VII. KORKEUTEEN JOHTAVA TIE.
Oli saman vuoden joulukuu.
Tukholman linnan kirjastohuoneessa istuivat kuningas Eerik ja Yrjänä
Pietarinpoika vielä myöhään tutkien karttoja pöydän ääressä.
Eerik näytti hetken aikaa istuneen mietteihinsä vajonneena. Nyt hän oikaisi itseään ja hänen terveille kasvoilleen levisi itsetietoinen hymy.
"Eiköhän se tule olemaan varsin suuri pettymys Juhanalle, aivan kuin kylmä kylpy, kun hän huomaa, miten hukkaan hänen suuret aikeensa menevät. Mutta nyt hänellä ei ole muuta edessä kuin piiloutua taas koloonsa — aivankuin selkäänsä saanut koira häntä käpälien välissä. Haa, jos silloin joku veljistäni olisi ollut Ruotsissa, niin me emme istuisi enää yhdessä Tukholman linnassa, rakas Yrjänä Pietarinpoika."
"Se on kylläkin varma," nyökkäsi suosikki ja hänen kätensä puristui nyrkkiin, kun hän muisteli aikaa, jolloin hänen oli ollut pakko istua vankilassa Upsalassa. "Ja hyvä onkin, ettette ole antanut heidän peloittaa itseänne."
"No," jatkoi kuningas äkäisesti naurahtaen, "kyllä me hankimme heille jäähdytyksen, joka tuottaa heille vieläkin suuremman yllätyksen."
Hän ojensi voimakkaasti käsivarsiaan ja innoissaan heitti kartat, paperit ja koneet sekaisin pöydällä.
"Pois nuo kaikki! Tähdet ovat valehdelleet minulle ja turhanpäiväisesti peloitelleet minua. Nyt en pelkää niitä enää. Jumalan kiitos, olen taas täysissä voimissani — voin uhmailla vaikka koko maailmaa."
Äkkiä hän hiljensi ääntään. Hän astui ääneti viereisen huoneen ovelle ja kuunteli siinä kauan.
"Hän nukkuu jo, Kaarina —! Olkaamme hiljaa, Yrjänä! Oi, jospa ei mikään häiritsisi enää hänen rauhallista untaan! Häntä saan kiittää siitä, että olen taas ennallani; hän poisti minulta pelon, hän palautti oman itseni. Mitä minä olin ilman häntä — —?"
Hitaasti hän palasi pöydän luo ja tuijotettuaan hetken eteensä hän jatkoi:
"Siksi sen täytyy tapahtua. Se on minun tahtoni. Saadaanpa nähdä, eikö kuninkaallinen tahto merkitse mitään. Oikeastaan nuo tapahtumat Upsalassa eivät olleetkaan niin kovin onnettomia, sillä nyt näen, miten lujasti voin luottaa kansaan."
"Kukaan ei ole uskaltanut nostaa kättään sinua vastaan, minun tahtoni pitää heidät kaikki kurissa. Siis, Yrjänä Pietarinpoika, ryhtykäämme työhön; tahdon jo huomenna esittää täydellisen suunnitelman neuvostolle."
He neuvottelivat myöhään yöhön saakka. Yrjänä Pietarinpoika kirjoitti kuninkaan sanelun mukaan. Vihdoin kirjelmä oli valmis.
Kuningas, lukematta sitä läpi, kirjoitti päättävästi nimensä sen alle.
Tämä asiapaperi sisälsi avioliittosopimuksen kuningas Eerikin ja
Kaarina Maununtyttären välillä.
Seuraavana päivänä — oli vuoden 1567 viimeinen päivä — astui kuningas tämä sopimus kädessään ja Yrjänä Pietarinpoika seurassaan maan neuvoston eteen.
Rauhallisesti ja varmasti, kasvoillaan voitonvarma ja samalla vastustusta uhmaileva, joskin puoleksi salattu hymy hän astui valtaistuimelle, joka oli häntä varten saliin pystytetty.
Hän jäi kuitenkin seisomaan ja katseli hetken aikaa ympärilleen, kiinnittäen katseensa jokaiseen läsnäolijaan.
Kaikkien täytyi myöntää, että kuningas, voitettuaan tautinsa, oli jälleen täysissä ruumiin ja hengen voimissa.
