VIIDES LUKU.
Päivä on pilvinen.
Martina oli levoton kaiken yösen, eikä saanut unta. Hänestä oli, kuin olisi hän tahtonut juosta ylös ja ulos mailmaan, äkkiä muuttaaksensa koko elämänsä. Yksi kukko alkoi toisen perästä laulamaan, sen jälleen ammui yksi lehmä, heti haukkui yksi koira — päivä oli tulossa. Martina nousi nyt ylös ja teki valkean huoneesen. Se oli tosin varaista, mutta tänäin piti laitettaman erinomaisempi suurustaa, sillä Anna oli tuleva neulomaan Juosepille uuden jakun vehreästä mansjesteristä. Pöydällä makasi vielä rihvelitaulu edellisen päivän ehtoolta. Vähä Juoseppi oli taululle kuvannut yhden mokoman ison miehen, hirvittävän näköisen — ja itse oli hän siitä sanonut, kenenkään kysymättä: "Se on minun isäni!" Se oli Martinasta jotakin sangen erinomaista, koska hän taululta pois pyhkäisi lapsen piirustuksen. Kuinka? taisiko hän myös palauttaa mitä hän edellisen päivän ehtoolla oli virkannut lapselle sen isästä, ja kuinka hänen piti tuleman tänäin. Sentähdenhän oli lapsi yön kuluessa kolmasti kysynyt: "Eikö jo päivä?"
Martina tirkisteli kauvan liehuvaa valkeata ja, itse tietämättänsä, lauloi hän:
Rakkaus polttaa sydäntä,
Luja rakkaus palaa,
Ah, kuink' on sydän iloinen,
Joka vilppiä vihaa.
Käyn mä ulos aamuhetkin,
Kaikki katsovat mua;
Silmäni on kyyneleissä,
Unoksiss' en unohda.
Martina kävi ovelle; tuuli puhalsi kylmästi; hän käärei hyvin ympäri päänsä ja kaulansa punaisen villavaatteensa, otti ämpärit ja vaelsi kaivolle.
Päivä on kylmä; kaikki kaivot ovat jäässä; mutta lähde kirkon vieressä juoksee vielä. Iso joukko naineita ja naimattomia vaimoja seisoi ympäri lähteen kantta, ja kun joku huolimattomasti ammentaen läikkäsi vettä maahan, nostettiin iso huuto ja meteli, sillä läikähtänyt vesi jäätyi kohta ja teki vaikeaksi seisomisen jäätiköllä. Aamu-aurinko vilahtaa näkyviin ainoasti hetkeksi, mutta kätkeyy kohta sitte pilvien taakse, ikään kuin olisi peräytynyt. Maa on kivikova kylmästä, vaan paljas; ainoasti kukkuloilla ja vuorilla on lunta.
"Onko tosi," kysyi yksi vanhempi vaimo tulevalta Martinalta — "onko tosi että kirkkoherra yönä menneenä on tullut kutsutuksi anoppis tykö?"
"Minä uskon," sanoi toinen, "että appes mieluisesti tahtoisi hirrestä, joka kuoliaaksi löi Antin, kehätä kistun ja siihen panna kotoperkeleensä!" "Hyvä olisi, jos hän, se häijy ämmä, tahtoisi pian koota kokoon; sitte tietysti saisit Ollisi."
"Minä puolestani," virkkasi neljäs, "antaisin rukoiltaa kärmettä kuolemaan. Hoetaan, että räätälinvaimo Venkerässä ymmärtää sen keinon".
"Turhia," hörähti eräs toinen, "rukoukset eivät siinä auttaisi — kärme lukee paljaita noitumuksia, siksikun kuolee."
Niin kuului vaihteleva puhe ympäri Martinan. Koska viimemainittu oli täyttänyt ämpärinsä, läksi hän sieltä sanoen: "Älkäätte puhuko niin jumalattomia, onhan nyt juhla-aatto."
Martina käveli kotia päin viivyttelevin askelein, ikään kuin olisi vaimoilta lähteellä kuultu pakina pidätellyt häntä — ja hänen sydämensä varsin lämpeni, kun se taikamainen ajatus nousi hänessä, että Juoseppi oli levoton ollut, saanunna salatuilta voimilta aavistuksia niistä kuin tapahtui ja oli tapahtuva. Hän muisti kuinka yöllä oli itseksensä soimannut Uotia siitä, ettei hän myös kärsinyt, — ja nyt oli kärsiminen häntäkin etsiskellyt…
Vaimot lähteellä eivät kiiruhelleet; vaan seisoivat lähteen tykönä vielä ehkä astiatki ja ämpärit olivat täytetyt — ja pakisivat Martinasta.
"Martina tahtoisi nyt kernaasti mennä pappilaan uutisia kuulemaan."
"Tyttö on jotenki tyytymätön — vanha Pentti on tarjonnut hänelle kolme tuhatta riikintaaleria, jos tahtoisi jättää vaatimuksensa, mutta hän ei tahdo."
"No, jaa! vanha Taavetti ei tahdo myöskään."
"Ei, katsos! hyvää huomenta, Lauri Pietarinpoika!" kuului nyt äkkiä.
"Kuinka kanat jaksavat, hyvin vaan, luulen!"
"Onko tosi, kuules, että kukko puhuu hispanialaista? — ymmärrätkö sinäkin ehkä sitä kieltä?"
Näin tervehdettiin sitä miestä, joka nyt nauru-suin, leviöin kasvoin oli lähestynyt lähdettä.
"Martina oli äsken tässä," sanoi nyt eräs vanhempi vaimo pois mennessänsä, "tyttö tulee kyllä pian takaisin."
Hymy Lauri Pietarinpojan kasvoilla kiitti sen hyvän sanoman edestä.
Laurin täytyi nyt ei ainoasti odottaa siksikun kaikki olivat saaneet vettä, vaan myös huvikseen autella siihen kaikkia. Juuri kun hän lopuksi kousulla täytti omaa ämpäriänsä, tuli Martina takaisin. Molemmat auttivat nyt toinen toistansa ja seurasivat sitte ynnä kappaleen matkaa tietä, sillä Lauri Pietarinpojan oli asunto etäämpänä Taavetin mökistä. Siellä jutteli Martina, kuinka kirkkoherra yönä menneenä oli tullut kutsutuksi äite Pentinpojan luoksi. Hän ei taitanut, puhuessansa siitä, jättää mainitsematta sitä toivoansa, että kirkkoherra kukatiesi nyt onnistuisi taivuttaa äite Pentinpojan kankean sisun. Tähän vastasi kuitenki Lauri: "Ah, älä usko sitä! Susiki, joka nyt tienoilla temmeltää, taitaisi kauniisti tulla meille ja sallia minun sitoa itsensä, niinkuin lammas, ennenkuin äite Pentinpoika taitaisi myöntyä. