KAHDESKYMMENES LUKU.
Jo tulee päivä.
Iloinen oli heräjäminen seuraavaisen päivän aamuna. Jokainen silmä loisti kirkkaasti ja jokainen huusi toisellensa iloisella äänellä: "Hyvää päivää!" Ilma oli kaunis ulkona, mutta kauniimpi oli kuitenkin ilma sisällä sielussa. Tosin paistoikin aurinko kirkkaasti taivaalla tänäpänä, ja lumelta peitetyt vuoret ja puut kimaltelivat aamuisen valon säteistä; paras kuitenkin oli se sentään, että jotain vähemmän muuttelehtavaa löytyi kuin ilma. Yksi lapsi oli pelastettu, ja hänen vanhempansa, sekä myös äiden ja isän vanhemmat olivat onnelliset, ja siinä makasi yksi kestipidon ilo, parempi, kuin mikään muu; se oli kestipito, josta kaikki taisivat nauttia ja kyllä saada. Kuinka hyvin eikö kirkkoherra ollunna säälinyt tätä kaikkea! Mikä vahinko, että hän tahtoi jättää seurakuntansa! Senkaltainen arvollinen pappi ja sielunpaimen olisi ollut pidettävä…
Ylikammarissa Taavetin huoneessa seisoivat Uoti ja Martina vähän Juosepin vuoteen ääressä. Juoseppi lepäsi vielä, vaikka yksi valonsäde, niin leveä kuin pienestä akkunasta mahtui, kävi läpitse huoneen ja valaisi pojan pään ja olkapäät.
"Minä tahdon herättää hänen nyt; kyllä jo aika on siksi," sanoi
Martina.
"Tee minulle se palvelu," vastasi Uoti, "että annat pojan vielä maata vähän hetken! Niinpä on minunki laitani; koska olen saanut päätetyksi jonkun vaikean ja raskaan työn, lepäjäisin minä yhtä uinuelemista kolme vuorokautta. Kuinka koreaksi poika näkyy unessansa! minä en ole koskaan nähnyt hänen makaavan nukuksissa." Niin puheli Uoti ja Martina katsahti hänen päällensä ihmetellen.
"Minä tahdon istua siksikun hän heräjää," olivat isän loppusanat, ja Martina kertoi uudestaan, kuinka Juoseppi toisna yönä oli monta kertaa huutanut: Eikö jo päivä? Poika käänsihen nyt vuoteellansa levottomasti, kun äite lausui nämät sanat, ja, heräämättä, ravisti hän itseänsä, ikään kuin torjuaksensa jotakin pahaa ja harmittavaista. Äite ajatteli sentään, ettei pojan nyt kauemmin pitänyt makaaman, hän nojasi sentähden lapsen puoleen ja sanoi leikillisin ja selvin äänin: "Äite, eikö jo vieläkään päivä? Jo nyt on päivä, Juoseppi! Heräjä! Isäs on täällä nyt."
Heräävä Juoseppi katsahti ylös ja ympärillensä sanomattomalla kummastuksella, mutta hetikohta puhkesi hän isoon itkuun ja parkuun, koska isän jättimäinen varsi nousi seisoalle ahtaassa ja matalassa kammarissa. Puoleksi ainoasti heränneen lapsen luuloitukselle oli isän muoto ilmestynyt eriskummaisena unihahmona, ehkäisevänä kuin paksu pilvi auringon valon ja levittävänä pimeyden huoneesen. Martinan täytyi rukoilla Uotia jättämään kammarin, ja vastus oli äiden kyllä saada poikaa rauhoittumaan niin paljon, että taisi hänen vaatettaa. Uoti viipyi ulkona oven edessä, ja kun kuuli äiden kokevan lohduttaa lasta, leimahti muisto rikoksestansa läpi hänen sielunsa niinkuin salahma, mutta katosi yhtä pian jättäen tilan kiukulle sen ylitse, ettei poika rakastanut ja hyväillyt häntä. "Minä tahdon opettaa kovuudella vielä tänäpänä, että hänen pitää minussa kunnioittaman isäänsä!" niin puhui ääni Uotin sydämessä.
Koska Juoseppi astui ulos kammarista, juoksi hän kiiruusti ohi Uotin alas trapuista.
"Pojan pitää oppiman toista; niin ei sovi kohdella isää," sanoi Uoti täynnä kiukkua Martinalle. Äite selitti kuitenkin hänelle, kuinka rakkaana lapsi piti hänen, koska lumessa ja pimeydessä oli mennyt kohtaamaan häntä; nyt oli tämä taas yksi lapsen isälle tavallinen ujous. Uotin piti kärsivällisyydellä ja hyvyydellä vetämän lapsen sydämen puoleensa, ja ei uskovan taitavansa vaatia pojan sydäntä.
