VI. PIMEILLÄ TEILLÄ.
Yrjänä Pietarinpojan lähdettyä Kaarina odotti kuumeisella kiihkolla hänen paluutaan. Mutta tunti kului toisensa jälkeen hänen palaamattaan.
Vähitellen Kaarinan mieli oli alkanut rauhoittua, mutta epävarma odotus sai hänet jälleen levottomaksi.
Tuli jo pimeä, eikä vieläkään Yrjänä Pietarinpoikaa kuulunut eikä hänestä saapunut minkäänlaisia tietoja.
Kaarinalla oli seurassaan neljä miestä; kahdelle hän antoi nyt toimeksi lähteä Yrjänä Pietarinpoikaa vastaan tai ottaa selkoa, mitä Upsalassa tapahtui. Oli jo myöhä, kun he läksivät matkaan.
Yleisen sekamelskan vallitessa he pääsivät kaupunginportista sisään ja saivat kuulla, että Yrjänä Pietarinpoika oli vangittu ja viety salaiseen säilöpaikkaan.
Sillä välin Kaarina Maununtytär oli lähtenyt lepäämään erääseen taloon.
Talon väki, joka ei tuntenut häntä, antoi hänelle parista hopearahasta oman vuoteensa käytettäväksi vetäytyen itse uuninnurkkaan levolle.
Tupa oli aivan samanlainen kuin vanhan Kirstin asunto. Kaarina tuli sitä ajatelleeksi laskeutuessaan levolle. Vielä kerran kaikki nuo kuvat kulkivat hänen sielunsa silmäin ohi, joskin ne tuntuivat nyt hänestä unennäöltä.
Mutta hetken kuluttua kaikki kuvat katosivat ja hän vaipui uneen.
Keskellä yötä hän heräsi hirveän tuskan kiusaamana. Hän nousi vuoteeltaan, kopeloi pimeässä huoneessa ja läksi ääneti ulos tavatakseen seuralaisensa, jotka hän oli lähettänyt Upsalaan tiedustelulle.
Jonkun matkan päässä talosta he olivatkin hevosineen metsän laidassa.
Kaarina herätti heidät. Vavisten hän kuunteli heidän tiedonantajaan:
Yrjänä Pietarinpoika oli vangittu, kansa oli ottanut hänet haltuunsa,
ja kuningas oli yhä kateissa.
Salaten kyyneleensä Kaarina palasi mökkiin, heittäytyi jälleen vuoteelleen ja tukahdutti nyyhkytyksensä tyynyihin.
Eerik —! Mitä hänelle oli tapahtunut?
Miten sietämätön ajatus, ettei hän nyt saanut olla tämän luona!
Kaarina tuijotti polttavin silmin pimeään. Jokainen ajatus tuotti hänelle tuskaa. Ummehtunut ilma tuvassa oli aivan sietämätön. Vähinkin ääni kiusasi häntä.
Hän kuuli isäntäväen kuorsaavan kilpaa elukoitten kanssa. Kaikki vaivasi ja tuskastutti häntä.
Pois, pois täältä, tuumi hän ja nousi jälleen. Hiljaa hän poistui talosta ja kiiruhti taakseen katsomatta, melkein kuin takaa-ajettuna, tietä myöten Upsalaan.
Yö oli pimeä, hän ei tavannut ketään. Hänen saapuessaan kaupunginportille aamu alkoi jo sarastaa.
Nyt vasta hänelle selvisi, mitä hän pani alttiiksi ja ettei hän yleensä voinut mennä kaupunkiin. Portit olivat lukossa, ja jos hänet täällä tunnettaisiin, niin sama vaara voisi uhata häntäkin.
Mitä hän tekisi? Kääntyisikö takaisin?
Epäröiden hän katseli porttia ja väistyi syrjään. Mutta tuska ja levottomuus ajoi häntä edelleen; hänellä oli enää yksi ainoa toivo, yksi ainoa ajatus, josta hän saattoi pitää kiinni ja joka antoi hänelle voimia: hän tahtoi, hänen täytyi löytää Eerik.
Hän yritti kiertää kaupungin ympäri välttäen portteja ja muureja. Matka oli pitkä ja vaivalloinen; aurinko oli jo kohonnut puiden latvojen tasalle, kaupunki alkoi herätä ja pelloille ilmestyi talonpoikia työhön.
Kaarina kysyi tietä Flötsundiin. Vihdoin hän saapui sinne.
Siellä oli kovaa liikettä. Lähetit ratsastivat, sotamiehet kiiruhtivat edestakaisin, kaikesta saattoi huomata, että kuningasta yhä etsittiin.
Jotta häntä ei huomattaisi pysytteli Kaarina enimmäkseen syrjässä tai vetäytyi metsään jos joku sattui tulemaan häntä vastaan.
Vain hitaasti hän saattoi päästä eteenpäin. Hänen jäsenensä olivat niin heikot ja väsymys niin suuri, että hän monasti jo epäili, jaksaisiko hän pitemmälle kulkea.
Väliin hän uskalsi astua taloon ostaakseen juomaa ja leipää. Mutta pian hän läksi taas pois kulkien yhä eteenpäin.
Aurinko paahtoi kaiken päivää ja lopetti hänen viimeisetkin voimansa. Iltapuoleen saakka hän jaksoi vielä kulkea, mutta sitten voimat olivat uupuneet. Väsyneenä hän kaatui maahan pienessä metsikössä, jonne hän oli poikennut tieltä.
Kauan hän makasi siinä puoleksi tajuttomana, kunnes iltaviileys ja lepo herätti hänet jälleen.
Hän huokasi. Hän ei käsittänyt, mistä tämä heikkous johtui. Hän muisti, miten hän ennen oli jaksanut kantaa raskaita kuormia hoitaessaan torikauppaansa. Silloin ei väsymys saanut tulla kysymykseenkään.
Nyt hän oli kuin halpautunut, hän ei jaksanut astua askeltakaan, pieninkin liike tuntui rasittavalta. Mitenkä se oli mahdollista? Mikä hänen oli?
Oliko hän näinä muutamana vuonna tullut niin veltoksi, ettei hän jaksanut enää kulkea tätä vähäistä matkaa pelastaakseen rakastettunsa?
Mietteissään hän tuijotti eteensä omituisten ajatusten noustessa mieleen.
Ja vähitellen hänet valtasi tuskallisen suloinen aavistus, joka tähän saakka oli ollut hänelle niin käsittämätön, ettei se kertaakaan ollut noussut hänen mieleensä. Hän tunsi vavistusta, hänen ajatuksensa näyttivät kulkevan kaukana etäisyyksissä.
Sitten hänelle vähitellen selvisi, että tuo aavistus olikin täyttä totta.
Toisin ei voinut olla — kuin ilmestys se aukeni nyt hänen sielunsa eteen ja täytti hänet hiljaisella vavistuksella.
Hän kantoi lasta sydämensä alla. Syvästi liikutettuna hän purskahti itkuun ja painoi kasvonsa sammaleihin.
Tuo tieto oli järkyttävä, kun hän ajatteli kaikkea, mitä nyt oli tapahtunut. Olihan lapsi kuningas Eerikin, joka mielenhäiriössään oli jäljettömiin kadonnut.
Ja sitten hän tunsi ihmeellistä onnea, joka täytti hänen sielunsa riemulla kesken kaikkea surua. Tämä tieto antoi ikäänkuin uutta voimaa sille rakkaudelle, jota hän tunsi Eerikiä kohtaan.
Samalla hänen omatkin voimansa vahvistuivat. Hän nousi pystyyn. Nyt hän ei saanut väsyä kesken, nyt hänen täytyi olla voimakas, pitää puoliaan, voittaa kaikki ulkoatulevat vastukset sen olennon vuoksi, jolle hän antaisi elämän.
Tästä lapsesta piti kasvaa iloinen, rohkea poika, voimakas nuori sankari, jonka terve talonpoikaisveri voittaisi onnettomat Vaasan suvulta perityt taipumukset.
Ihana tuli tämän lapsen olla, joka oli määrätty onnettoman isänsä jälkeen kantamaan Ruotsin kruunua — —
Hänen lapsensa — —. Kaarina vapisi onnesta ajatellessaan sitä.
Hän nousi maasta ja astui rauhallisesti maantietä myöten takaisin
Flötsundiin.
Hämärissä hän kohtasi erään sotilaan, joka tuli Upsalasta tiedustelemaan, oliko kuningas löydetty.
Hän tunsi Kaarina Maununtyttären, laskeutui alas hevosen selästä ja katsoi ihmeissään häneen.
Hän kertoi Kaarinalle, miten asiat Upsalassa olivat kehittyneet. Kaarina hengähti helpoituksesta kuullessaan, että siellä oli rauhallista.
"Voinko luottaa sinuun?" kysyi Kaarina sitten vakavasti.
"Täydellisesti, korkea rouva."
"Niinpä uskon sinun käsiisi oman ja — tulevan kuninkaasi hengen. Saata minut huomaamatta sinne, missä voin olla täysin turvassa."
Sotilas näytti hetken aikaa hämmästyneeltä. Vähitellen hän alkoi ymmärtää.
"Tulkaa," sanoi hän ja taluttaen hevostaan suitsista hän astui Kaarinan rinnalla hitaasti ja varovasti, jotta hänen ei olisi vaikea seurata.
"Jos osaat vaieta, niin ei siitä sinulle ainakaan vahinkoa ole," sanoi
Kaarina. "Sinä olet nyt minun alamaiseni, johon voin täysin luottaa.
Kuningas palkitsee sinut, sillä kuningas Eerik on löydettävä jälleen."
Sotilas kumarsi tottelevaisuutensa merkiksi.
Ja hän huolehti Kaarinasta uskollisesti ja toimi niin varovaisesti, ettei kukaan saanut vähintäkään vihiä hänen toimenpiteistään.
Hän hankki Kaarinalle asunnon suuressa talonpoikaistalossa, missä tämä oli hyvässä kätkössä ja täydessä turvassa.
Seuraavana päivänä hän kävi useampaan erään kysymässä, mitä Kaarina halusi ja toi hänelle tietoja tapahtumista.
Kaarina tuli rauhallisemmaksi ja luottavammaksi, sillä hänen oli hyvä olla talon isäntäväen huostassa.
Ei tapahtunut kuitenkaan tänä eikä seuraavanakaan päivänä mitään, mikä olisi muuttanut asioiden tilaa.
* * * * *
Kolme päivää sen jälkeen, kun kuningas oli poistunut seuralaistensa parista ja kadonnut niin merkillisellä tavalla, löytyi hän vihdoin.
Sillä välin kun hänen väkensä etsi häntä turhaan Upsalan ja Flötsundin välisissä metsissä, lähestyi hän uupuneena erästä kylää, joka ei sijainnut kovinkaan kaukana Flötsundista.
Hitaasti hän lähestyi kylää tietämättä missä hän oli.
Peninkulmamääriä hän oli kulkenut ristiin ja rastiin sen jälkeen kun hän tuona kohtalokkaana päivänä, kaikesta päättäen äkillisen mielenhäiriön vallassa, oli paennut seuralaistensa luota.
Hän oli kiiruhtanut syvälle metsään ikäänkuin näkymättömien voimien takaa-ajamana, oli kulkenut yhä nopeammin ikäänkuin murhattujen henget olisivat olleet hänen kintereillään.
Täten hän oli saavuttanut niin suuren etumatkan, että oli miltei mahdotonta tavoittaa häntä.
Tässä rajattomassa yksinäisyydessä hän eksyi lopulta niin täydellisesti, että vain sattuma olisi voinut saattaa etsijät hänen tielleen. Mutta siten ei käynyt.
Koko päivän ja yön hän harhaili metsässä, ja epätoivo ja tuska, sekä pakenemisen halu saattoivat hänen ajatuksensa täydellisesti sekaisin.
Kaikki kuninkaalliset arvomerkkinsä hän oli repinyt vaatteistaan.
Hän kohtasi talonpoikia, mutta nämä eivät tunteneet häntä eivätkä olleet myöskään kuulleet, mitä Upsalassa oli tapahtunut.
Eräässä metsämökissä hän lepäsi, antoi mökin asukkaille rahaa ja pyysi saada talonpoikaisvaatteita.
