KAHDESTOISTA LUKU.
Missä Juoseppi?
"Missä Juoseppi!" kysyi Taavetti, heti kun kotia tuli.
"Ei hän ole täällä."
"Minä lähetin hänen kuitenki kotia, mennessäni provastille."
"Poika ei ole ollut kotona."
"Juoseppi ei saa juosta niin ympäri, lupaa pyytämättä?"
"Hän on kaiketi mennyt takaisin Laurille. Kyllä minä menen tiedustelemaan häntä," sanoi Martina, nousten ylös tuolilta.
"Anna hänelle sitte kelpo korvapuusti minun puolestani," huusi Taavetti perään.
Martina tuli takaisin ja sanoi: "Juoseppi ei ollut Laurilla, ja minä en nähnyt poikaa missään muuallakaan."
"Jumala tiesi mihinkä poika on ottanut tiensä. Minä täydyn siis itse lähteä hakemaan häntä."
Taavetti meni nyt pois ja kyseli huoneesta huoneesen. Kukaan ei ollut nähnynnä poikaa. Ukko kääntyi sitte kotia, ajatellen tiellä: "poika on kyllä kotona ennen minua."
Taavetti kohtasi Martinan kyökin ovissa, ja äite, näkevä ukon yksinänsä, kysyi levottomasti: "Mutta missä on Juoseppi?"
"Tulee kyllä kohta," vastasi ukko; mutta itse meni hän ympäri etsimään, hamasta kellarinporstuasta ylös ullakolle, jossa hän melkein peljätti itseänsä suurullisella huudollansa: "Juoseppi! Juoseppi!" Myös ulkoa, puodeista ja aitoista, etsei ukko poikaa. Koska Taavetti väsynyt ja suuttunut taas tuli tupaan, kohtasi häntä Lauri, kantaen Juosepin uusia saappaita. Taavetti kertoi kohta hänelle kahdakesken, etsineensä Juoseppia ja olevansa melkein levoton, että jotakin pahaa olisi taitanut pojalle tapahtua.
"Oletteko käyneet ukko Raskisella, poika kuultelee mielellänsä ukon soittavan torvea?"
"En", kuului vastaus.
"Sitte kiiruhdan minä sinne," virkkasi hyväntahtoinen Lauri, kohta rientävä pois toiseen päähän kylää. Jo kaukaa kuului hupaisesti torvenääni, ja Lauri ajatteli: Poika on varmaan siellä. Raskinen ollut ei sentään nähnynnä Juoseppia koko päivänä. Lauri palasi murheellisena takaisin äidenisälle; mutta tämä sanoi: "Ole nyt vaan hiiskumatta ja älä mitään sano vaimoille! sillä siitä he rupeisivat uikuttamaan. Pysähdä tänne vähäksi aikaa! Poika on varmaan lymynnyt; kentiesi käy hän ympäri ja tulee joulupoikien kanssa, vietelty heidän koreuksiltansa ja lauluilta. Kyyneleet päättävät sen veisun, sen saa Juoseppi oppia äidenisältä."
Näkyvästi levollisena istui Taavetti alas viheltelemään ja pieksi välistä ilmaan kämmenillä, ikään kuin ajatellen vaan sitä kuria, jonka poika piti saaman kärsiä.
"Minä olen levollinen ja odotan," sanoi hän ikään kuin itsellensä, viritti sitte piippunsa, ja kertoi Laurille, että poika oli oikea veitikka lystillisin vehkeinensä; mutta tästä leikistä pitäisi hän kuritettaman. Taavetti otti nyt piplian, aikova pitkittää lukemista siitä, missä oli ennen lopettanut. Ukko sulki kuitenki nyökäten taas sen pyhän kirjan, sillä paikka, josta luki, oli Kuningas Taavetin valitus sairaasta lapsesta. (2 Sam. 12 l.)
Ukko nousi nyt ylös ja meni kerta toisen perästä kuultelemaan. Heti rupesivat kaikki kirkonkellot soimaan joulujuhlalle kunniaksi. Nyt tulee hän varmaan, ajatteli ukko — mutta Juoseppi ei tullutkaan. Lauri esitteli nyt, että hän menisi vasemmalta ja ukko Taavetti oikealta puolen läpi kylän, kyselemään taloista. Hyvän hetken perästä tapasivat he toinen toisensa Taavetin tuvalla: eivät olleet mitään tietoa saaneet. Pian tulivat joulupojatkin; mutta Juoseppi ei ollut niidenkään kanssa. Nyt olisi hyödytöntä ollut enämpi salata mitään.