"Neuvosherrat," alkoi hän, "olen saapunut ratkaistakseni teidän kanssanne tärkeän kysymyksen, joka koskee minun naimistani. Te tiedätte, miten tämä asia on minulle sekä kaikille muille maan hyödyn kannalta tärkeä, miten kauan olen koettanut ratkaista tätä kysymystä ja miten paljon aikaa ja vaivaa se on vaatinut. Te tiedätte, että tämä kysymys on ollut sodankin aiheena!
"Paljon aikaa on tässä turhaan kulutettu, ja minä tahtoisin, että vihdoinkin pääsisimme onnelliseen ratkaisuun."
Miehet, joista toiset nyökkäsivät epäröiden, toiset mutisivat hyväksyen, katsoivat pitkään toisiinsa.
Päästä ratkaisuun; tarkoittiko se myöskin, lopettaa vihdoin tuo mieletön, tarkoitukseton sota?
Hetken kuluttua kuningas jatkoi:
"Viimeksi me olemme kiinnittäneet katseemme Lothringenin prinsessa Renateen; prinsessa on myös antanut meille suostumuksensa. Mutta neuvottelut eivät ole vielä päättyneet. Lothringen sijaitsee kaukana, voisi kestää vielä kauan, ennenkuin päästäisiin minkäänlaiseen ratkaisuun, eikä se ole meidän toiveittemme mukaista. Toiseksi: me emme tunne prinsessaa, mistä voin siis tietää, miellyttääkö hän minua, jos todellakin päättäisin ottaa hänet puolisokseni?"
Taaskin kuningas vaikeni ja katsoi ympärilleen. Liikkumattomina, mutta yhä enemmän jännittyneinä neuvoston jäsenten katseet olivat kiintyneet häneen.
"Siitä ei ole kauan aikaa," jatkoi kuningas, "kun pyysin ja sainkin säätyjen suostumuksen siihen, että saisin valita puolisoni oman mieleni mukaan, ottamatta huomioon hänen säätyään tai sukuaan. No niin, olen nyt päättänyt käyttää hyväkseni tätä suostumusta. Minä kohotan puolisokseni Kaarina Maununtyttären, onnettoman aikani uskollisen toverin."
Jokainen oli kuninkaan puheen johdosta jo arvannut, mitä seuraisi. Sittenkin olivat kaikki kuin jähmettyneet. Neuvosherrat katsoivat toisiinsa, aikoivat sanoa jotain kykenemättä sittenkään. Siellä täällä jokunen tosin yritti sanoa jotain, mutta kun ei kukaan kannattanut, niin ei siitä sen enempää tullut.
Kuninkaan voitonvarma, hymyilevä katse vangitsi kaikki.
Kukapa olisi uskaltanut ruveta vastustajaan kuninkaan tahtoa, hän kun oli jo edeltäpäin hankkinut itselleen säätyjen suostumuksen. Jokaisen täytyi tunnustaa, että nyt oli vain hyväksyttävä päätös, joka jo aikaisemmin oli tehty.
"Hyvät neuvosherrat," jatkoi kuningas jälleen hyväntahtoisesti hymyillen, "asia on siis selvä. Olen kirjoittanut avioliittosopimuksen ja pyydän teidän hyväksymistänne. Tulette siitä muuten huomaamaan, että olen toiminut järkevästi. Vain siinä tapauksessa, että puolisoni synnyttäisi pojan, astuu sopimus voimaan. Ymmärrän, että valtakunnalla tulee olla mahdollisuus saada miehinen kruununperijä, sen kuningas on kansalleen velkaa."
Tämä seikka riisti aseet neuvostoherrojen käsistä ja tyydytti heitä. Sillä eihän vielä ollut sanottu, että Kaarina Maununtytär synnyttäisi pojan.
Sopimus kulki nyt kädestä käteen ja jokainen kirjoitti nimensä sen alle.
Eerik tarkasteli nimikirjoituksia hyvillä mielin, kiitti herroja, ja lausuttuaan jäähyväiset hän poistui.
"Ja nyt kuningattaren luo!" huudahti hän Yrjänä Pietarinpojalle ilosta loistaen. "Rakas ystävä, me olemme voittaneet! Minulla on kansa omassa vallassani!"
