunut.
Itse hän odotti Kaarinan kanssa metsän siimeksessä ratsumiehen takaisin tuloa.
Lähetti syöksyi hengästyneenä takaisin ja saattoi töin tuskin kertoa, mitä hän oli kuullut.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Yrjänä Pietarinpoika.
"Kaameita asioita, herra," sanoi mies kiihoittuneena. "Koko Upsala on kauhuissaan. Svante Sture, hänen poikansa Eerik ja muutamat muut heidän liittolaisistaan ovat linnassa murhatut."
"Salaliittolaisetko?" mutisi Yrjänä Pietarinpoika ymmällä.
"Niin, herra. Kuningas oli lähtenyt linnasta tänä aamuna, ja päivemmällä oli tullut käsky, että kaikki linnassa olijat olivat otettavat hengiltä. Käsky pantiin heti toimeen, vain kaksi pääsi pakoon."
Hetkeen ei Yrjänä Pietarinpoika saanut sanaa suustaan; kauhusta jähmettyneenä hän tuijotti eteensä.
"Mahdotonta," sanoi hän, "minkä vuoksi?"
"Sitä ei kukaan tiedä; ei mitään syytä mainittu. Kuningas kuuluu tulleen mielenvikaiseksi. Ei kukaan tiedä, minne hän on joutunut. Matkalla Flötsundiin hän erosi seuralaisistaan ja katosi metsään."
"Mitä sinä sanot?" huudahti Yrjänä Pietarinpoika kauhuissaan.
"Niin väitetään," lisäsi sotamies nopeasti. "Jotkut kuninkaan seuralaisista ovat palanneet Upsalaan apua hakemaan, toiset etsivät häntä yhä."
Yrjänä Pietarinpoika oli koettanut pidättää Kaarinaa kauempana, jotta hän ei kuulisi koko totuutta, mutta hän oli sittenkin tunkeutunut lähemmäksi.
Kuultuaan tämän kauhean sanoman hän tuskasta huutaen vaipui maahan.
Yrjänä Pietarinpoika laski hänet sammalelle makaamaan. Hän hieroi hänen kasvojaan hyvänhajuisella vedellä ja Kaarina virkosi vähitellen.
Samalla hänen mieleensä palasivat kauheat tapahtumat ikäänkuin kaukaisena kaikuna.
"Eerik — oi, Eerikkini!" kuiskasi hän. "Kaikki on nyt lopussa."
Yrjänä Pietarinpoika lohdutti häntä koettaessaan nostaa hänet pystyyn.
"Rauhoittukaa! Meidän täytyy koettaa ottaa asiasta selko, ennenkuin kadotamme kaiken toivon. Varmaankin kuningas löytyy pian."
"Tahdon kiiruhtaa hänen luokseen!" huudahti Kaarina tuskissaan.
Yrjänä Pietarinpoika pidätti häntä.
"Ensin teidän täytyy rauhoittua. Varovaisuus on tarpeen. Vasta sitten kun tiedämme, miltä Upsalassa näyttää, voimme johonkin ryhtyä."
Saattoi huomata, että Yrjänä Pietarinpoika oli kovin levoton, hän pelkäsi oman henkensä puolesta eikä tiennyt mitä tehdä.
Mietteissään hän astui pari askelta syrjään ja tuijotti kauan eteensä.
"Minä lähden Upsalaan," päätti hän vihdoin, "ja otan selkoa, onko teidän siellä turvallista olla. Ehkä kuningas on palannut, silloin kaikki on hyvin. Odottakaa täällä; sotilaat saavat jäädä teidän turvaksenne. En viivy kauan; niin pian kuin mahdollista palaan takaisin."
Huoaten Kaarina nyökkäsi suostumuksen merkiksi.
Yrjänä Pietarinpoika kääri viittansa kireämmälle, painoi hatun syvemmälle päähänsä ja läksi yksin Upsalaan. Sinne ei ollut pitkä matka.
Kenenkään tuntematta häntä hän astui portista kaupunkiin ja tunkeutui varovasti ihmisjoukkojen läpi, jotka olivat kerääntyneet linnan ympäristölle.
Hän katseli ympärilleen etsien ystäviä ja aikoen mennä linnaan, sillä hän ei uskaltanut puhutella tuntemattomia pelosta, että nyt, kun hänellä ei ollut kuningasta turvanaan, häntä voitaisiin kohdella väkivaltaisesti.
Juuri kun hän huomasi linnanpaällikön portilla ja aikoi hiipiä hämärän aukion poikki, astui ihmisjoukosta mies hänen eteensä.
"Lurjus, täälläkö kohtaankin sinut! Seis, Yrjänä Pietarinpoika!"
Kuninkaan suosikki tarttui hätääntyneenä tikariinsa. Hän näki edessään samat vihan vääntämät kasvot, jotka olivat irvistelleet hänelle. Gripsholman metsässä — hukutetun vänrikin voitonriemuiset kasvot.
