KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Lapsen tähden.
Kirkkoherralle ja hänen rouvallensa oli viimekuluneen vuorokauden yö, niinkuin edellisenki tullut päiväksi muutetuksi. Ehkä kirkkoherra ei tahtonut sallia soittamista isolla kellolla, oli hänellä kuitenki sydämellinen tuntoisuus, ja vaikka ei taidettu nähdä sitä hänen päältänsä, odotti hän yhtä levottomasti peräänetsimisen loppua, kuin joku toinenki. Vihdoin, kauvan viivyttyä, oli joukko takaisin palannut; tieltä ulkoa kuului sekaisia ääniä ynnä torventyyttäyksiä, ja kohta sisään astui kirkkoherran suoverikin, herr Edvardi.
Viimemainittu kertoi kuinka Juoseppi oli löytty Heljemyllyltä. Himarruksella ylisti hän sitte rehellisiä kylämiehiä. "Näillä miehillä," sanoi hän, "ei ole enempää kuin heidän henkensä ja terveet jäsenensä, joilla täytyvät ansaita leipänsä, ja kuitenkin ovat he, epävakuudella, kuin jostakusta välttämättömyydestä, vuovanneet ja vaaraan antaneet tämän kaikkensa pelastaakseen yhtä kadonnutta lasta! Sepä, jos mikään, osoittaa sydämen löytyvän näissä ihmisissä — ja minä en ollenkaan ihmettele sitä, rakkain suoveri, että sinun on raskas ja vaikea, jaa, melkein mahdoton luopua heistä."
Kirkkoherra kuunteli tätä kaikkea, sanaakaan lausumatta, oliko suostumisesta eli vastustamisesta; rouva sen sijaan kysyi nopeasti: "Niinmuodoin on Myllärin-Elsa kaiketi luopunut tahtomasta Uotia? Jumalan kiitos olkoon! Tytöllä on hellä ja hyvä sydän, ja minä toivon, hänen käy pian kyllä hyvin mailmassa. Miksi ette ottaneet häntä kanssanne kylään? Ah, jos olisitte tuoneet hänen ynnä, tänne meille, Edvardi! Tyttö parka tarvitsee nyt suojelusta ja pelastusta, isänsä, ilkeän äitepuolensa ja häijyn äite Pentinpojan suhteen."
Edvardi veti hiljaisen huokauksen, vaan ei vastannut mitään sisären puheesen; sen sijaan virkkasi kirkkoherra: "Olkaatte rauhoitetut Elsan suhteen! Hän on sydäntervettä luontoa; muuten ei taideta vältyttää joltakulta ihmiseltä hänen töidensä seurauksia, olkoot hyviä eli pahoja. Jolla on voimia vaikuttaa, hänellä täytyy olla ja on useinki voimia kantaa töidensä seuraukset."
Edvardi näkyi rauhoittuvan tästä, kuitenkin hehkuivat hänen poskensa, koska sisar silitteli hänen päätänsä. Sivistyneen naisen kunnollisuudella sanoi kirkkoherran rouva: "Hyvä Edvardi, sinä olet väsyksissä, ja minä kehoitan sinua kohta menemään levolle. Itse tulen vähän hetken perästä ja tuon sinulle lämmintä teetä."
Edvardi oli iloinen saada etääntyä ja kiitti sydämessänsä sisärtä, hänen hellätuntoisuudestansa, samassa kun iloitsi, saada niin pian sisärelle jakaa osan sydämensä salaudesta.
Ovi oli tuskin kerjinnyt kiini Edvardin perään, kuin ulkoa porstuasta kuului naputus. Kirkkoherran rouva huusi kohta: "Tule sisään!" kuitenki viivyteltiin ulkona. — Viimein sisään astuivat Pentti Pentinpoika, Kello-Taavetti ja hänen vaimonsa, ja heidän perässänsä Uoti ja Martina.
"Herr kirkkoherra," lausui Kello-Taavetti, "Jumala on ihmeellisesti auttanut meitä; olkaatte nyt, kunnian herr kirkkoherra, myös niin hyvä että autatte mitä vielä puuttuu, jotta kaikki kävisi järjestykseen ja tulisi oikealle kannalle!"
"Mitä te pyydätte minulta?" kysyi kirkkoherra.
"Puhu sinä!" sanoi Taavetti Pentille, vetäytyvä takapuolelle.