"Martina, Juoseppi meidän on kadonnut," sanoi nyt äidenisä. Äite raukka korotti nyt surkean huudon ja valitti:
"Se oli niinmuodoin sentähden, kuin hän herätti minun yöllä kolmasti ja kysyi: eikö jo päivä? Juoseppi! Juoseppi! missäs olet? huusi onneton läpi koko huoneen — pitkin tietä — läpitse kaiken kylän ja ulos kedoille.
"Ah, jos hän on kadonnut, niin kuolen minä," valitti ukko, mutta Martina ei kuullut sitä, hän oli jo kaukana pois. Ukon kasvot olivat nyt varsin vääristetyt murheesta, hän tahtoi pidättää itkua, mutta ei voinut. "Juoseppi on kukatiesi kirkossa," johtui ukon mieleen, ja kohta riensi hän sinne. Oli juuri jo kaikki valmistettu sydänyölliseen jumalanpalvelukseen, ja lukkari-koulumestari kävi siellä vielä ympäri, vaksikynttilä kädessä, katsahtamassa valmistuksia.
"Juoseppi, oletko täällä?" huusi Taavetti kirkkoon, niin että väkevästi kajahti.
Lukkari, peljästynyt, pudotti kynttilän ja vastasi vapisten: "Täällä ei ole ketään muuta kuin minä. Mikästä on?"
"Te olette sallineet, että poikaa on haukuttu 'maitosuuksi'. Te olette myöskin syy onnettomuuteen", huusi poisrientävä Taavetti. Lukkari seisoi nyt siinä yksinänsä ja ällästyksissä, ja yhtä hämärä kuin oli ympärillänsä — ennenkuin taas löysi vaksikynttilän — yhtä hämäräksi jäi hänen sisällänsä tarkoitus niiden huutojen kuin oli äsken kuullut.
Koko kylä juoksi nyt kokoon. Ukko Raskinen löydyttihen myös ja tarjosihen kohta vahvasti puhaltamaan torvea. Eräs toinen sanoi: "Ei, anna olla, ei se mitään auta; äite Pentinpoika on antanut varastaa pois lapsen, vaatiaksensa Martinaa ylönantamaan Uotin. Kärme hän on tänäin kihlannut Uotin Myllärin Elsan kanssa, sen kuulin äsken eräältä, myllytalosta tulleelta rengiltä."
"Turhia!" lausui Martina, "minä en usko sitä. Mutta minun Juoseppini, minun lapseni, missä on hän?"
Koska nyt tällä muotoa epäilevinä seisottiin, tuli yksi erinomainen kuva käyden pitkin tietä. Se oli hattumaakari Venkerästä, vähäinen ukko, tilaisuudessa varsin kätketty ja verhottu vutraaleilla ja hatuilla.
"Mikäs on hätänä tässä kylässä?" kysyi ukko.
"Etsitään yhtä lasta, Juoseppia, kadonnutta."
"Onko lapsi vanhakin?"
"Kuuden vuotinen."
"Tysevä ja isonkokoinen poika, isoin päin ja vaalehin kiheröin hiuksin."
"Jaa, se on hän; sano Jumalan tähden, missä hän on?" huusi Martina, rynnäten vasten vähäistä hattumaakaria semmoisella vauhdilla, että tämä pudotti yhden osan taakastansa ja oli vähissä itseki tuupertua ojaan.
"No, no!" sanoi ukko vähän pahoilla mielin, "minä en ole kätkenyt hattuihini poikaa, enkä kanna häntä vutraaleissa. Mitä muuten tulee poikaan, tapasin minä hänen metsässä kaukana tuolla. Minä kysyin häneltä: Mitäs näin yksinä teet metsässä? — Isääni vastassa; hän tulee tätä tietä. Ettekös ole nähneet häntä? — Minkämoinen isäs on sitte? — Iso ja hyvin väkevä. — En ole nähnyt häntä. Mutta tule kanssani kotias, lapsi parka! — En minä; isän kanssa minä tulen. — Minä tartuin nyt poikaan ja tahdoin vaatia häntä seuraamaan minua, mutta hän oli yksipäinen ja heti äkkiä kievahti hän käsistäni ja takanani kuulin minä hänen huutavan metsässä: Isä! isä!"
"Se oli Juoseppi; Jumalan tähden käykäämme etsimään häntä!"
"Me kaikin tulemme ynnä," huusi nyt usea joukosta.
"Seisahtakaatte!" huusi nyt Taavetti, "kysykäämme mieheltä josko tahtoisi tulla kanssamme?"
"En jaksa millään muotoa — eikä se hyödyttäisikään mitään; nyt on jo enämpi kuin yksi tiima sitte kuin minä näin pojan. Kuka tietää missä hän nyt on? Minä taidan kuitenki tarkoin sanoa missä lapsen tapasin. Kermumetsässä, läsnä sitä puron rannalla seisovaa isoa tammea. Puu on helposti löydettävä, sillä se on ainoa iso puu niillä paikoilla, ja sen tuntevat kaikki tässä kylässä."
"Hyvä, siitäpä puusta minä taitan muutamia oksia, piestäkseni poikaa," sanoi Taavetti vakaasti.
"Ei, älkäätte lyökö lasta", huusi Martina; vaan ei taitanut kertoa, kuinka tämä oli se paikka, missä Uoti oli häntä ensi kerran suudellut. Ah, kukatiesi makasi nyt lapsi samalla paikalla — viluttuneena — kuolleena.
"Nyt on yö. ja emme näe mitään, ja lunta sataa ehtimiseen; ottakaamme valkia-soitot ja soitettakoon isolla kellolla! Kirkkoherra myödenantaa sen kyllä!" huusi nyt Lauri kiivaana.
Vaimot veivät Martinan kotia. Koska hän täällä sai nähdä Juosepin uudet saappaat pöydällä, pyrskähti hän ääneensä itkemään, valittaen: "Tuossa ovat saappaat, joita hän niin ihaillen toivoi, ja nyt ovat ne vähäiset jalat kankeat, paleltuneet — hän itse kuollut."
Häntä koetettiin lohduttaa, ja eräs vaimoista oli niinkin viisasteleva, että sanoi: "Ah, paleltua kuoliaaksi, lienee hyvinki helppo kuolema: nukutaan, ja ei enään herätä."
"No, jaa, nukutaan maan päällä ja herätään taivaassa! Juoseppini ennustiki niin. Poika oli ylön hyvä ja ymmärtäväinen tälle mailmalle, sentähden piti hänen kuolla. Mutta katso, minä tahdon elää! Ja koska se, tuo toinen, hänen kanssansa tulee kirkkoon ja tahtoo istua morsiamen asemeen, silloin huudan minä kaikin voimin, ja Juoseppi on huutava taivaasta: ei! ei! — Se hyvä poika! Isä! isä! huusi hän, mutta isänsä hän ei vastannut. Minkätähden piti hänen vastaaman? — Hän ei tunne'kaan lapsensa ääntä! Mutta hänen pitää sen äänen tunteman; hänen pitää kuuleman sen huutavan korvissansa yöt ja päivät: sinun omassa metsässäs on lapses paleltunut kuoliaaksi, ja juuri sinun tähtes! Ah, Uoti! sydämes on kivi, ei muu kuin kivi…"
"Olisipa niinki parempi pojan paleltuminen kuoliaaksi, pahempi joutumisensa suden omaksi," kuiskasi eräs naapurivaimo toisellensa. Onnettomuudella on tarkka kuulo, ja Martina, lauseen kuuleva, parkasi nyt kesken puheensa: "Susi! susi!" Äite raukka tirkisteli nyt raivosti ympärillensä, ja kun katsantonsa siinä tapasi sattua ompeliaan, sanoi hän hänelle, valittaen: "Anna! Anna! miksis istut siinä niin ahkerasti neuloen? Ah, miksi enään neulostella jakkua, lapsi on kuollut — poissa — kadonnut…"
"Minä en kuule sillä korvalla, minä en laisinkaan kuule mitä sinä eli ne toiset sanovat! Tiedät sä, minä en ole taika-uskoinen; mikään ei mailmassa ole onnettomampi kuin taika-usko! Mutta niin paljon on toden totta: niinkauan kuin joku neuloo ja kutoo toiselle, ole toinen ei vielä kuollut. Lörpöteltäköön mitä tahdotaan! Minä neulon vain! Minä taidan kertoa siitä yhden totisen ja sangen merkillisen tarinan. Olipa kerran yksi kuningas…"
Huolimatta jos yhteisessä häiriössä oltiin kuultelevinakaan, alkoi niin
Anna kertomaan historiaa Odysseista ja hänen uskollisesta puolisostansa
Pienelopasta, mutta niin monin erinomaisin lisäyksin, toisinnoin ja
koristuksin, että historia oli melkein tuntematon.