* * * * *
Kuningas oli tehnyt viisaasti laatiessaan sopimuksen siten, että se astuisi voimaan vain siinä tapauksessa, että Kaarina synnyttäisi pojan.
Niinpä ei siis toistaiseksi vielä solmittu avioliittoa eikä pantu toimeen kirkollista vihkimistä.
Tosin Eerik ei puhunut Kaarinasta enää muuten kuin kuningattarena, mutta kaikki jäi kuitenkin vielä ennalleen.
Tämä seikka näytti rauhoittavan kansan ja aateliston kiihoittuneita mieliä, sillä he paheksuivat suuresti kuninkaan vaatimusta ja suhtautuivat vihamielisesti säätyjen ja neuvosherrojen päätökseen.
Vielä ei ollut yleisesti tiedossa, että Kaarina Maununtytär, joka vietti hiljaista ja koko maailmasta eroitettua elämää, todellakin odotti lasta.
Myöskin toivottiin, että kaikkien paheksuma sota näiden uusien tapahtumien johdosta päättyisi. Kuningas itse näytti jo aikoja sitten kyllästyneen siihen, sillä voitonmahdollisuuksia ei Ruotsilla kuitenkaan enää ollut, niin huonosti ja huolimattomasti kuin sotaa käytiin.
Varmaankin olisi helppo saada tanskalaiset taivutetuiksi kunnollisiin rauhanehtoihin, sillä hekin olivat jo väsyneet sotaan.
Sellaiset olivat nyt toiveet ja siten käsitettiin myös kuninkaan lähtö armeijan luo, mikä tapahtui noin viikko sen jälkeen kuin avioliittosopimus oli tehty. Täytyihän hänen keksiä joku ratkaisu, koska hän oli vakuuttanut, että olot muuttuisivat nyt täydellisesti.
Siten koetettiin kaikenlaisilla otaksumilla ja toiveilla saada kansan mieli rauhoitetuksi.
Mutta ei kestänyt kauan, kun äkillinen isku sai mielet jälleen kiihtymään. Maaliskuun 1 p:nä 1568 levisi kaikkialle Tukholmassa tieto, että Kaarina Maununtytär oli edellisenä päivänä synnyttänyt pojan. Tieto oli kaikille yllättävä, niin salassa oli asiaa pidetty.
”Hahaa!” pilkkasi joku, ”nyt Ruotsi on saanut kruununperillisen!”
”Ja Kaarina Maununtytär — on pian kuningatar!” kuului kuiskaus.
”Uskaltaisiko kuningas todellakin? Hänestäkö, joka on kaupitellut jäniksiä torilla tukholmalaisille, tulisi kuningatar? Pitäisikö meidän tunnustaa hänen poikansa tulevaksi herraksemme ja hänet kuningattareksi —! Onhan se aivan mahdotonta.”
”Pahaa verta se nostattaa,” ennustivat jotkut.
”Minkä sille mahtaa?” sanoivat toiset olkapäitään kohottaen. ”Sturethan ovat kuolleet!”
”Ja kuninkaan veljet ovat paenneet pois.”
Alakuloisin mielin ihmiset erosivat; tuskin kukaan kykeni ajattelemaan selvää ajatusta. Kaikki olivat masennuksissa aivan kuin silloinkin, kun kuningas oli peruuttanut Yrjänä Pietarinpojan kuolemantuomion ja riistänyt hänet kansan käsistä.
Kuningas Eerik itse oleskeli näihin aikoihin sotatantereella.
Talvesta huolimatta sattui pikkukahakoita taistelevien välillä. Sota ei siis näyttänyt vieläkään loppuvan, niinkuin oli jo varmasti toivottu.
Pikalähetit olivat tuoneet Eerikille tiedon hänen poikansa syntymisestä, ja Kaarina lähetti hänelle terveisensä vakuuttaen voivansa hyvin.
Kuningas antoi pitää jumalanpalveluksen ja määräsi samoin kaikissa maan kirkoissa pidettäväksi.
Sopimuksen mukaan oli Kaarinan poika tunnustettava Ruotsin kruununperilliseksi.
Mutta kuningas viivytteli matkaansa Tukholmaan. Sotasuunnitelmat pidättivät häntä vielä; hän toivoi saavuttavansa voiton suuressa taistelussa. Nauraen hän torjui luotaan tanskalaisten tiedustelut, olisiko hän halukas solmimaan rauhan.
