KOLMASTOISTA LUKU.
Yötisen joukon edespäin kulku.
"Anna, minä kannan vaatteita, anna minulle ne", sanoi Uoti.
"Ei," vastasi Martina, "minä en anna niitä pois."
Edespäin kuljetessa, käytiin ohi kyynnelpajun, siinä seisovan surullisena lumitaakkoinensa tien ohessa. Martina puhkesi nyt sanomaan: "Ah, tuossa on puu! Tiedätkös Uoti! — poika ei ollut kuin kolmen vuotinen, koska minä kerran hänen kanssansa kävin tästä ohitse. Nähtyänsä puun, sanoi hän: 'Äite, puu sataa lehtiä!' Ah, Juoseppi oli niin ymmärtäväinen ja hyvä ja sillä välillä puhui hän niin, että olisi uskottu hän enkeliksi. Ja niin väkevä oli hän samassa, ja niin hilpeä — ja nyt kuollut — se on kauheasti! Juoseppi! rakas lapseni! Juoseppi! tule tänne! Äite huutaa sinua; isäs on täällä myös! — Uoti! miksi et sinäki huuda? Etkös taida huutaa?"
"Juoseppi!" räjähytti nyt Uoti, jotta humisi metsä. Hän, joka silmänräpäyksiä ennen vain tahtoi kuiskata tätä nimeä, huusi nyt usean kerran sitä niin väkevin äänin, kuin suinkin. Viimein taukosi hän siitä, sanoen Martinalle: "Ei se hyödytä mitään; mutta rauhoitu vähäisen, muutoin tulet kukatiesi kipeäksi."
"Jos Juoseppini on kuollut, en tahdo minäkään enämpi elää; minulla ei ole mitään minkätähden eläisin."
"Vai niin! se on merkillistä! Minä uskoin muuten, sinun minunki perääni vähän kysyvän."
"Ah, miksi riitelet minun kanssani?"
Kauan kävelivät he nyt ääneti edespäin. Mutta äkkiä pysähtyi Martina ja, tarttunut kovin kiini Uotin käsivarteen, huusi: "O, näetkö sä kalliota! Siellä tahdoin minä tappaa itseni ja lapsen ennenkuin se oli tullut mailmaan. Juoseppi makaa nyt kukatiesi vaan joku askele siitä kuoliaaksi paleltuneena, ja minä elän. Minkätähden en minä kuole? Sano minulle: minkätähden minä eläisin, koska sen viattoman lapsiraukan täytyi kuolla."
"Rauhoitu, älä mietiskele!" keskeytti Uoti. Mutta Martina vastasi häntä, huulta purren: "Jaa, te miehet, te olette häijyt, häijymmät meitä! Isä, hän taitaa kieltää lapsensa ja käydä sen ohitse; mutta äite, hän ei tee niin, hän ei taida, ei tahdo sitä tehdä. Sinä olet häijy!"
"Minkätähden sinä soimaat minua sillä muotoa?"
"Enpä minä sinua soimaa. — Enkö minä saa vaikeroita?"
"Rauhoitu vähäisen! Tästä päivästä saa loppunsa kaikki häijyys!"
"Minkätähden sinä puhut häijyydestä? Minkätähden riitelet kanssani?"
"Minä en tahdo enään puhua yhtä sanaa — minä vaan pyydän sinun rauhoittumaan. Ota käsivarteeni ja pidä kiini minusta! Niin — pitkittäkäämme nyt kulkua."
Kiiruusti kävi nyt edespäin, ikään kuin olisi Tapio itse metsästänyt, joukko miehiä soitoilla ja lyhdyillä, rajuilla huudoilla, ruoskan roiskeilla ja kulkusten helinällä, sekä parvi koiria, kaikki haukkuen erinäisiltä tahoilta. Kohteliko kaksi hakiaa yhden toisen parin, eivät he tunteneet toinen toistansa, sillä lumipyry oli heidät kaikki muuttanut kulkevaisiksi lumiäijiksi. Pimeys, vajaavaisesti valaistu siellä ja täällä soitoilta ja lyhtyvaloilta, teki kaiken tämän erinomaisen kummalliseksi, jotta ihmisille näytti kuin olisivat metsät ja vuoret imehdelleet tätä yötistä tunkua heidän maillensa…
"Katso tuota kuinka rakas hän oli koko kylälle", sanoi Martina Uotille — ja nyt kertoi hän, kuinka poika, menneenä yönä, oli hänen kolmasti herättänyt, ja kuinka varhain aamulla oli kysynyt: Mitä tietä isä aikoo tulla? Äite soimasi nyt itseänsä kovasti siitä, että oli taitanut kuunnella Annan kehoitusta pojan pois lähettämiseen. "Minun olisi pitänyt kuitenkin aavistaa, että päivä oli tuova kauhean onnettomuuden", sanoi hän lopuksi vaikeroiten.