"Se on oikein, varsin oikein!" sanoi Uoti mennessänsä alas trapuista niin raskahin askelein, että koko mökki järkkyi. Siellä alhaalla isossa kammarissa seisoi seppi äidenisän polven nojalla. Koska Uoti nyt astui sisään, sanoi hän kohta, voittaaksensa pojan: "Kuuleppas, Juoseppi! minä tahdon tänäin antaa sinulle jotakin kaunista ja julkista! Sanos nyt vaan!"
Poika ei vastannut mitään, katseli vaan isää ujoilla silmillä ja rypitetyillä silmänripseillä. Hän jätti sijansa äidenisän tykönä, vaan ei mennyt Uotin luoksi, hän meni muutetulla katsannolla silmäilemään messinkinaulaa, jossa nyt kiikkui yksi kirjoitus lasin ja raamien välissä. Jo kauaa ennen päivää oli nimittäin Taavetti siihen ripustanut tyttärensä ehtoollistodistuksen entiselle paikallensa. Yksi valonsäde lankesi juuri nyt raamatunpaikalle, näin kuuluvalle:
Pidä mitä sinulla on, ettei kukaan ota sinun krunnuas. Ilm. K. 3:11.
"Nyt on meillä vielä yksi asia," virkkasi Taavetti, "minä olen unohtanut jotakin. Kirkkoherra sanoi oikein: niitä on päätöksiä ja aikomuksia, joista ei saa vilpistyä; ja minä olen aikonut jotakin, kuin pitää täytettämän. Tule tänne, Juoseppi, tule tänne!" Juoseppi havaitsi kohta, ettei äidenisän ääni kuulunut tavalliselta; kuitenki meni hän edes ja äidenisä lausui nyt: "Vasten minun käskyäni ja luvattomasti menit sinä pois eilen illalla, ja jos ei Herra olisi ollut armollinen, olisit sinä surkeasti hukkunut, ja saattanut meille kaikille sydämellisen murheen; senkaltaisesta tottelemattomuudesta pitää sinun saaman kuria," tätä puhuessansa oli hän ulos ottanut vitsan paikaltansa peilin takaa, ja pieksi auttavaisesti kyllä sillä sitte itkevän Juosepin. Kohta senjälkeen antoi Taavetti vitsan Uotille, sanoen: "Ota se! Tästedes on asia sinun käyttää sitä, vaan käytä varovasti ja ei koskaan vihassa!" Tyttärelle taas, joka näkyi jotenki tyytymättömältä, lausui ukko varsin hiljaa: "Se oli myöskin sinun hyväkses: kaikki kylässä tahtovat pilata pois pojan, ja yksi tahtoo vetää häntä sinne, toinen tänne; mutta nyt pitää hänen muistaman kurituksen, ja ei seuraaman ensimmäistä, ku tahtoo vietellä häntä kanssansa."
Kaiken tämän alla itki Juoseppi kovin; ilopäivän aamu ei ollut erinomaisen lupaava hänelle.
Myöskin eräässä toisessa huoneessa, pitäjään paraassa, vuodatti toinen ihminen kuumia kyyneleitä tänä poutaisena aamuna. Pappilassa istui piika kyökissä ja itki katkerasti, sillä se kelpo hanhi, joka piti laitettaman päivällispaistiksi, oli varastettu naulalta kyökin porstuasta, jossa se oli kiikkunut möyreyntymistä varten kylmässä. Sekä kirkkoherran että hänen rouvansa täytyi mennä kyökkiin, lohduttamaan uskollista palkollista — ja vielä heidän siellä viipyessä, tuli sinne postintuoja kirjeillä ja sanomilla.
Kirkkoherra läpikatsoi heti virkamääräykset ja löysi mitä etsei! Siinä seisoi sangen oikein, että yksi nuorempi pappismies oli määrätty kuninkaalliseen seurakuntaan Salomaassa. Kirjetten seassa taas oli yksi pispalta meidän kirkkoherralle, kehoituksella etsimään paikkaa pääkaupungissa.
"Huihai!" virkkasi kirkkoherra, "pääkaupunkiin minä en tahdo suinkaan muuttaa. En huoli siitä paikasta; minä pysähdän tänne."
Kirkkoherran piika, joka sittemmin meni ravintolaan, ostamaan päivällispaistia (varastetun hanhen asemeen), vei sinne kaksi sanomaa, ihmeellisin tavoin yhdistettyä, ikään kuin olisivat olleet eroittamattomat; nämät uutiset olivat: hanhi, pois varastettu, ja kirkkoherra, seurakuntaan jäljelle jäädä aikova.