Annalla oli syynsä uskoa, ettei häntä erinomattain kuunneltu; sitä näyttikin hän kainosti pyytävän. Hän kertoi vaan yhä ja ompeli ehtimiseen, katsomatta ylöspäin. Niinkuin koska hän kerran oli istunut, hän ei kernaasti nousnut ylös ennen työpäivän loppua — niin hän juttelikin sen tarinan, minkä kerran oli alkanut päästä päähän; kummassaki tapauksessa kentiesi antamatta häiritä itseänsä, vaikka olisi katto pudonnut alas eli huone syttynyt ilmi tuleen.
Näin ollessa laita vaimojen Taavetin tuvassa, oli koko miesten joukko kokounut kylästä pappilaan.
Mitä kylän lapsiin tulee, olisivat he kernaasti seuranneet ynnä, mutta äidet putkahtivat itkuun ja kyyneleihin, jotta isät ajoivat lapset kotia kylään, sekä sanoilla että töillä.
Niin siis taidettiin sanoa, koko kylän olleen liikkeellä, ikään kuin olisi ollut asia lähteä talosta vastaan…
Ymmärrettävä on itsestäänkin, että niin isossa joukossa myös oli joitakuita epäileväisiä, jotka väittivät, yhtä hyödytöntä olevan senkaltaisessa lumipyryssä hakea lasta metsästä kuin nuppineulaa heinäsuovasta. Mutta Lauri, jonka piti olla puhuja, huusi ääneensä vastahakoisille: "Joka ei tohdi seurata, hän menköön kotia!" Se vaikutti; yksikään ei kylänmiehistä eroinnut, ja kukaan ei enämpi tehnyt vastuksia. Lauri meni nyt ylös kirkkoherran tykö ja pyysi saada soittaa isolla kellolla. Kirkkoherra osoitti sangen surkuttelevansa sitä onnettomuutta kuin oli kohdannut Taavettia ja Martinaa; mutta sanoi kuitenkaan ei taitavansa sallia jotakuta hätäsoittoa: siten vaan tarpeettomasti saatettaisiin liikkeelle ja peljätettäisiin pitäjäät ympäristöllä.
"Se on kuitenki kaunista teiltä, että otatte osaa onnettomuudesta, ja se ilahuttaa minua, että niin moni tahtoo käydä etsimään poikaa," — näillä sanoilla lopetti kirkkoherra puheensa.
"Ei yksikään joka on ollut terve ja pääsnyt käymään, ole tahtonut pysähtää kotia kylään," lausui Lauri kiivaasti.
"Se ilahuttaa minua," vastasi kirkkoherra; "mitä minuun tulee," pitkitti hän, "niin jään minä kotia, sillä minun täytyy valmistaa itseäni aamusaarnaan. Me, kotia jääväiset, rukoilemme kirkossa teidän edestänne, jotka olette maissa ja metsissä."
"Jahka minä käyn suoverin sijaisena!" sanoi herr Edvardi, astuen kylänmiesten eteen. "Kuka on teidän päämiehenne?"
"Ei meillä ole ketään; ettekös te tahtoisi ruveta siksi — herr suoveri?" kysyi Lauri.
Kaikki nauroivat nyt Laurille, että kutsui sen nuoren herran suoveriksi. Edvardi naurahti siitä myös, ja ilmoitti itse nimensä, sanoen: "Nimeni on Edvardi Tulinen!"
"Onko teistä kukaan, joka taitaa puhaltaa ilmoitus-merkkiä?" kysyi valittu päämies.
Ukko Raskinen astui nyt esiin kopeana torvinensa.
"Hyvä!" sanoi päämies. "Sinä jäät minun kanssani tänne ylös Ritarivaaralle, jossa tahdomme sytyttää vartio-tulen. Kukaan ei saa kävellä yksinänsä, vaan kaksin. Se joka löytää lapsen, tuo hänen tänne minulle, eli lähettää uskottavan sanoman. Niinkauan kuin ei lapsi vielä ole löydetty puhaltaa merkinantaja kolme ääntä peräksyttäisin pitkäänsä; sitä vastaan koska poika on löydetty, tyytätään torveen kaksi ääntä lyhyesti aika toisen perästä, siksi että kaikki ovat jälleen kokouneet. Vielä yksi asia; seassanne löytyy kukaties muutamia, joilla on pyssyjä?"
"Kyllä! kyllä!" huusi usea.
"Tuokaatte siis tänne pyssyt; tarkoitukseni on, että koska lapsi on onnellisesti löydetty, me myös ammumme kolme merkki-laukausta. Sillä muotoa ei kukaan tarvitse teistä, tiedon puutteessa lapsen löytymisestä, turhaan kulkea lumessa ja pimeydessä."