Vaikka he luulivat häntä rikoksentekijäksi, joka yritti paeta rangaistusta, täyttivät he rahanhimosta hänen toiveensa, antoivat hänelle vaatteita ja ruokaa ja päästivät hänet edelleen kulkemaan.
Niinpä hän samoili nyt kurjissa, likaisissa vaatteissa yhä eteenpäin ja saapui kolmantena päivänä kylään, jossa hänet valepuvusta huolimatta tunnettiin.
Kuin kulovalkea levisi tieto talosta taloon, että kuningas oli löytynyt.
Hänet otettiin vastaan ilolla ja kunnioituksella.
Kaikki kylän asukkaat kiiruhtivat paikalle, piirittivät hänet uteliaina ja osoittivat hänelle kaikella tavalla kunnioitustaan.
Mutta Eerik ojensi epätoivoisena kätensä ja huusi:
"Pois, pois täältä! En ole teidän kuninkaanne, en ole enää kuningas!"
Heidän täytyi kuitenkin pidättää häntä niin kauan, että saatiin sana Flötsundiin, ja kuninkaan väki saapui paikalle aikoen piirittää hänet ja viedä hänet takaisin Upsalaan.
Mutta kuningas peräytyi kauhuissaan, torjuen sekä käsin että jaloin. Verisuonet hänen otsallaan paisuivat ja tumma puna peitti hänen kasvonsa, niin että tuntui suorastaan vaaralliselta kohdella häntä väkivaltaisesti.
Vähän väliä hän huusi, milloin nyyhkyttävällä äänellä, milloin raivoissaan:
"En minä ole kuningas, en ole! Päästäkää minut rauhaan ja lähtekää pois! Juhana on teidän kuninkaanne!"
Toivottiin, että hän rauhoittuisi niin pian kuin hän saisi ruokaa ja lepoa.
Mutta hän ei koskenut ruokaan eikä juomaan eikä häntä millään saatu levolle.
Ääneti hän vaelsi huoneessa edestakaisin, tarkasteli vuoron perään huoneessa olijoita, mutta ei puhunut sanaakaan, ei kysynyt ketään, ei edes Yrjänä Pietarinpoikaa eikä Kaarinaa, vaikka näytti siltä kuin hän olisi silmillään etsinyt edellistä.
Kaarina Maununtytär saapui vielä samana yönä, juuri kun päivä alkoi valjeta.
Heti, kun hänelle oli tuotu tieto, että kuningas vihdoinkin oli löydetty, oli hän lähtenyt matkaan ja kiiruhtanut hänen luokseen.
Hän ei ollut saanut enää hetkenkään rauhaa. Voittaen väsymyksensä hän kulki keskellä yötä neljättä tuntia uskollisen sotilaansa seurassa kylää kohti, missä kuningas nyt viipyi.
Kuninkaan vahdit kertoivat hänelle, miten Eerikin laita nyt oli.
Suurella tuskalla hän kuunteli heitä. Sitten hän astui kuninkaan huoneeseen, missä tämä oli yksin. Kaksi kynttilää paloi pöydällä levittäen kehnoa valoa ympärilleen.
Kuningas vaelsi yhä levottomana edes takaisin kuin vanki, joka koettaa paeta omaa varjoaan.
Sturein murha näytti suunnattomasti painavan hänen sieluaan, niin että häntä ympäröivä mielenhäiriön yö tuntui vielä kahta kauheammalta.
Hitaasti Kaarina lähestyi häntä. Kuningas ei huomannut tätä, hän kulki vain edestakaisin neljän seinän sisällä, joita lepatteleva kynttilänvalo aavemaisesti valaisi.
Kaarina mainitsi kuningasta nimeltä, kerran, useammin, ensin aivan hiljaa, sitten yhä kovemmin.
Ääni näytti tunkeutuvan kaukaa etäisyydestä hänen aivoihinsa.
Hän pysähtyi, jäi kuuntelemaan, harhaileva katse alkoi etsiä.
"Kaarina!" kajahti vihdoin kuin sisäisen huudon kaiku hänen huuliltaan.
Silloin Kaarina tuli hänen lähelleen ja painautui hänen rintaansa vasten.
"Sinun Kaarinasi on täällä, Eerik."
"Minun Kaarinani —?"
Hitaasti, ikäänkuin muistellen jotain mielessään hän toisti nuo sanat.
Hän silitteli Kaarinan käsivartta.
"Oi, Kaarina, missä minä olin, ollessani poissa sinun luotasi?" huokasi hän syvään.
"Unohda se! Me olemme taas löytäneet toisemme."
Kaarina istahti vuoteelle ja painoi kuninkaan pään syliinsä.
"Minä laulan sinulle, kaikki pienet lauluni ja kaikki muuttuu taas entiselleen."
Kuningas Eerik alkoi itkeä kuin lapsi Kaarinan hyväillessä häntä. Kauan hän istui siten itkien.
Vain vähitellen hän rauhoittui. Kaarina lauloi, hänen äänensä hiveli kuninkaan korvia. Tuo ääni oli kuin palsamia hänen sairaalle sielulleen, se sai hänet unohtamaan kaiken muun.
Kaarina sai hänet syömään ja vihdoin myös levolle.
Hän lauloi hänet uneen. Rauhallinen hymy karehti nyt kuninkaan kasvoilla ja hän hengitti levollisesti.
Kuningas nukkui kauan, aina sydänpäivään saakka. Kun hän heräsi, tuntui hänen henkensä palaavan ikäänkuin jostain hyvin kaukaa.
Mutta Eerik ei nytkään halunnut nähdä ketään muuta kuin Kaarinan.
Kaarina oli saanut hänet rauhoitetuksi, miltei iloiseksikin, niin että raskas paino, joka lannisti hänen mieltään, katosi. Hän se vihdoin sai kuninkaan taivutetuksi lähtemään Upsalaankin.
Kaarinan ja muutamien uskollisten miesten seuraamana kuningas poistui kylästä.
Nopeasti oli kaikkialle levinnyt tieto, että kuningas, joka oli jälleen parantunut mielenhäiriöstään, saapui tietä pitkin. Kaikista kylistä kiiruhtivat ihmiset häntä katsomaan ja tervehtimään.
Pitkä saatto seurasi hänen mukanaan aina Upsalan portille.
Se oli miltei riemusaatto. Ei mistään voitu huomata, ettei kuninkaan valta olisi ollut ennallaan ja että ensimmäinen rohkea isku voisi kaataa sen kumoon.
Vielä Eerikin valtaistuin seisoi yhtä lujana kuin ennen huolimatta
Sturein murhasta.
Hän, joka äsken oli saapunut kaupunkiin jalkaisin ja aivan yksin, kaikkien hylkäämänä ja tuskin kenenkään vastaanottamana, hän palasi nyt riemulla tervehdittynä, suuren joukon odottamana, kuin voittaja ainakin!
Ja moni tervehdyshuuto, joka kajahti kansanjoukon keskeltä, tarkoitti varmaan myös Kaarina Maununtytärtä, sillä häntä saatiin kiittää siitä, että kuningas oli voittanut mielenhäiriönsä.
Vaikea oli vain saada hänet astumaan kynnyksen yli linnaan, jota
Sturein veri oli tahrannut.
Siinä hän seisoi vavisten, ikäänkuin vainajien henget olisivat torjuneet hänet pois. Uudestaan näytti hänen järkensä pimenevän.
Kaarinan onnistui vihdoin lempeillä kehoituksillaan viekoitella hänet linnaan.
Vain Kaarinan seurassa pahat henget väistyivät kuninkaan luota; Kaarinan pyynnöstä hän jäi yöksikin linnaan, jossa saattoi kaikessa rauhassa levätä.
Seuraavana aamuna he palasivat Tukholmaan.
Niin helposti ei ollut kuitenkaan mielenhäiriö, tuo Vaasa-suvun perintösairaus, voitettavissa. Kuningas tarvitsi edelleen lepoa ja hoitoa, Kaarinan lohdutusta ja rauhoitusta, ja vain vähitellen hänen henkensä pääsi taas entiseen tasapainoonsa.
Sairauden uudistuminen oli kuitenkin pelättävissä niin pian kuin kuningas pääsisi perille suosikkinsa, Yrjänä Pietarinpojan kohtalosta.
Kauan sitä ei voitukaan häneltä salata; ystävän poissaolo alkoi huolestuttaa häntä yhä enemmän, vaikkei hän ollutkaan erikoisesti tätä kysynyt. Mutta vihdoin kuningas tahtoi tietää, minne hän oli joutunut.
Kaarina ilmoitti sen hänelle niin varovaisesti kuin mahdollista. Hän tuijotti hetken aikaa aivan lamautuneena eteensä.
"Tiesin sen", sanoi hän vihdoin kuiskaten. Sitten hän alkoi levottomasti kulkea edestakaisin huoneessa, ja näytti taas siltä, kuin kaikki muut ajatukset olisivat kadonneet hänen mielestään paitsi se, että hän oli kadottanut Yrjänä Pietarinpojan.
"Tiesinhän sen, en ole enää kuningas. He ovat toimineet vasten minun tahtoani. Minun tahtoni ei merkitse heille enää mitään. Olen kurja, heikko mies."
Kaarina astui kuninkaan luokse ja painautui häntä vasten.
"Älä puhu siten, Eerik," kuiskasi hän. "Sinä yksin olet kuningas ja tulet sitä aina olemaan, koska on niin määrätty — sinun poikasi vuoksi, jolle sinä jätät kruunusi perinnöksi."
Kyyneleisin kasvoin, mutta sittenkin riemua säteilevänä Kaarina vaipui kuninkaan jalkoihin. Kauan tämä katsoi häneen, mutta vihdoin Kaarinan säteilevä katse paljasti kuninkaalle totuuden. Liikutettuna hän kumartui Kaarinan puoleen ja nosti hänet pystyyn. Ääneti he katsoivat toisiaan silmästä silmään.
"Kaarina, nyt on kaikki hyvin. Nyt tiedän parantuvani jälleen — ja voivani elää suurta päämäärää varten!"
Riemuissaan Kaarina vastasi kuninkaan suudelmaan.
* * * * *
Eerikin sairautta kesti vielä kuukausimääriä. Mutta se oli yhä vähenevää mielenhäiriötä, joka vähitellen muuttui tahdon heikkoudeksi, mielen lempeydeksi ja vastustuskyvyttömyydeksi, jommoista hänessä ei koskaan ennen oltu nähty.
Tuntui siltä kuin hän täten olisi tahtonut hyvittää Sturein murhan, tai ehkä hän halusi hiljaisesti alistumalla koota voimia tulevia tehtäviä varten.
Hän itse nimitti tätä aikaa "heikkoutensa ajaksi". Hän oli aina myöntyväinen kaikkeen, ei hylännyt ainoatakaan pyyntöä, joka hänelle esitettiin, teki paljon lahjoituksia ja voitti siten liittolaisia.
Hän tunsi ehkä vaistomaisesti, ettei hänellä ollut syytä pelätä mitään, mutta että hän saattoi voittaa paljon, jos hän kykeni taidolla ohjaamaan maataan.
Tämä vuosi, jota hän nimitti onnettomaksi vuodekseen, ei näyttänyt kasaavan sittenkään yksinomaan onnettomuutta hänen ylitsensä, päinvastoin hänen elämänsä muuttui jälleen varmemmaksi; hän ohjasi sitä taas omalla kädellään ja saattoi voittaa takaisin sen, minkä hän oli kadottanut.
Vain Yrjänä Pietarinpojan kohtalo tuotti hänelle huolta. Hän ei ollut päässyt tässä asiassa vielä minkäänlaiseen ratkaisuun.
Hän tunsi, että tämä oli ehkä ainoa uhri, jota häneltä vaadittiin.
Siksi hän ei ollut vielä yrittänyt tehdä mitään Yrjänä Pietarinpojan hyväksi, jota kansa piti edelleen vankinaan.
Kuningas ja kansa olivat tehneet sovinnon; ei kukaan ollut ajatellutkaan käyttää hyväkseen tätä sekasorron aikaa ja panna toimeen vallankumousta.