Hitaasti hän väistyi taapäin katsoen väijyen vastustajaansa. Joukko ihmisiä keräytyi heidän ympärilleen. Jokainen tarkkasi Yrjänä Pietarinpojan käden liikettä hänen tarttuessaan vaatteitten laskoksiin kätkettyyn tikariin, mutta ei kukaan uskaltanut kajota häneen.
Hiljaisena mutinana kulki suusta suuhun tieto:
"Se on Yrjänä Pietarinpoika!"
Yhä enemmän ihmisiä kerääntyi paikalle.
Vahtisotamiehetkin olivat jo huomanneet levottoman joukon. He läksivät liikkeelle auttaakseen piiritettyä miestä. Mutta kuin yhteisestä sopimuksesta piiri tiukkeni Yrjänän ympärillä estäen häntä pääsemästä pakoon.
Kustaa Pietarinpoika oli laskenut, että kansa riemuiten hyökkäisi Yrjänän kimppuun. Mutta kun niin ei tapahtunut, levisi tumma puna hänen kasvoilleen ja silmät näyttivät tunkeutuvan ulos hänen päästään.
Pettäisikö tämä shakkiveto, jonka kohtalo itse näytti järjestäneen?
"Alas Yrjänä Pietarinpoika!" huusi hän äkkiä vihan vimmassa. Hänen silmänsä osuivat sotilaihin, jotka olivat ennättäneet jo aivan lähelle, mutta turhaan yrittivät tunkeutua kansanjoukon läpi.
Pari miestä oli tarttunut äkkiä Yrjänä Pietarinpojan käsivarsiin, kun tämä yritti paeta, ja samassa tikari putosi häneltä.
"Alas maankavaltaja!" huusi Kustaa Pietarinpoika.
"Alas kuninkaan viettelijä!" huusivat miehet.
Kansan parista, joka alkoi yhä kovempaa meteliä pitää, kajahti nyt kiivaita kirouksia.
"Hän estää rauhantekoa!"
"Hän on syypää Sturein murhaan!"
"Alas Yrjänä Pietarinpoika!"
Joukko alkoi liikkua; voimattomina sotamiehet seisoivat ihmisjoukon ulkopuolella koettaen turhaan tunkeutua epätoivon vimmalla puoliaan pitävän miehen avuksi.
Vihdoin hänen täytyi luopua vastustuksesta ja seurata joukkoa, joka työntäen ja tuuppien pakoitti hänet eteenpäin. Pilkallisesti hänen nimeään huudettiin, ivallisesti hänelle irvistettiin vasten kasvoja, uhaten puitiin nyrkkiä hänen nenänsä edessä ja riemuiten ihmisjoukko, joka kasvamistaan kasvoi, laahasi häntä mukanaan. Sotilaat saivat peräytyä.
"Yrjänä Pietarinpoika on meidän vankinamme!" huusi kansa riemuiten.
"Yrjänä Pietarinpoika on meidän vallassamme!"
Pysähdyttiin erään upsalalaisen kauppiaan vankan talon eteen. Kansanjoukkoon oli nyt liittynyt vakavia raatimiehiä ja porvareita ja he astuivat johtajina edeltä.
Yrjänä Pietarinpoika saatettiin taloon ja heitettiin holvihuoneeseen, ja siellä kosteudessa ja pimeässä hän sai nyt vajota varsin vähän toivorikkaihin mietteihinsä.
Talonomistaja pakoitettiin vastaamaan vangista. Vähitellen joukko hajaantui palaten linnan edustalle tai omiin koteihinsa.
Sillä välin oli tullut miltei pimeä. Kauan vielä kuului kaikkialta kansan riemua tapahtuman johdosta. Mutta Kustaa Pietarinpoika oli kadonnut jäljettömiin.
Lukuunottamatta Yrjänä Pietarinpojan vangitsemista ei tapahtunut mitään, mikä olisi loukannut kuninkaan valtaa ja arvoa.
Lamautuneina olivat kaikki mielet päivän tapahtumien johdosta, ei kukaan uskaltanut ryhtyä mihinkään, ei kukaan riistää itselleen ylintä valtaa maassa, joka äkkiä oli kadottanut hallitsijansa. Svante Sture ja hänen lähin piirinsä oli tuhottu, Juhana herttua ja kuninkaan muut veljet olivat liian kaukana, linnaa vartioi osasto luotettavia sotamiehiä. Sitäpaitsi odotettiin kuninkaan paluuta.
Myöhään yöhön saakka joukot samoilivat metsissä etsien Eerikiä.
Mutta kaikki oli turhaa. Etsijät palasivat tyhjin toimin takaisin. Kuninkaan seuralaiset olivat menneet Flötsundiin odottamaan hänen tuloaan ja tiedustelivat häntä sieltä käsin; mutta ei täälläkään löydetty jälkeäkään hänestä, joskin etsintää jatkettiin lakkaamatta.