"Minä ajattelen," alkoi Pentti, pyyhkäisevä vielä kerran paljasta päälakeansa, ikään kuin olisi vielä yksi lakki kohteliaisuuden tähden ollut pois otettava — "minä ajattelen, jaa, minä tahtoisin sanoa, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että kunnian herr kirkkoherra antaa minun Uotini ja Martinan toinen toisellensa."
"Ah, sepä nyt jalosti!" lausui kirkkoherran rouva, ja Uoti astui edes Martina kädessä ja sanoi: "kunnian herr kirkkoherra, me rukoilemme sitä nöyrästi."
"Me rukoilemme sitä nöyrästi!" kertoi Martina matalalla äänellä.
"Kärsivällisyyttä, odottakaatte vähän!" sanoi kirkkoherra, "yljän ja morsiamen pitää käydä minun kanssani kammariin." Hän meni nyt edellä, ja ne kaksi muuta seurasivat.
"Istukaatte!" sanoi hän siellä sisällä. Koska olivat istuneet, alkoi hän taas puhumaan: "Kuule'pas, Uoti! uskotkos kukatiesi sentähden, että olet rikkahin paikkakunnassa, taitavas kaikki ostaa rahalla, myöskin syntein anteeksi saamisen? Uoti, Uoti! se ihmeellinen ruumiinvoima, jolla Herra on sinun varustanut, on tehnyt sinun ylpeäksi, ja tässä sinun röyhkeydessäs olet sinä unohtanut hänen lakinsa, joka sinun on niin ylönpalttisesti varustanut ja lahjoittanut. Tuletko tänne samalla röyhkeydellä, samalla ylpeydellä, samalla unohduksella Herrasta? Käänny sitte takaisin! minä en taida auttaa sinua!…" Kirkkoherra keskeytti tässä puheensa, ja Uoti vastasi: "Kukaan ihminen mailmassa ei tunne minua, ei isäni, ei äiteni, ainoasti tämä Martina tuntee minun. — Te, kunnian herr kirkkoherra, tunnette tosin myös minun, vaan ette oikein. Tosi on, kuin kunnian herr kirkkoherra äsken sanoi, että minä olen ollut röyhkeä ja raivo veitikka, joka kernaasti olisin hakannut kaikki, mitä tielläni on seisonut, pieneksi kuin kryynit. Tosi on myös, Jumala paratkoon! etten ole vielä saanut lopen pohtia tästä rajusta veitikasta sisälläni; mutta hän alkaa jo kuitenki lannistua ja Herran avulla, teidän avullanne, Martinani kanssa … minä … minä…"
Uotin kasvot nytkähtivät kovin ja liikutus ylitsevoitti sen väkevän miehen.
Kirkkoherra lausui nyt: "Laki sanoo: että pitää kuulutus tapahtua kolmena sunnuntaina perätyksin."
"Ah, sanokaatte, mitä tekemäni pitää, että se nyt tapahtuisi yhdellä kertaa. Kunnian herr kirkkoherra ei suinkaan taida eteensä asettaa, miten asia on minua kivistellyt ytimiin asti, lapsen tähden. Ah, olkaatte kanssakärsivällinen meille!"
"Ah, kunnian herr kirkkoherra!" rukoili Martina, "emmekö me jo kauan kyllä ole rangaistut? emmekö kyllä kauan ole kärsineet?"
"Ei niin. Sinä olet tosiaan käyttäinnyt hyvin tällä sinulle raskaalla ajalla, mutta niinpä myös on syntis ollut raskas. Ei se saa tapahtua, että ne, jotka ovat ylitse käyneet Herran lain, nyt lisäksi tallaisivat meidän kirkolliset asetukset jalkainsa alle. Minä en tahdo sitä myöten antaa!"
"No, josko se on varsin mahdotonta, niin saamma me Jumalan nimessä odottaa," sanoi Uoti. Martina taas ei taitanut itkulta virkata sanaakaan.
Kirkkoherra antoi murheellisten istua vähän hetken ja rauhoittua, sitte sanoi hän: "Tulkaatte nyt minun kanssani ulos toisten tykö saliin."
"Onko kaikki suora?" kysyi kirkkoherran rouva hyvätahtoisuudella.
