NELJÄSTOISTA LUKU.
Anna neuloo ja juttelee väsymättömästi.
Taavetin ahtaassa tuvassa valtasi nyt liike ja levottomuus. Ihmisiä kävi joukottain sisälle ja ulos; moni ei sulkenut oveakaan; mutta Taavetin vaimo kiiruhti silloin aina ääneti ja hiljaa vetämään sen kiini. Kaikki tulevaiset toivat myötänsä isot kokoukset lunta, jotta permanto pian olisi muuttunut isoksi lammikoksi ellei Taavetin vaimo aina välistä olisi hiipinyt esiin yhä levittämään uusia ryysyjä permannolle, joista hän alati kiersi veden isoon paljuun kyökissä.
Ne monet tulevaiset ja meneväiset muuttivat kammarin kuin vahtihuoneeksi — ja Anna, tottumaton muuhun kuin puhtauteen ja vienouteen, siirsi nyt niin liki puoleensa kuin mahdollinen oli pallin, jotta ei joku etsiväisistä olisi saanut siitä niin rahtuakaan osaa.
Että koko kylä oli revitty ja epäjärjestyksessä, sen olemme jo ennen maininneet. Sentään ei pidä salattaman, että kylässä kuitenkin oli kaksi kappaletta, yksi elävä ja toinen kuollut, jotka eivät antaneet häiritä itseänsä, vaan pitivät saadun paikkansa ja tasaisen tahtinsa — ne olivat: Tiimakello kirkontornissa ja Anna ompelustyynynsä ohessa.
Vaikka Martina oli jättänyt tuvan, seurataksensa kylänmiehiä, löytyi siellä kuitenkin useita vaimoja naapuritaloista. Koska muutamat näistä valittivat, että heidän miehensä, unohtaen omat lapset, olivat toisten pojan tähden antauneet hengen vaaraan, sanoi Anna vahatessaan uutta lankaa:
"No niin! mutta käydä harhaan metsässä, on kauheata, erinomattain lapselle; siitä tiedän kertoa asian omasta lapsuudestani. Minä rukoilen Jumalan tähden, ettei kukaan koskaan antaisi vieteltää itseänsä käymään oikotietä, jota ei itse tunne. Oikotie tulee usein perkeleentieksi! Minä muistan sen niinkuin olisi tänäpänä tapahtunut — kuka tietää, ettei Juoseppi kävisi samaa tietä! — Jumala varjelkoon häntä kuitenki käymästä minun tietäni, sillä siitä ei tahtonut tulla loppua. No niin! se oli kaunis jälkimetsu-maaria silloin ja korea ilma sinä päivänä, kun minä vaelsin Venkerään, vievä yhtä myssyä, neulomaani rikkaan talonpojan Hulttisen tyttärelle. Minä vaelsin siis edespäin laaksoon. Tultuani kappaleen matkaa metsässä, kohtasin minä kaksi lasta — yhden pojan ja yhden immen — vuohia kaitsemassa. Silloin sain ällin — en tiedä minkätähden — kysyä immeltä, jos eikö löytyisi jotakuta oikotietä Venkerään. Kyllä, vastasi tyttö, teidän täytyy jättää iso tie ja poiketa vasemmalle katajapensailla. Minä pyysin nyt jompaa kumpaa lapsista saattamaan itseäni, mutta kumpikaan ei tahtonut jättää toistansa, ja molemmat eivät taitaneet eritä vuohista. Minä vaelsin siis yksin. Tultuani kappaleen matkaa ylös metsämäkeä, käännyin kysymään, oliko se oikea tie. On, vastasivat tyhmät lapset — niin olin kuitenki kuulevanani. — No hyvä! minä kiipesin mäkeä ylös ja mäkeä alas, mutta tiestä, jaa, siitä ei tahtonut tulla loppua. Mitä tahtoo tämä sanoa? — olenko minä eräällä sysimiesten tiellä? En ymmärtänyt silloin mitä sysimiesten tie tahtoo sanoa — mutta minä sain sen oppia kerran kaikkeissansa. Ei taideta olla vääremmällä tiellä, kuin sysimiesten polulla. Sillä ei se johdata ihmisiin, vaan pois ihmisistä. No niin! minä kävin käymistäni, ja tulin tihkuun hakometsään. Siellä edessäni puiden välissä makasi joku. Mikä se on? Se oli peura, lepäävä. Peljästyksestä kirkasin minä, ja peura heräsi ylös ja katseli minua suurilla silmillänsä, ikään kuin tahtova sanoa: sinä tyhmä elävä, miksis häiritset päivällisuntani? Minä rännäsin tietäni minkä jaksoin; minä uskoin muka peuran askele askeleelta ajavan minua takaa, puskeakseen sarvensa selkääni. Jumalan kiitos olkoon! sanoin minä vihdoin itsekseni, kun metsä loppui ja minä tulin yhdelle niitulle. Koskaan en kuina päivinäni ole nähnyt perhoisia