Mutta sotaonni pysytteli jälleen tanskalaisten puolella, joskaan siitä ei johtunut lopullista ratkaisua. Ja niinpä Eerik kadotti halunsa kauemmin viipyä sotanäyttämöllä.
Hän palasi Tukholmaan.
Kesä teki jo tuloaan hänen saapuessaan pääkaupunkiin. Ilosta loistaen hän nosti poikansa käsivarsilleen, riemuiten hän painoi Kaarinan rintaansa vasten, ja onnessaan häneltä unohtui pian kaikki se, mitä hän taistelutantereella oli tavoitellut.
Kaarina hymyili, mutta hänen hymynsä tuntui pelokkaalta ja alakuloiselta, ikäänkuin hän jälleen olisi tuntenut samaa tuskaa kuninkaan vuoksi kuin monasti ennenkin.
Kuningas tarttui silloin hänen käsiinsä.
"Sinusta tulee kuningatar, Kaarina. Olet vapauttanut minut vaikeasta pulasta, olet antanut minulle kruununperillisen. Sen, mitä olen luvannut, pidän myöskin."
* * * * *
Suurenmoiset häät päätettiin viettää.
Eerik ilmoitti säädyille, että hän aikoi nyt käyttää hyväkseen niitä varoja, jotka tarkoitusta varten olivat myönnetyt, ja sitten hän lähetti kutsuja kaikkialle.
Myöskin veljillensä hän lähetti ystävälliset terveiset ja pyysi, että he saapuisivat Tukholmassa pidettäviin juhliin. Siitä piti tulla loistavin juhla, mitä Kustaa Vaasan ajoista saakka Ruotsissa oli nähty.
Vihkiäisten jälkeen oli Kaarina kruunattava Ruotsin kuningattareksi.
Tässä tilaisuudessa oli tarkoitus myös lyödä ritareiksi useita
ansiokkaita miehiä. Ja juhlien päättäjäisiksi oli Eerikin ja Kaarina
Maununtyttären poika ristittävä.
Heinäkuun 4 päivä 1568 määrättiin hääpäiväksi.
Tiedot näistä tapahtumista olivat jo paljoa ennemmin saapuneet Suomen herttua Juhanalle. Sen jälkeen kuin hän oli toipunut monivuotisen vankeutensa rasituksista, ei hän ollut pysynyt toimettomana. Tosin hän ei voinut ryhtyä mihinkään ratkaisevaan tekoon, siksi hän oli liian etäällä Suomessa ja kaikki tiedot saapuivat hänelle myös kovin myöhään. Mutta salaiset lähetit pitivät häntä kuitenkin asioitten tasalla.
Sturein murhan ja kuninkaan mielenhäiriöpuuskan jälkeen oli seurannut rauhallinen aika, jolloin Juhanankin täytyi pysyä alallaan ja odottaa. Mutta niin pian kuin kuninkaan avioliittosopimus oli tullut tunnetuksi ja hän saattoi Kaarina Maununtyttären pojan syntymisen jälkeen panna sen täytäntöön, oli varsin käsitettävä kiihko vallannut Juhanan mielen. Sillä samalla tuntui miltei mahdottomalta, että hän ja hänen poikansa koskaan pääsisivät osallisiksi Ruotsin kruunuun, niinkuin hän yhä oli toivonut.
Niinpä hän oli kutsunut nuoremman veljensä, Södermanlannin herttua
Kaarlen hoviinsa neuvottelemaan kanssaan tilanteesta.
Sillä välin saapui kummallekin kutsu kuninkaan häihin. Veljet lähettivät kiitoksensa ja terveisensä lähetin mukana kuninkaalle.
"Ja mitä me nyt teemme?" kysyi Södermanlannin herttua katsellen miettivästi veljeään, jonka kanssa hän oli kahden linnan salissa.
"Onko sinulla halua näyttäytyä näissä oloissa Tukholmassa?"
