NELJÄS LUKU.
Martinan kotia palaaminen.
"Yhtenä lauvantai puolipäivänä edellä metsumaarian istui yksi vaimonhaamu köyryssä erään, virran puolelta jyrkän, kallion verhossa. Silloin tulee ompelia Anna, joka oli saanut sen ällin, että paluumatkalla Helje-myllyltä ottaa katsellaksensa sitä paikkaa, missä hän kerran lapsena oli käynyt harhaan.
"Anna on hyvin taika-uskoinen, ehkä kukaan ei taida saarnata enempää sitä vastaan kuin hän. Koska hän nyt lauvantaina kävi kallion ohitse ja äkkäsi haamun, huusi hän korkeasti. Aaveellinen haamu nousi ylös; se oli Martina. Hän katsoi Annaan, ja valitti hänelle, kuinka oli aikonut itsensä tappaa, mutta että hänen täytyi elää lapsen tähden; vaan heti koska se oli tullut mailmaan, piti hänen tekemän lopun hengestänsä. Anna lupasi silloin ruveta kummiksi lapselle. Näillä paikoilla, niinkuin tiedät, uskotaan että lapsi, jolle ennen syntymistä luvataan kummiksi, sen kautta tulee onnelliseksi täällä ajassa ja autuaaksi toisessa mailmassa. Anna viipyi kauan Martinan luona, lohduttamassa häntä, ja onnistuiki vihdoin saada hänen kanssansa kylään.
"Se oli jälkeenpuolipäivä; minä istuin mieheni kanssa puutarhassa. Silloin kuulimme tuolta toiselta puolen virtaa valitutushuudon, joka tunki läpi luitten ja ytimen. Tuskin olimme nousneet ylös norosta, ennenkuin Anna juoksee vastaamme, hengästynyt ja kalpea. 'Herr kirkkoherra, joutukaatte Jumalan tähden Kello-Taavetille! Hän tahtoo tappaa Martinan,' ähkyi hän.
"Minä tahdoin ynnä; mutta Otto kielsi, ja etääntyi itse kiiruhtavin askelein. Kun Anna oli kerjinnyt vähän malttamaan mielensä, tarjosin minä hänelle kupin kahveeta. Hän kertoi minulle sitte Martinan lankeemuksen ja heidän tulonsa kylään. Koska Taavetti, tuvan edessä puita hakkaava, oli havainnut tyttärensä, nosti hän kirveen häntä kohden, ikäänkuin olisi tahtonut hänen tappaa. Tytär päästi silloin huikean huudon, monta naapuria tuli sinne, ja kirves otettiin pois Taavetilta. Raivossansa oli hän sitte asettunut tuvan ovelle, ja kalliisti vannonut, kuristaa Martinan jos rohkeni yli kynnyksen. Joukko kylänvaimoja, sillaikaa kokoontuneita, pakoitti kuitenki pois Taavetin, ja vei Martina raukan isänmajaan. Koska hän siellä sattui silmäämään ehtoollistodistustansa, seinällä lasissa ja raameissa, parkasi hän sydäntä viiltävästi, ja kaatui takaisin kuin kuollut. Me koetimme saattaa häntä virkoomaan, mutta Taavetti ei tahtonut sitä. Hän huusi kerta toisen perään. 'Älkäätte herättäkö häntä eloon, sillä minä tapan hänen sitte! Herra Jumala! neljä lasta on minulta mennyt pois, ja tämä…'
"'Hän rynkäsi tässä silmänräpäyksessä varsin raivokkaana kohden uupunutta tytärtä. Täydyttiin väkisin pysyttää häntä, ja minä kiiruhdin tänne.' Niin päätti Anna kertomuksensa.
"Viipyi kauan ennenkuin mieheni palasi. Vihdoin näimme hänen tulevan, Taavetti kainalossa. Viimeksimainittu hoiperteli käydä kuin sokea; hänen oli hattu syvästi painettu silmille ja änköitti murtaen puhua: 'Herr kirkkoherra! minä rukoilen, antakaatte sulkea minä sisään, minä olen mieletön, en taida hillitä itseäni! Minun lapseni, minun paras ja ainoa lapseni! Hän oli minun kruununi, niinkuin olimme sen kirjoittaneet hänen ehtoollistodistukseensa — ja sentään hänen… Ah, herr kirkkoherra, koska näkee lapsensa syövän ja kuinka syöminen sille maittaa, kuinka paljon eikö ihastu siitä, jaa seitsemän kertaa enemmän kuin jos itse söisi. Ah, kuinka eikö hoida senkaltaista lasta ja iloitse, että se vauristuu ja kasvaa, että se puhelee jotakin, mikä on hyvää ja siistiä, että se käyttää itsensä hyvin ja on oppivainen koulussa, että se toimittelee vähiä asioita — ja silloin tulee eräs ihminen ja turmelee tämän kaiken! Minun toiset lapseni ovat ulosmatkustaneet, he elävät, mutta minun ei ole hyvää siitä. Martinani on ollut kotona, hän elää silmäini edessä, ja on sentään minulle kuin kuollut. Minä mietiskelen, enkä voi käsittää…'
"Nyt sattuivat hänen silmänsä minuun ja nuuskuttaen pakasi hän: 'Rouva kirkkoherran, tekin piditte hänen aina niin rakkaana! Tyttäreni on antanut minulle kuolemahaavan, minä tunnen sen…'
"Se onneton taisi vaivoin seisoa jaloillansa. Me veimme hänen sisään meille, ja siinä istui hän kyllä hetket aikaa, kuin hengetön; hän piti kätensä kasvoillansa, ja sormien välistä vuosi herkkiä kyyneleitä.