Uoti tunsihen syvästi murheelliseksi; hän ei tietänyt mitä hänen piti sanoman — ja vielä kauheampaa oli tämä kaikki mielestänsä, koska hän ajatteli niitä odottavaisia ylhäällä Heljemyllyllä ja sitä huonoa työtä, johon oli tehnyt itsensä vikapääksi kädenantamisella.
Äkisti kuului riemuhuuto. "Mitä se on? Mikä? Jumalan kiitos, he ovat varmaan löytäneet hänen! Missä? Missä on hän?"
Vihdoin tuli kylänseppä Uotin ja Martinan tykö? "Tuossa on jo lakki," sanoi hän heille, "nyt löydämme hänen kohta!"
Martina vastaan otti lakin, lumesta läpikastuneen, ja hänen kyyneleensä vuosivat kuumina sen päälle. "Ah, voi! nyt on hän lakitonna, ja jos hän vielä elää, tulee hänen päänsä varsin turmiolle paljosta lumesta!"
Martina sivui käsin yli kasvojensa, ja tirkisti sanantuojan eriskummallista näköä. Seppä ei ollut ehtinynnä pesemään pois nokea kasvoistansa ja nyt oli lumi niille piirustanut ihmeellisiä kuvia — ja isosta parrasta, muuttuneesta suureksi lumipalloksi, pilkutti muutamia yksinäisiä, tulipunaisia hiuskarvoja…
Raju jahti kulki edespäin läpi metsän — ja metsässä oli yksi mies, näkevä sen elävin silmin. Vaaja-Pentti, ajanut poikaansa Uotia takaa, oli astunut paitsi ja kierinnyt alas yhteen rotkoon laaksossa, puron rannalla. Siellä alhaalla selkeni hän äkkiä, iloitseva päästyänsä ainoasti muutamilla naarmoilla. Tietämätön pimeydessä, kävikö ylös eli alaspäin virtaa, pitkitti kuitenkin ukko kulkuansa löytääkseen jonkun paikan, mistä oli vähemmin vaikea ylösnousta äkkiselle äyräälle. Silloin luuli hän löytäneensä paremman tien ja nyt alkoi hän kiivetä ylöspäin. Lämmin ja raskautettu lumelta, usein jalan sijatta liukahtava takaperin, ollut ei Pentti kuitenkaan perään antava. Viimein seisoi hän jälleen sangen oikein mäen kukkulalla. Hän käveli nyt tietä edespäin; silloin sattui hänen jalkansa johonkuhun pimeässä, ja tietämättä minkätähden kumarsi hän alaspäin … se oli yksi piippu ja sen erinomaisesti muokatusta puupesästä tunsi hän Uotin piipun. Ukko mietiskeli nyt hetken ja kääntelihen monille tahoille, havaitaksensa pojan jälkiä; mutta lumi oli ne kaikki varsin peittoon lakaisnut. Ukko tuli nyt levottomaksi; sillä hän ei ollut varma, jos piti mennä tietä oikealle tahi tietä vasemmalle. Hän kävi jonkun askeleen tietä oikealle, heti pysähtyi hän kuitenki taas, kävi takaperin ja kääntyi vasemmalle. Tällä muotoa edestakaisin kävellessänsä, ikään kuin vietelty metsänhaltialta, seisahti hän äkkiä, niinkuin naulattu. Kuules kuinka pauhaa metsässä: ruoskat roikaavat, jahtitorvi soi, koirat haukkuvat! Mitä se on? Ah, voi! se on se raivo jahti! Kuules kuinka humisee metsä! mikä koirien haukunta! — mikä kirkuna tuhannen tuhansilta hengenääniltä! Tapio itse hiirenkarvaisella ruunallansa ratsastaa eellä sen verettömän joukon, ja se kuolevainen, ku seisoo tiellä, muutetaan heti tuhvaksi. — Syvyys kaikin kauhistuksinensa ympäri piiritti ukkoraukan. Hän, joka niin usein oli väittänyt, että aaveet ja velhot olivat ainoasti lastenjuttuja, ja kernaasti ylpeillyt pelkäämättömyydestä vasten kaikellaista noituutta ja taitausta — tunsi