"Hän on viisas — oikein puhuttu — hän on ymmärtäväinen," kuiskutettiin äänehköön joukossa.
Päämies kiitti hymyllä tästä hyvästä ajatuksesta, ja sanoi taas: "Vielä yksi asia; löytyykö yhtään koiraa kylässä, ku on tutustunut ja kerno pojalle?"
"Kaikki koirat tuntevat pojan ja pitävät hänen hyvänä", sanoi Lauri.
"Jekku!" huusi hän nyt yhdelle isolle koiralle lähellä — "eikö tosi,
Jekku, sinä tunnet Juosepin."
Jekku vastasi kohta puheesen iloisella haukauksella.
"Antakaatte siis päästää koirat irti! ne auttavat meitä etsimisessä," sanoi päämies. "Ensin täytyy meillä kuitenkin olla joku pojan vaate, jotta virkistää koirien haistimet."
Lauri meni kohta Taavetin tupaan ja palasi pian takaisin Martinan kanssa, joka kantoi muutamia pojan vaatteita.
Koirat juoksivat nyt edes vasten äite parkaa semmoisella vauhdilla, että hän oli vähissä kaatua kumoon. Sitte koska päämies oli antanut kertoa itsekullenki koiralle sanat: "Juoseppi! etsi Juoseppia!" jakoi hän tunnussanaksi ja vastahuudoksi "Juoseppi" sekä komentierasi niin: "Edespäin, astukaa!"
"Seisahtakaa!" huusi nyt väkevä ääni toisaalta päin, "mitäs nyt on asiana?"
"Oletko se sinä, Uoti?" kysyi Lauri. "Me haemme Juoseppia!"
"Ketä Juoseppia?"
"Sinun poikaas — hän on kadonnut" — ja nyt kertoi Lauri lyhyesti sen murheellisen tapauksen; mutta hän ei ollut ehtinyt päättää, koska Martina juoksi edes ja huusi toivotonna:
"Uoti! Uoti! meidän Juoseppi on poissa — kuollut — mutta mitä sinulla on tuossa kädessä?"
"Se on susi, minä tapoin sen pahkasauvallani."
"Susi!" kirkasi Martina, kiertävä käsiänsä; "susi on repinyt meidän lapsemme!"
Syttynyt surusta ja katkeruudesta, pudisti Uoti sutta kuollutta ja viskasi sen tyköänsä kauas toiselle puolen ojaa, sitte puhkesi hän sanoihin: "Minä vannon teidän kaikkien läsnäolevaisten edessä: jos lapsi löydetään, eli ei, niin on Martina minun elämässä ja kuolemassa. Antakoon Jumala minulle anteeksi, että niin monta vuotta olen ollut yksi veltto, heikko ja hyödytön olento. Te kuulette sen! Mahtaa kuka hyvänsä teistä panetella minua haukunta-nimillä, jaa, sylkeä silmiini, jos en ota Martinaa aviopuolisokseni — vaikka myös isä ja äite ja koko mailma olisi vastaan."
"Ah, ällös nyt siitä puhu!" rukoili Martina, kätkiessään kasvonsa Uotin rintaan; ja vasta nyt löysi hän herkässä kyynelvirrassa lievityksen surullensa. Mies väkevä vapisi surusta myös ja vihdoin vyöryivät, hänen itse tietämättä, isot kyyneleet alas pitkin sasupäitä. Kukaan ei nähnyt sitä paremmin kuin Lauri, perään seisahtanut päresoitto kädessä; koko muu joukko oli jo vaeltanut heidän ohitsensa. Uoti poispyykäisi pian, ikään kuin vihoissaan, kyyneleensä ja sanoi: "Tule, Martina, me löydämme kyllä pojan! Minä en taida päähäni saada, että hän on kuollut. Kuulinpa hänen huutavan metsässä; mutta en uskonut sitä oikeaksi lapsenääneksi, vielä vähemmin oman lapseni ääneksi."
"Ah, kuinka monta sataa kertaa hän on yön pimeydessä huutanut sinua — ja sinä et ole kuullut häntä!"
"Jos hän elää, niin ei pidä yksikään ainoa hänen sanansa menemän minulta kadoksiin."
"Jumala sen suokoon! Amen!" sanoi Lauri varsin hiljaa, käydessänsä soitto kädessä Uotin ja Martinan edellä, jotka nyt seurasivat häntä rientävin askelein.