Kellot kutsuivat herran huoneesen; pian astui kirkkoherra ulos asunnostansa, ja liikutuksella näki hän kylän asujamet, seisovina kaksinkertaisessa jonossa kirkonovelta pappilaan asti, kunnioittaaksensa ja kiittääksensä häntä siitä, että tahtoi jäädä seurakuntaan paikallensa.
Vähä Juoseppi oli vanhempainsa kanssa ja seurasi heitä yhden tuttavan tyköä toisen tykö. Poika näkyi vähän ihmetteleväiseltä; hän tosin ei puhunut mitään, vaan pusersi välimiten isän kättä. Tulleet kirkonovelle, jättivät vanhemmat Juosepin tovereillensa, itse temppeliin meneväiset. Koska Juoseppi oli hetken leikitellyt tovereittensa kanssa, kysyi heiltä yksi varsin yhtäkkiä: "Tiedätkös mikä sinun nimes nyt on?" — "Juoseppi Pentinpoika, niinkuin tavallisesti!!" — "Ei, Juoseppi lumessa sinä nyt olet, ja senpä nimen suitatki saada kantaa!"
Ehtoolla tänäpänä juotiin ravintolassa monta maljaa kirkkoherran kunniaksi ja vähälle Juosepille, eikä väsytty kertomasta toinen toisellensa epälukuisia seikkoja yötisestä retkestä. Oli toinenkin aine puhuttavana, mutta se oli jo puolipäivän aikaan melkein lopen pakistu; me tarkoitamme sitä onnettomuutta, kuin oli tapahtunut Heljemyllyllä.
Puolipäivän aikaan oli nimittäin yksi sanoma tullut kylään, ilmoittava että Heljenukko jo ehtoolla oli kuollut äkkiä, vaikka kuolemaansa ei huonekunta havainnut ennenkuin aamupuoleen yötä. Heljenukon hurjuus, tahtoa kilvoitella Pentti Pentinpojan kanssa juomisessa, sanottiin olleen vienynnä häneltä hengen.
Kukaan ei peljästynyt enemmän äsken mainitusta kuoleman tapauksesta kuin Anna ompelia. Siitä näkyi muka, että hän taisi enemmän kuin muut ihmiset: hän taisi toivottaa ihmiset kuoliaaksi! Hän oli muka toivottanut myrkkyä Heljenukolle kihlauslökärissä! Väristys ilosta ja ahdistuksesta läpivavahti ompelian koko olennon ajatellessa sitä, että oli varustettu senkaltaisella ihmeellisellä voimalla.
Anna ei tohtinut mennä ulos; jokainen taisi muka selvästi nähdä hänen päältänsä, mitä hän oli tehnyt, ja hän katui sitä nyt vilpittömästi, niin vakaisesti ollut hän ei sitä tarkoittanut. Tästedes kavahdan minä — noin lupasi hän itseksensä — joskuskaan tekemästä mitään senkaltaista; minä tahdon toivottaa koko mailmalle paljasta hyvää, myöskin äite Pentinpojalle. Vihdoin rohkeni hän hiipiä Taavetin tupaan ja Martinalle siellä ylhäällä luhdilla sanoi hän salavitiä: "Minä pyydän sinua, toimita niin taitavasti, ettei kukaan vaimoista kielittele minun eileisiä toivotuksiani Heljenukosta. Ihmiset ovat niin kauheasti taikamaisia ja luulisivat vihdoin, minun voivan enemmän kuin muiden ihmisten, mutta Jumala varjelkoon minua olemasta ja käymästä jonakuna semmoisena!" Anna tunsi ainoastansa puoleksi rauhoittuvansa, koska Martina vakuutti, kenenkään ei ajattelevan mitään senkaltaista ja mailman ei olevan juuri niin tyhmän, että semmoista luuloa kantaisi.
Tässä ajatteli Anna itseksensä: "Sinä olet sentään hyvin tyhmä, Martina! mutta, Jumalan kiitos! minä tiedän kuinka on asiain laita mailmassa."
Myöhemmä päivää, kun Annan tykö tuli muutamia naapurivaimoja, vakuutti hän heille: "Minä toivotan hyvää koko mailmalle, ja kukaan ei taida sitä tehdä korkeammassa mitassa kuin minä. Minä toivotan kaikille ja itsekullenki kaikkea mahdollista hyvää, ketään eroittamatta."
Tosin ei ymmärretty, mitä ompelia tällä tarkoitti; mutta kuitenki todistivat he kaikki, että on aina osottainnut hyväksi ja hyväntahtoiseksi kaikille ihmisille.
"No! tiedättekös mitä minä sanon?" lausui ompelia, loistavin silmin, "minä en sano muuta kuin pappila ja Myllärin Elsa. Ajatelkaatte mitä minä nyt olen sanonut teille; minä en sano sen enempää!"