nyt semmoisen kauhun sydämessänsä, että hiukset pöyhistyivät päässä. Joukko lähestyy! varo itseäs; sinä rangaistaan epäuskos tähden! Ukko otti nyt väkevän harppauksen ulos tieltä metsään, paetaksensa kuolemata ja antaaksensa joukon ohitse kulkea. Niin makasi hän nyt ja kuuli sanomattomalla kauhulla sen raivon jahdin lähemmä ryntäävän. Ukko kuoputti käsin lunta, saadaksensa pitää kiini jostakusta puunjuuresta jäätyneen maan päällä… Varo itseäs! Pidä lujemmin kiini! Tulet muuten temmatuksi ylös ilmaan, sitte pudotessa särkyväksi ja murentuvaksi. — Raivon jahdin hengenäänissä oli myös yksi lapsenääni, joka huusi sille muinen väkevälle, nyt särjetylle ukolle: "Tämä hän on sinun metsäs, eikö tosi! Mutta, näet sä, et sinä itse, eivätkä sinun metsänvahtis taida estää sitä raivoa jahtia täällä edespäin kulkemasta! Tunnetkos minua!"
Niinkuin se kylmä lumi suli ukon henkityksestä, missä hän makasi kasvot maata päin, tunsi hän mielestänsä myös kuin olisi jotakin sulanut hänen sydämessänsä — ja piiritetty kuoleman kauhulta, huusi hän sisälle lumikuoppaan: "Juoseppi!" niinkuin olisi se ollut joku muoto lunastamaan häntä itseä pimeyden valloilta. "Minä vannon sen!" lisäsi hän, niinkuin kumotaksensa kaiken epäilyksen ja väitteen. Vähän malttanut, nosti ukko päänsä ja kuunteli. Metsässä pauhasi vielä, vaan ei niin kovin… Äkkiä meni ukko taas tainnoksiin kauhusta: joku tarttui häntä niskaan — se oli yksi peikko joka tahtoi rikki musertaa hänen — yksi ihmis-susi, joka oli lyönyt häneen terävät kyntensä. Yksi ääni kysyi: "kuka sinä olet?"
"Minä — minä olen Pentti Pentinpoika, yksi suuri ja viheliäinen syntinen…! Armoa — ole laupias ja päästä minä irti!"
"Niin, olet vihdoinki käsissäni!" sanoi ääni, ja nyt kohottihen yli sen makaavan yksi kuva, joka sanoi: "Sinun pitää kuoleman! Sinä olet tappanut minun lapseni lapsen, hyljännyt sen, syösnyt sen onnettomuuteen!"
"Kuinka? Mitä lajia? Kukas olet?"
"No, niin! ennenkuin minä tapan sinun kirveelläni, pitää sinun saaman tietää, kuka minä olen. Minua kutsutaan Kello-Taavetiksi. Nyt, nyt täytyy sinun kuolla!"
Ukko Pentti palasi nyt heti kohta sekä voimiinsa että malttiinsa. Taistelu oli lyhyt, ja pian makasi Taavetti maassa, ja ylitse hänen kohottihen Pentti kirveellä, kaatuneen kädestä pois väännetyllä.
"Näetkö sä!" sanoi Pentti riemuiten, "nyt olen minä, ku taidan tappaa sinun!"
"Tee se!" huusi Taavetti epäilyksissään, "ulosjuurita koko suku; minun
Juoseppini olet sinä tappanut, tapa nyt minäkin!"
"Nouse ylös! minä en tahdo sinulle mitään pahaa!" vastasi Pentti. "Minä en tiedä," sanoi hän taas, "kuinka on laita! Olenko minä hassu ja sinä vimmattu ja koko mailma hullupäinen? Kuinka sinä olet tänne tullut? Mikä meno täällä metsässä?"
Taavetti alkoi nyt lyhyesti kertomaan Juosepin katoamista, mutta pian keskeytti hän herjaus-sanoilla vasten Penttiä ja hänen vaimoansa.
"Sinä kova, häijy ihminen, nosta pääs ylös niin korkealle kuin tahdot, helvetin portit ovat tarpeeksi korkeat sinua sisälle laskemaan, tarvitsemattas kumartaa itseäs!" — semmoiset olivat Taavetin loppusanat.