"Ei. Kukapa tietää, mitä se meille maksaisi. Eerik tietää varsin hyvin, että me olemme hänelle vihamielisiä ja että me tämän tapauksen johdosta tulemme kahta vertaa vihamielisemmiksi. Hän tietää, ettemme me, veren kuohahtamatta suonissamme, voi olla läsnä näkemässä, kun talonpoikaistytön päähän lasketaan kruunu, jotta äpärälapsi, jonka Eerik yhdessä hänen kanssaan on siittänyt, tulisi laillistetuksi!"
"Mikä häpeä koko Vaasan huoneelle!" kiristi Juhana hampaitaan ja pui nyrkkiään.
"Ja kuka tietää, mitä Eerik lopulta voi tehdä päästäkseen vapaaksi epämukavista vihollisistaan? Tähän asti me olemme voineet välttää häntä, mutta Tukholmassa me olemme hänen käsissään. Olet jo kerran kyllin kauan saanut kitua hänen tähtensä ja tiedät mitä se on."
Juhana herttua nyökkäsi synkkänä.
"Se on totta — se voi olla ansa. Samaa minäkin olen ajatellut tahtomatta lausua ilmi ajatustani. Me ymmärrämme toisemme tässä asiassa, veli."
Hän nousi pystyyn. Hetken aikaa hän käveli edes ja takaisin. Ajatukset näyttivät riehuvan hänen aivoissaan. Väliin hän vilkaisi veljeensä. Hän ei tiennyt, olisiko helppo voittaa tämä puolelleen ja saada hänet yhtymään hänen suunnitelmiinsa. Juhana oli lähinnä oikeutettu kantamaan Ruotsin kruunua eikä ollut sanottu, että toisella oli halua auttaa häntä sen voittamisessa.
Vihdoin hän sanoi tarkasti punniten joka sanan:
"Sinä tunnet samaa kuin minä. Ja monet muutkin. Se on ääretön häpeä! Omituista, ettei kellään ole rohkeutta nousta Eerikiä vastaan. Puuttuu vain toimintakykyinen johtaja. Eerik on varma asemastaan, neuvosto on pelkurimainen — siksi kaikki ovat voimattomia!
"Seuraajista ei kuitenkaan ole puutetta, sanoi Kaarle herttua mietteissään.
"Meidän pitäisi ruveta johtajiksi! Me olemme ainoat mahdolliset.
Oikeastaan se on meidän velvollisuutemmekin. Meidän tulee suojella
Vaasan huoneen kunniaa, varjella häväistykseltä suuren isämme kruunua."
"Se on totta. Mutta onko sinulla rohkeutta? Se on vaikea tehtävä.
Veljesriita — se peloittaa. Ja Eerik seisoo vankasti."
"Ei niin vankasti kuin miltä näyttää. Olen ottanut asioista selkoa. Aatelisto on helposti voitettavissa, se on kauhuissaan kuningattaren johdosta, jota sille tyrkytetään; kansa on myös valmis liittymään, kun se näkee, että ryhdytään toimeen. Ja jos sinä olet mukana, niin minulla on myös rohkeutta."
Kaarle herttua tuumi hetken aikaa, sitten hän nousi päättävästi pystyyn.
"Hyvä on, olkoon sitten, minä olen valmis. Näen, ettet ole ollut toimeton ja tiedät, mihin iskeä. Tässä on käteni! Kiiruhtakaamme neuvottelemaan, mitä on tehtävä."
* * * * *
Suurina päivinä ilmaantui Tukholmassa moniaita merkkejä, joista, jos ken olisi kiinnittänyt niihin huomiota, olisi voinut päättää, että tulevien synkkien tapausten varjot liitelivät taivaalla.
Ensiksikin: Kuninkaan veljet olivat tosin kiittäneet kutsusta, mutta eivät olleet saapuneet juhliin. Kuningas Eerik suhtautui tähän tapahtumaan miltei vihaisesti hymyillen ja sanoi vain lyhyesti:
"Olkoot sitten poissa!"
Mutta hän oli sittenkin, puoleksi loukkaantuneena, puoleksi epävarmana, purrut alahuultaan, niinkuin hän aina teki, kun jotain epämieluista tapahtui.
Toinen tapaus oli seuraava:
Häitten edellisenä päivänä kuningas ratsasti suuren seurueen kera Tukholman katuja pitkin tarkastaakseen itse juhlan valmistuksia. Kaikkialle, minne oli pystytetty telttoja kansan huviksi, viiniä vuotavia kaivoja ja paistinuuneja kansan syöttämistä ja juottamista varten sekä lipuin koristettuja lavoja katselijoille, kaikkialle hän saapui ikäänkuin katsoakseen ettei mitään puuttunut.