Kohta kun sanoma Heljenukon kuolemasta tuli julki, meni kirkkoherra rouvinensa myllytaloon. Tämän etsikon tarkoitus oli erinomattain, tarjota Elsalle kotoa pappilassa. Tarjomuksen otti hän ilolla vastaan, sitä paremmin kuin äitepuoli kuoleman tapauksen kautta oli muuttunut oikeaksi hurjaksi. Eikä tämä ollutkaan ihmeellistä, sillä hänen miehensä kuolema oli vetänyt leveän piirun ylitse hänen viekasten laskujensa; hän sai tyytyä vähäiseen osaan irtaimesta tavarasta; mutta jättää enemmän osan ja itse talon Elsalle. Muutettu tila tuli hänelle myös niin sietämättömäksi, että hän vähän ajan perästä miehen maahanpaniaisten jälkeen muutti pois paikkakunnasta, koskaan enään sinne palataksensa.
Myllärin Elsa vietti koko suruvuotensa pappilassa, ja kirkkoherran ja hänen rouvansa seurassa vauristui hän sangen säädylliseksi ja otolliseksi naisihmiseksi.
Heljentalo seisoi autiomena kaiken talven; suven kuluessa toimitettiin siellä paljon parannuksia ja kaunistuksia, kirkkoherran suoverin, herr Edvardin, peräänkatsomuksella, ja kun syksy tuli, muutti viimemainittu sinne nuoren aviopuolisonsa, entisen Myllärin Elsan kanssa.
Annalla oli koko talvi ja kevät ollut paljon tekemistä ja neulomista pappilassa. Ompelia olisi tästä ja kotoelämästä pappilassa taitanut yhtä ja toista kertoa; vaan hän ei tehnyt sitä. Heljenukon kuolemasta saakka oli Anna tullut erinomaisen äänettömäksi ja varovaiseksi puheissansa. Ainoa paikka, missä hän osoittihen entisen Annan kaltaiseksi, oli Siltala. Tätä ihmettelee kukatiesi halullinen lukia, ei unohtanut vanhaa äite Pentinpoikaa ja hänen tylyä sisuansa; mutta viimemainittua ei ollut enään! Jo ennenkuin se lumi ennätti sulamaan, johon Juoseppi eksyi, oli hänen katkera vastustajansa siirtynyt pois ajasta. Vaikka ei ollut sitä hoksaavanansa ja ulkonaisesti helpoittanut viimeisiinkään samasta entisestä kopeasta mahdistansa, tunsi äite Pentinpoika kuitenki mahtinsa sisällisesti särkyneeksi. Kauhea muisto siitä, että oli sadatellut Heljenukon kuollutta ruumista, noudatti häntä lakkaamatta, ja toisaalta taitanut ei hillimätön sisunsa sulattaa Martinan voittoa.
Anna menestyi niin muodoin Siltalassa; eikä ollutkaan ihmeellistä, sillä niinkuin itse isopykinki oli muuttanut värinsä tulipunasesta vehreäksi, niin oli siellä sisälläki muuttunut kaikki paremmaksi. Ukko Pentti oli niin helppo isänsiä, kuin joskus taidettiin toivoa, ja Uoti oli ymmärtäväisen vaimonsa seurassa kadottanut paljon entisestä raakuudestansa, menettämättä sentähden mitään omituisesta väkevyydestänsä. Annalle lausui Uoti useammin kuin kerran: "Katsos, rakas Martina, se on jotakin se, ku kelpaa!"
Juoseppi sai vuosia kuluen, useita siskoja, kuitenki piti hänen äite "kultapoikanansa", niinkuin ei Uotikaan konsa unohtanut, kuinka lapsi oli kuolemaa pelkäämättä käynyt häntä kohtaamaan.
Talvisaikaan asui Juoseppi äidenisän tykönä, ollaksensa lähempänä koulua, ja etsei silloin vapaina hetkinä vanhaa ystäväänsä Lauri Pietarinpoikaa. Viimemainittu taidettiin sanoa vaihettaneen kohtaa Taavetin kanssa; sillä nyt oli se hän, joka ei väsynyt kaikille ja itsekullenkin ylistämästä Juoseppia. Hänen tavallinen lauseensa oli: "että lapsesta, joka eläessänsä on nähnyt jotakin niin erinomaista, täytyy myös tulla yksi erinomainen ihminen."
Koska ompelia Anna kuuli Laurin tainkaltaiset sanat, vastasi hän tavallisesti: "Älä millään muotoa ennustele, siten kartuttaa ihminen päällensä suuren edesvastauksen. Minä tiedän melkein, mikä siitä lapsesta tullee, mutta en sano!"