"Herjaa sinä minkä tahdot," vastasi Pentti, "minä olen väkevä. Mutta kuules mitä minä sanon sinulle. Sinä näet, vaatia ei taida kukaan minua, ei kukaan mailmassa taida minua vaatia, ja kuitenki tahdon minä sanoa sinulle jotakin. Lupausta, sitä ei tarvitse minun pitää: yksikään ihminen ei ole sitä kuullut, ja tuo raivo jahti on yhtäkaikki; se on taika-uskoisuus, näen minä. Mutta maltas nyt mitä minä sanon sinulle. Ei se liikuta ketään, ei sinuakaan, koska ja missä ja kenelle minä olen antanut sen lupauksen. Tämä on minun metsäni, täällä olen minä herra, ja jos minä löydän sinua täällä kirves kädessä, taidan minä antaa sitoa sinun ja köyttää sinun, jos koetat karata — jos mä tahdon. Vaan se ollut ei kaikkea tuota kuin tahdoin sanoa — ei, kuules! minä tahdoin sanoa: kukaan ei taida vaatia minua, mutta minä tahdon, ja sentähden pysyy se siinä, ja katso, tässä on minun käteni sen päälle, jos lapsi vielä elää, jos me löydämme sen, minulle yhtä elävänä eli kuolleena — tuossa on käteni sen päälle: minulla ei ole mitään sitä vastaan."
"Mitä lajia?"
"Minun myöntymiseni on hänellä. Koska minä oikein ajattelen asiata, niin en minä oikein juuri koskaan ole sitä vastoin ollut. Minä olen vain antanut ämmäni vallita. Tiedätkös, minä olen juosnut ympäri täällä metsässä hyvin kauan, kuinka kauan, sitä en taida sanoa, no yhtä kaikki, se kirottu myllymäki on syy siihen. Katso, minä putosin tuolta ylhäältä, ja koska minä kierisin alas rotkoon ja luulin metsät ja vuoret mullertuvan perässäni musertamaan minun litteäksi kuin pannukakon — katso, silloin olin minä kuulevanani yhden lapsenäänen, huutavan: 'Isä! isä!' Nyt tiedän minä kuinka se oli ja kuka se huusi. Muuten en taida sanoa, kuinka se ääni kävi sydämelleni, ja minä lupasin silloin itsekseni, että jos vielä taidan asiassa jotakin tehdä, niin tahdon minä tehdä sen; kernaasti minun puolestani naikoon Uoti Martinan — minulla ei ole mitään sitä vastaan!"
"Vai niin! mutta se on myöhään sulkea häkkiä, linnun pois lennettyä. Minulla ei ole mitään iloa, mitään onnea enään, kun poika on poissa. Katso, joku aika oli, koska minä luulin, etten taitanut, Juosepin tähden, astua kunniallisten ihmisten eteen — ja nyt olen minä valmis siirtymään mailmasta Juosepin tähden. Juoseppi! Juoseppi! sinun isoisäs huutaa sinua!" luikahti Taavetti kyyneleiltä hämmenetyllä ja vapisevalla äänellä.
"Juoseppi! Juoseppi! sinun isoisäs huutaa sinua!" räjähytti nyt Pentti äänellä, niin väkevällä, että pauhasi metsä. Ukko Taavetti vavahti ja katsahti ylös erinomaisella hämmästyksellä, ikään kuin olisivat erehtyneet, ja ettei se mahdollisesti taitanut olla Pentti Pentinpoika, joka niin huusi hänen sivullansa. Taavetti, joka vasten annettuja käskyjä oli kulkenut yksinänsä, sai nyt myös kumppanin — ja kunka kumppanin!…
Kaukana kuului vielä torven tyyttäyksiä, vuorten kajauksilta moninkerrottuja; lyhdyt ja soitot vilkuttivat siellä ja täällä kuin pienet pisteet, ja koirat haukkuivat erinäisillä tavoin — molempain ukkojen, Taavetin ja Pentin, rauhallisesti kävellessä ynnä, ikään kuin tottunetten jo lapsuudesta ottamaan toinen toisensa keralla tasaisia askeleita. Vihdoin näkivät he valon etäältä; valo enäni kirkkaudessa; se seisoi alallansa, se tuli eräästä isommasta, valaistusta huoneesta.
Ukot molemmat kulkivat — kahtalaisessaki jos niin sopii sanoa tarkoituksessa — edespäin valoa kohden.