Mutta itse asiassa hän tahtoi vielä kerran näyttäytyä kansalle voittaakseen ystävällisyydellään sen suosion.
Kaikkialle kerääntyi heti uteliaita joukkoja. Kaikilta kaduilta virtasi väkeä kuningasta katsomaan. Ja suuri joukko liittyi häneen ja seurasi hänen jäljessään. Siten hän vähitellen palasi takaisin linnaan.
Äkkiä, ennenkuin kuningas oli ehtinyt aivan linnan luokaan, astui joukosta esille mies, harmaahapsinen ja pitkäpartainen vanhus, jonka valtavan otsan alapuolella tuikki kaksi säihkyvää silmää. Kaikki tuijottivat häneen ja väistyivät vaistomaisesti, ikäänkuin hän olisi ollut haamu.
Huutaen: "Seis, kuningas Eerik!" vanhus astui hänen eteensä.
Hän kohotti kätensä kuningasta kohti, jolloin Eerik teki äkillisen liikkeen.
"Mitä tuo mies tahtoo? Viekää hänet pois! Mars, tieltä, vanhus!"
Pari sotamiestä kiiruhti paikalle, mutta vanhuksen juhlallisen ja käskevän olennon edessä he peräytyivät.
"Eteenpäin — tehkää tietä!" käski kuningas.
Mutta vanhus uhkasi kovalla äänellä:
"Voi sitä, joka minuun kajoaa!"
Kuningas vapisi kiihkosta; vielä kerran hän viittasi sotamiehille ja kulki nopeasti vanhuksen ohi linnaa kohti.
Hänen selkänsä takaa, keskeltä kansan murinaa, kohosi kaameana mielenvikaisen varoittava ääni:
"Voi sinua, kuningas Eerik! Voi sinua — kun et halua kuunnella minua!
Onnettomuuttasi kohti sinä kuljet!"
Kärsimättömänä kuningas poistui. Hän koetti pakoittautua hymyilemään, mutta taaskin hän puri vain kiihoittuneena alahuultaan.
Vanhus oli väistynyt sotilaitten tieltä kansanjoukkoon. Hän hukkui siihen kuin meren aaltoihin, ja katosi, ikäänkuin hän olisi ollut vain haamu.
Kansa jäi jähmettyneenä pitkäksi aikaa paikoilleen seisomaan ja vain hitaasti ihmiset kääntyivät kotiinsa.
Ei kukaan tuntenut vanhusta, ja kaikki ihmettelivät, mistä hän oli tullut ja minne mennyt.
Vain jotkut kauempana seisovat olivat nähneet hänen katoavan sivukadulle. Ja vain vastenmielisesti ihmiset alistuivat siihen ajatukseen, ettei hän ollut noussut ilmaan eikä ollut mikään yliluonnollinen olento.
"Se oli onnettomuuden enne. Varmaankin tapahtuu jokin onnettomuus," arvelivat taikauskoiset ihmiset ja erosivat kaameassa mielentilassa toisistaan.
Sama tunnelma painosti edelleen kaikkia. Se tunkeutui aina linnaan saakka, ei edes kuningaskaan voinut siitä kokonaan irtaantua, vaikka hän yrittikin taistella vastaan.
Juhlatunnelma oli hillitty, kansan riemu, sen saattaessa hääkulkuetta, väkinäinen. Kun vanhan tavan mukaan linnan ikkunoista heitettiin kadulle rahaa, syntyi siinä niin kova meteli, että useampia ihmisiä sai surmansa.
Saattue, joka kulki kirkkoon uuden kuningattaren kruunaukseen, oli pikemmin kuin ruumissaatto. Hitaasti ja juhlallisesti se kulki eteenpäin vain torvientoitotuksen ja huilujen äänekästen sävelten rikkoessa hiljaisuuden.
Kaarina Maununtyttärellä oli yllään niin raskas, jalokivin kirjottu puku, että hän tuskin jaksoi sitä kantaa. Hän hengitti raskaasti; hänen kasvoillaan karehteli väkinäinen hymy. Muuten kaikki tuntui hänestä kuin unennäöltä; töin tuskin hän saattoi mitään käsittää.