niin paljon kuin siellä; ajelin takaaki niitä hetken aikaa. Nyt et saa kauemmin viipyä, sanoin itselleni; kävelin sitte poikki niitun ja tulin vielä kerran metsään. Täällä oli yksi jalkapolku — ja se ilahutti minua sanomattomasti. Nyt olet kohta maalin päässä, ajattelin minä; kyllä kauniisti! Minä kävin käymistäni, ja polku loppui; mutta metsä se tahtonut ei ottaa koskaan loppua. Viimein tulin taas yhdelle niitulle. Täällä surisi varsin erinomaisesti. Ajatteles, jos olet tallannut jonkun vaapsiaispesän, sanoin kauhistuen itselleni. Äiteni oli sanonut minulle, tietäkää, että kun tapaa vaapsiaipesän pariin, niin ei löydy muuta neuvoa kuin syöstä itsensä veteen; mutta niitulla ei ollut vettä pisaraakaan. Hetken perästä rauhoitun, mutta nyt tapasi toinen murhe, metsätie loppui, ja edessäni toisella puolen oli vuorta, ei muuta kuin vuorta. Yhtäkaikki, ajattelin minä, ja niin aloin kiipeemään. No hyvä! minä kiipesin muin ylös muin alas, lankeilin ja nousin; vihdoinki näin vuoret takapuolella ja edessäni lavean kedon ja yhden laakson. Nyt olin taas iloinen ja vaelsin alaspäin yhtä metsämäkeä. Mutta äkisti katsahdin minä taakseni suurimmalla hämmästyksellä. Missä, luulette, minä seisoin? En muualla missään kuin kolera-kalmistossa. Sanottu oli minulle, että sillä paikalla oli muinen monta sataa vuotta takaperin asunut yksi rikas ja sangen häijynelkinen talonpoika. Yhtenä päivänä, koska Jumala oli kaikkiin talonpojan väärintekoihin jo suuttunut — lankesi tuli taivaasta, kuoliaaksi lyövä talonpojan ja sytyttävä huoneen; sitte aukeni maa ja nieli koko talon kaikkine sen rakennuksine ja karjoine. Sitä kaikkea oli minulle juteltu. Ei se ole oikein, jutella semmoisia lapsille; se tekee heidät taikauskoisiksi ja pimeänpelkuriksi. En ollut pimeänpelkuri, — olikin päivä valkea. Minä kirkasin kaikesta väestä: ei se ole totta, ja sitte juoksin jotta luulin kaatuvani…"
Lanka, jolla Anna ompeli koristuksia kaulukseen, meni poikki siinä silmänräpäyksessä. Tosin olisi hän nyt taitanut jo vähäisen levähtää — sillä jakku oli jo aikaa valmis —, mutta siihen ei myöntynyt Anna milläkäänkulla mailmassa. Me tiedämme, että, Annan ajatuksen mukaan, mikään ei taitanut olla sitä todempi ja varmempi, kuin että niinkauan kuin neulotaan ja kudotaan yhdelle ihmiselle, niinkauan ei taitanut se ihminen olla kuollut; sentähden ompelikin Anna väsymättömästi, siihen kehoitettu hellimmältä omantunnon velvoitukselta.
Taavetin tuvassa kokouneet naapurivaimot pelkäsivät Annan suuttuneen juttelemasta; sentähden rukoilivat he kohteliaisilla sanoilla häntä heidän ylösrakennukseksensa pitkittämään huvittavaista historiaansa. Tämä ilahutti Annaa erinomaisesti; mutta hän ei ollut siitä minäkään olevinansa. Hän vahasi nyt isosti uuden langan ja rupesi taas neulomaan väsymättömästi. Vähän hetken perästä otti hän salaa näpillisen nuuskaa, yskähti vähäisen ja sanoi:
"No hyvä! koska se teitä huvittaa, niin täytyy minun pitkittää. Koska minä seisoin siellä ylhäällä vuorella, olin minä luullut laakson ja kedon makaavan sangen lähellä; mutta tultuani metsään sisälle, sain kävellä hyvinki kauan, näkemättä loppua siitä. Viimein tulin minä yhdelle vuorimäelle. Tässä täydyin tehdä pitkät kierrot alas kiivetäkseni. Vihdoin sen seitsemän pulan kärsittyäni seisoin minä laaksossa. Sen ylitse lensi parvi pääskyisiä. Ah, mitä se ilahutti minua! Silloin kuulin myös yhden kukon laulavan. Ei mikään ilolintu laula niin somasti, kuin kukon laulu kuuluu — nimittäin eksyksissä käyneelle ihmiselle. Niinmuodoin olin minä taas mailmassa. Minä kuulin useita kanoja kaakoittavan ja kotkoittavan. Missä kanat kaakoittavat, siellä löytyy munia, ja missä munia löytyy, siellä asuu myös naitu vaimo. Yksi koira haukkui. Missä koira