Uoti ja Martina pudistivat päätänsä; ukko Pentti astui nyt edes ja kysyi: "Kunnian herr kirkkoherra, onko se kuulutuksen tähden?"
"On, on!" vastasi Uoti.
"No, jos ei muuta ole," sanoi Pentti rynnästellen, "niin maksan minä kernaasti sakot, ehkä kuinka suuret olisivat."
"Kuule'pas Pentti!" vastasi kirkkoherra vakaisesti, "joka on rikas, hän uskoo taitavansa suorittaa ja silitellä kaikki rahoillansa; mutta ei se niin ole. Minä tahdon sanoa, Pentti, paljon olevan, mitä Pentti ei kymmenellä hevoisellansa taitaisi saada liikahtamaan. — Vielä yksi asia: onko vaimonne antanut luvan kihlaukseen ja naimiseen?"
"Lauri sanoi niin," virkkasi Edvardi, "kutsuttakoon Lauri Pietarinpoika tänne!"
Uoti kiiruhti heti matkaan ja palasi pian takaisin Laurin kanssa.
Koska kirkkoherra kysyi jos äite Pentinpoika oikein on antanut suostumuksensa, rupesi Lauri vapisemaan ja vastasi: "Ei! minä vaan viettelin; ei hän ole!"
"Hyvä, ettäs puhut totuutta," vastasi kirkkoherra, "kuitenki tahdon minä itse, äite Pentinpojan suostumuksettakin, ottaa sen omantuntoni päälle että vihin teidät. Mutta nyt täydyn minä sanoa teille jotakin: minä myönnyn — en sinun uhallas, väkevä Uoti! en myöskään osoitetun katumukses tähden, ehkä toivon sen olevan pysyväisen; enkä minä myönny myöskään sinun röyhäilemises tähden sakkojen maksamisesta, isä Pentti; vaan se on yksin ja ainoasti…"
"Vähän Juosepin tähden," taitanut ei kirkkoherran rouva olla väliin sanomatta; "vähän Juosepin tähden sinä myönnyt. Mitä ajattelisi lapsi, viisas ja utelias, siitä, että vanhempansa nyt vasta kuulutettaisiin? Paljon pahentavaista saisi poika kentiesi kuulla siitä muilta lapsilta. Ja kuka tietää, ettei myrkyllinen pisara senkautta lankeisi hänen sieluunsa. Kuka tietää, mitkä onnettomat seuraukset se vaikuttaisi tuleviin aikoihin?"
"Niin se on!" vakuutti kirkkoherra, "lapsi makaa nyt kahtalaisin suhdin, eikä vielä ymmärrä mailman koukkuteitä ja sekaisia kohtia. Lapsi kävi kuitenki turvallisesti kuolemaa vastaan, kohdataksensa yhtä isää, joka kaikin väkinensä oli heikko raukka, niinkuin isänisäkin on ollut heikko mies, löyhä vaimonsa ilkeydelle ja kopea rikkaudestansa. Ainoasti Jumalan kunnioituksesta, joka pelasti lapsen kuolemasta ja tämän lapsen tähden, jonka Herra pelasti sen lujan uskon vuoksi — tahdon minä myöntyä ja yhteenvihkiä teidät, vielä tänä yönä!"
Martina juoksi edes, lankesi kirkkoherran eteen ja suuteli hänen käsiänsä ilokyyneleillä. Uoti olisi nähden kernaasti tehnyt samalla muotoa, mutta niin pitkälle kuin polville lankeemiseen ollut hän ei vielä pääsnyt; hän laski kätensä raskaasti Martinan hartioille, ikään kuin kehoittaaksensa tekemään sitä kaksinkertaisessa mitassa, jotta se tapahtuisi hänenkin asemestansa ja sijastansa.
Vaiti-olo hallitsi nyt salissa. Vähän hetken perästä sanoi kirkkoherra: "kirkossa me näemme taas toinen toisemme!" Vieraat läksivät nyt pois, ja yön hiljaisuus tuli taas pappilaan. Mutta siellä alhaalla kylässä oli virkeys; ja ennenkuin Uoti Martinan, isänsä, appensa ja Laurin kanssa oli ennättänyt kylän ison kadun alkupäähän, meni sanoma jo heidän edellänsä kuin kulovalkea: "Uoti ja Martina vihitään vielä tänä yönä. Anna on niin kuullut."