Siten saavuttiin kirkkoon. Kumeana kajahtivat piispan vihkisanat ihmisten korvissa. Kuningas tarttui Kaarina Maununtytärtä käteen taluttaakseen hänet valtiokanslerin eteen, jonka tuli suorittaa kruunaus.
Se oli jännittynyt hetki. Ei ääntäkään kuulunut koko kirkossa.
Valtiokansleri lähestyi alttaria, jonka edessä Kaarina oli polvillaan. Hän ei ollut vielä vanha mies, mutta liikutuksesta hän vapisi kuin vanhus.
Kun hän kohotti kruunua laskeakseen sen Kaarinan päähän, putosi se hänen kädestään ja vieri pitkin lattiaa.
Hirveä sekasorto syntyi.
Kellot alkoivat soida jo aikaisemmin annetun merkin mukaan, urut humisivat ja kanuunat paukkuivat, sillä välin kuin kaksikymmentä kättä kiiruhti nostamaan kruunua.
Vihdoin se ojennettiin kanslerille ja kruunaus toimitettiin.
Tämä oli kolmas onnettomuuden enne. Jokainen, joka oli huomannut sen tai kuuli siitä, kuiskaili toiselle:
"Onnettomuuden enne! Ennustus alkaa täyttyä!"
Ja toiset nyökkäsivät vakavina päätään:
"Se oli taivaan viittaus."
Kuningas, taluttaen vasta kruunattua kuningatarta, astui kivettynein kasvoin äänettömän ihmisjoukon läpi linnaan. Vain sotamiehet rummuttivat ja riemuitsivat kuningasparille.
Kruunauksen jälkeen piti ritariksilyönnin tapahtua.
Suuri joukko nuoria aatelismiehiä tai muita kunnostautuneita nuorukaisia oli Eerik valinnut tätä varten.
Mutta kun saavuttiin ritarisaliin, kävikin ilmi, että suuri joukko heistä oli jäänyt tulematta. Toiset seisoivat siinä neuvottomina ja vain vastenmielisesti suostuivat ottamaan vastaan ritarilyönnin.
Kuningas laski heidät luotaan tyytymättömin mielin. Hän oli harmissaan, ehkäpä salainen tuska alkoi myös kalvaa häntä. Yhä hän kuuli korvissaan vanhuksen huudon: "Onnettomuuttasi kohti sinä kuljet!"
Hän koetti parhaansa mukaan vastustaa tuskaansa. Hän ei tahtonut näyttää toisille, että nuo sanat olivat jättäneet jälkensä häneen, että hänen mielensä oli masennuksissa, ja niinpä hänen kasvojenilmeensä muuttui vähitellen kovaksi, jäykäksi ja kivettyneeksi.
Kaarinakin sen huomasi.
Hän seurasi kuningasta katseillaan, mutta tämä näytti niin itseensäsulkeutuneelta, ettei Kaarina uskaltanut puhua sanaakaan. Kuninkaan ryhti ilmaisi voimaa ja lujuutta, jota ei kukaan saanut järkyttää.
Eerik oli vienyt tahtonsa läpi; nyt hänen täytyi pitää siitä kiinni, ja koko itsepäisyytensä voimalla hän oli päättänyt sen tehdä.
Kaarina Maununtyttären korottaminen kuningattareksi oli vaatinut ääretöntä voimanponnistusta; sen hän tunsi itsekin.
Rautaisella kädellä hänen täytyi nyt pitää vallastaan kiinni, jotta ei mikään saisi sitä horjutetuksi. Varmin keino sen ylläpitämiseksi tuntui hänestä olevan se, että hän voittaisi tanskalaiset suuressa taistelussa.
Suuri voitto, joka samalla lopettaisi sodan, lujittaisi parhaalla tavalla hänen valtaansa ja arvoaan ja palauttaisi hänelle kansan suosion.
Eerik aavisti kylläkin, vaikkei hän tunnustanut sitä itselleen, että tämä sota pahimmin uhkasi hänen valtaansa; ja hän luuli lujittavansa sen jälleen ei rauhan teolla, vaan niillä mahdollisuuksilla, joita hän toivoi sodan kautta saavuttavansa.