"Vihdoin nousi hän ylös ja lausui: 'Jumala palkitkoon teille teidän hyvyytenne, herr kirkkoherra! Tuossa on käteni, etten tahdo mitään pahaa lapselleni. Jumala on rankaisnut minua hänen kauttansa, olinkin ylön kopea lapsistani, erinomattain hänestä! Martina raukka minun tulee surkea häntä; hän on nyt sangen onneton.'
"Mieheni tahtoi seurata Taavettia kotiin; mutta tämä kielsi sen kuitenki, sanoen:
"'Minä saan luvan toki tottua käymään yksin tietäni. Olen ollutkin ylön kopea. Pääni on kallistettu hautaan. Vielä kerran tuhannen kiitosta! Jumala palkitkoon sen teille!'
"Se muinen kopea mies hiipi nyt edes niinkuin hengensairas pitkällisin askelein.
"Mieheni ei virkannut sanaakaan siitä, mitä oli kokenut Taavetin tuvassa; mutta muut ihmiset juttelivat sen sijaan, että mieheni kärsivällisyys ja ihmisrakkaus olivat tulleet pannuiksi kovaan koetukseen. Harvoin olenki — jos koskaan — nähnyt Ottoa niin väsyksissä, kuin sinä hetkenä, jona Taavetti meiltä läksi.
"Anna piti puheensa ja seisoi kummina vähälle Juosepille ja isä Uoti tuli myös kylään ristiäisiin. Uoti olisi suonut Taavetin tulla saattamaan häntä läpi kylän, saadaksensa näyttää kaikille, kuinka suuressa arvossa hän piti Taavetin. Tämä ei kuitenkaan myöntynyt siihen. Puhutaan että Uoti kotona on saanut kalliisti palkita käymisensä kylässä — ja sitte sen vartioitaan hän pahalta äideltä niinkuin vanki.
"Taavetti oli aina hyvin ahkera kirkonkäviä; mutta sitte vähän Juosepin syntymän viipyi kaksi kuukautta, ennenkuin hän tuli kirkkoon. Joka kerta kuin soitettiin jumalanpalvelukseen, lausui hän valittaen, ettei rohjennut häpeän tähden käydä ylös Herran huoneesen. Sillä välillä, uskoen ettei sitä kukaan nähnyt, otti hän pojan käsivarsillensa ja kanniskeli häntä mielellänsä ympäri tuvassa.
"Taavetti on kuin äite huolta pitänyt lapsesta. Hamasta siitä kuin poika on ruvennut kävelemään ja juoksemaan, ovat äiden isä ja lapsenlapsi uskollisesti noudattaneet toinen toistansa. Jos Juoseppi leikittelee toisten lasten kanssa kylässä ja näkee äidenisän tulevan, jättää hän heti leikin ja toverit, ja liittyy seuraamaan Taavettia. Jos olisi helpompi turmella lasta, kuin oikeammin on, niin olisi Taavetti sen jo tehnyt turhamaisuudellansa; sillä hän elää melkein yksin ja ainoasti tyttärensä lapsen nimin ja mainein. Jokapäivä kertoo hän jonkun älykkään lauseen vähältä Juosepilta. Taavetti ei aavista, paitsi rehellisyyttänsä muuten, valehtelevansa lapselta monta lausetta, jota ei ole puhunut. Joka kerta sentään kuin äidenisällä on jotakin kerrottavaa vähän Juosepin ymmärryksestä, lisää hän tavallisesti: 'Jaa, jos olisimme ehtineet kaksikymmentä vuotta edemmä ajasta, niin olisi koko tienoolla paljon kerrottavaa Juosepistani! Minä kuulin itse joku päivä sitte siltä vähäiseltä pojalta yhden lauseen, joka hänestä todistaa erinomaisesta peräänajatuksesta. Täällä kylässä oli samana päivänä yksi lapsi syntynyt ja toinen lapsi siirtynyt pois ajasta. Juoseppi lausui siitä äidenisälle: Eikö tosi, äidenisä! kun synnytään, niin nukutaan taivaassa ja herätään maan päällä, kun kuollaan, niin nukutaan maan päällä ja herätään taivaassa?'"
"Miksi et kerro jotakin Martinasta?" kysyi nyt herr Edvard sisäreltänsä, kirkkoherran rouvalta.
"Hänestä ei ole paljon kerrottavaa — vastasi sisär — hän elää hiljaisesti ja ahkerasti, auttaen mieluisesti siinä huoneessa, kuta hätä ja tauti ovat tulleet etsiskelemään. Hän ei puku paljon. Taavetille on hän alammainen ja rakastaa häntä sydämmellisesti. Sen palkitseekin isä parhainpäin hänelle rakkaudellansa vähää Juoseppia kohtaan".
"No, entä Uoti Pentinpoika sitte — mitä hän aikoo?"
"Uoti elää hiljaisesti ja ääneti ja — niinkuin jo mainitsin — vartioitaan kuin vanki vanhempiensa talossa. Hän kärsii tätä ja uskoo tehneensä kaikki, mitä taidetaan tarvita, kun pysyy siinä päätöksessä: että, ellei hän Martinaa saa, niin ei hän mene naimiseen. Luonnollisesti kokee äite kaikkia, vapauttaaksensa häntä Martinasta. Niin on tehty Martinalle kiiltäviä tarjomuksia, lähetetty hänelle kosioita, ja Pentinpojilta on luvattu rikkaat antiaiset ja läksiäislahjat; mutta Martina ei tahdo lainata korviansa näihin kaikkiin. Hän vastaa vain: 'Minä taitaisin saada toisen miehen, jos tahtoisin, olkoon; mutta Juoseppi ei saa toista isää, jos ainaki kuinka tahtoisi.'
"Täällä kylässä on yksi orpana Martinalle, hyvinvoipa suutari, nimeltä Lauri Pietarinpoika. Hän on nuorimies, näkyy kuin ei tahtoisi mennä naimiseen, niin kauan kuin hänellä on yksiki kipenä toivoa, että Martina ottaa hänet. Punaisin naamoin ja nikutuksin puhuessa, on hänessä jotakin erinomaisen naurullista; hän pakiseeki niin ristiin, että on vaikea eroittaa, mikä yksivakaisuutta, mikä leikkiä. Eloisuutensa ja avullisuutensa tähden on hän hyvänä pidetty kaikilta vaimoilta kylässä. Martina hyvänä pitää hänen samalla muotoa, kuin muutki vaimot — ja mikään naiminen ei tule kysymykseen…
"Jumalan kiitos!" keskeytti tässä kirkkoherran rouva, "nyt on Otto pian matkan perillä ja katon alla, jos ei, jonka Jumala estäköön! mikään vahinko häntä ole kohdannut. Enempi kuin mitkään muut iloiset äkkitulot jouluksi, ilahuttaisi se minua, jos mieheni onnistuisi murtaa äite Pentinpojan kankean sisun. Uotin isä myöntyisi sitte kohta — ja me saisimme pysähtyä tänne — sillä se sama ikävä Uotin ja Martinan, on pakoittanut miestäni etsimään itseänsä pois täältä. Kärme, sanotaan sentään, tahtoo huomispäivänä kihlata Uotin Myllärin Elsalle. Elsa raukka on saanut nuoren äitepuolen, ja sentähden tahtoo hän mieluisesti päästä pois, joutuisi hän sitte vaikka mihinkä. Siltalan ja Heljemyllyn suvut ovat etevimpiä paikkakunnassa, se tahtoo sanoa rikkahimpia. Minä saan kuitenki tunnustaa, en tahtovani elää sitä päivää, jona Uoti Elsan kera kirkkoon astuu. Kuinka paljon murheellisempaa se sitte on puolisolleni! Kuinka karvastelisi se häntä, että, koska hän on velvollisuudeltansa vaadittu vuodattamaan rikasta sydäntänsä sanankuulioillensa ja saarnaamaan heille jumalisuutta ja ihmisrakkautta — hän silloin näkisi edessänsä kirkossa istuvan ihmisiä etevimmissä penkeissä — ihmisiä, joista ei taitaisi pois kääntää katsantoansa — tietäen että näille ihmisille on kaikki, mitä hän voi sanoa, ainoasti tyhjiä sanoja, ilman johtoa! Kuules!" keskeytti kirkkoherran rouva — "tornikello lyö kaksitoista. Nyt on Otto katon alla! Nyt tahdomma meki käydä levolle."