Syynä tähän oli kuitenkin suureksi osaksi se, että Yrjänä Pietarinpoika oli joutunut kansanjoukon käsiin. Jos hänet riistettäisiin nyt kansalta, niin seuraukset voisivat olla hyvinkin kohtalokkaat.
Vihdoin täytyi kuitenkin hänen kohtalonsa tulla keskustelunalaiseksi. Hänet, jonka vaikutus kuninkaaseen oli ollut niin turmiollinen, joka oli myös osallinen Sturein murhaan, tahdottiin nyt tuhota niin kauan kuin hän oli varmassa tallessa.
Vaadittiin, että hänet jätettäisiin oikeuden käsiin.
Kuningas epäröi kauan, mutta nykyisessä heikossa mielentilassaan hän ei uskaltanut vastustaa kansan tahtoa.
Hänen neuvonantajansa koettivat saada hänet vakuutetuksi siitä, miten hirveät seuraukset voisivat olla, jollei hän tässä asiassa myöntyisi, sillä kansa, joka oli nyt rauhallinen, murtaisi varmaan suuren pettymyksen vallassa kahleensa ja kuohuisi yli äyräittensä.
Uhri oli siis tehtävä, jotta kansan luottamus voitettaisiin.
Eerik huokasi syvään ja raskaasti; saattoi nähdä, miten raskas tämä taistelu oli.
Siten uudet vaikutusvoimat pääsivät voitolle sekä pelko, joka yhä piti häntä kahleissaan. Hän allekirjoitti asiapaperin, jonka nojalla Yrjänä Pietarinpoika oli jätettävä oikeuden tuomittavaksi.
Jäätyään yksin kuningas lyyhistyi kokoon kuin raskaan painon alla.
Kuitenkin hänen henkinen voimansa oli nyt paljoa suurempi kuin Upsalan vaikeina aikoina.
Hän ponnistautui jälleen pystyyn; rauhallisesti, vakavasti hän kantoi tämän päätöksen, johon hänet oli pakotettu.
"Se on välttämätöntä!" tuumi hän mielessään.
Lokakuun 19 p:nä 1567 tuomittiin Yrjänä Pietarinpoika kuolemaan. Lyhyen taistelun jälkeen kuningas Eerik allekirjoitti kuolemantuomion.
Kun se oli tehty, ja lähetti, hirveä asiapaperi kädessään, poistui linnasta, heräsi Eerik kuin unesta.
Hänen silmänsä avautuivat ja tuijottivat eteensä yhteen kohtaan; mutta niissä ei ollut kuumeen paloa. Tämä oli vähittäistä heräämistä, ikäänkuin hän hitaasti olisi tullut taas entiselleen.
"Mitä minä tein?" mutisi hän itsekseen. "Valtani rakennuksen kulmakiven olen heittänyt pois. Olen pettänyt sinut ja itseni."
Hän hyökkäsi pystyyn ja kohotti käsivartensa taivasta kohti.
"Ei, ei," sanoi hän juhlallisesti, "niin kehnoja kaupanhierojia me emme ole. Vielä minä olen Ruotsin kuningas."
Se kuulosti voimakkaalta ja varmalta. Noin ei puhunut pehmeä, tahdoton, epäröivä sairas, mikä hän näinä viime kuukausina oli ollut.
Pää pystyssä, kädet nyrkissä hän seisoi siinä. Sama hirveä painostus, joka oli pakoittanut hänet pettämään ainoan ystävänsä, oli herättänyt hänen uinuvan sielunsa.
Sillä välin kuin kansa riemuitsi yhä Yrjänä Pietarinpojan kuolemantuomiosta, saapui kuninkaan peruutus.
Pian sen jälkeen Yrjänä Pietarinpoika päästettiin kaikessa hiljaisuudessa vapaaksi eikä kestänyt kauan, kun hänen nähtiin taas liikkuvan vapaasti ja julkisesti kuninkaallisen herransa läheisyydessä.
Petetty kansa oli lamautunut ja jähmettynyt. Mutta Eerik, suosikkinsa tukemana, tunsi olevansa jälleen terve ja täydessä voimassaan ja vallassaan, jota vastaan kaikki ulkoa tulevat hyökyaallot näyttivät voimattomina kimpoavan.