haukkuu, siellä löytyy varmaan joka mies lähellä. Minä olin siis jälleen keskellä ihmisiä. Heti senjälkeen kuulin yhden myllyn jyskäävän ja kolkkuvan. Missä olin silloin? — Minä en ollut vaeltaissani metsissä ja maissa taitanunna itkeä ahdistuksestani; mutta nyt, pelastunut, havaitsin minä täydellisesti vaaran, jossa olin pyörinyt. Minä rupesin siis itkentään niin herkästi, että luulin olevani pois vuotamaisilla kyyneleistä. Vähän hetken perästä lähestyi eräs puunhakkaaja. Minä kysyin: missä minä olin? Tuolla ylhäällä on Siltala, vastasi mies ja aikoi etääntyä. Minä huusin silloin pois menevälle: Paljonko kello on? — Viisi lyönyt. Minä olin siis kävellyt täyttä seitsemän tiimaa; olisin ollut taikamainen, niin olisinpa uskonut itseni metsänemännältä olleeksi vietellyn. No hyvä! Minä olin nyt oikealla tiellä ja vaelsin ylöspäin mäkeä Heljemyllylle. Mylly-äite, nimittäin Heljenukon edellinen vaimo, kohteli minua hyvin ja antoi minulle kuivat vaatteet. Lopulla käymistäni oli nimittäin ruvennut satamaan, kuin olisi taivas ollut auki. Vihdoin olin minä taas kotonani. Ja koska niin käytyä eksyksissä taas ollaan kotona — se on jotakin se! — Ei usko, vaeltaessansa, kotona olevankaan, ei, vaikea on uskoa paikkaa löytyvän, missä on oma sänky, peili, piironki ja virsikirja. Kuinka rakkaiksi eivätkö tunnu nämät ystävät kotia tulleelle; jaa, ollaanpa oikein valmiit sanomaan kiitoksia tuoleille ja pöydille, että ovat olleet niin hyvät ja seisahtaneet kotiin, eivätkä menneet omiksi huviksensa jaloittelemaan…"
"Minä en soisi kenenkään, en itse äite Pentinpojankaan, joutuvan minun retkelleni. Se oli kuitenki keskellä kesää; mutta ajatelkaatte, kuinka paljon kauheampaa se täytyy olla, niin harhaella sydäntalvella, yöllä ja paksussa lumessa, päälliseksi niin nuorelle kuin Juoseppi. Silloin tosiaankaan ei mikään muu keino auta, kuin laskeuta maahan ja kuolla! Ah! minä näen lapsen edessäni: Tuossa puutuu hän lumeen eli yhteen kallionrakoon ja tekee työtä käsin ja jaloin; mutta ne istuvat kiini ja lapsi ei pääse irti, ja hän huutaa: äite! ja hän kuuntelee ja luulee jonkun tulevan, mutta kukaan ei vastaa; kukaan ei muu kuin kaarne ylhäältä puussa. Nyt juoksee yksi jänes ohitse pojan — huis, kuinka se harppaa lunta! Jänes pelkää lasta ja lapsi katsellen jäneksen menoa unohtaa palan ajaksi viheliäisyytensä. Äite! äite! huutaa lapsi taas, ja se on kuitenkin onneksi että lapsi heti kohta nukkuu, ei koskaan herätäksensä!…"
"Anna puhuu tyhmyydessä; siitä näkyy ettei hän ole ollut äite," kuiskasi nyt eräs naapurivaimoista toisellensa; mutta toinen nyökkäsi vaikenemaan. Ompelia neuloi väsymättömästi, ja ettei hän kuullut sitä kelvotonta muistutusta, ei hänen puheliaisuutensakaan häirääntynyt. Huuaten sanoi hän: "Ah! minä olen kuitenki hyvin onneton, joka niin elävästi täydyn nähdä ja eteeni asettaa kaikki; mutta niinpä se on minun suvussani. Äiteni on sunnuntaina syntynyt, niinkuin minäkin. Mutta — puhuakseni taas eksyneistä ihmisraukoista — olettekos kuulleet mitä kerran tapahtui Venkerän ukon isälle? No, hän tuli kerran ohitse Vauhkokiven avoimelle kedolle, ja silloin lankesi äkkiä niin paksu sumu, ettei nähnyt kämmentä edessänsä. Ukko samosi seitsemän kertaa ympäri kylän, eikä taitanut kuitenkaan osata sisään. Kylässä soitettiin kelloilla, vaan ukko luuli aina äänen kuuluvan toisaalta. Vihdoin kuuli hän muutamia hanhia kaakoittavan, hän kulki niiden ääntä kohden ja tuli viimein kylään sisälle; mutta minkämoiselta näkyi mies, uskottekos? — no, vaalealta kuin ruumis ja rauenneelta kuin mielipuoli! — Mutta kuulkaatte nyt! yhden asian olin unohtamaisillani sanoa teille: Heljenukko…"
Anna taukosi äkisti tässä ja vavahti huudosta, kuin siinä silmänräpäyksessä kuului ulkoa Taavetin pihalta.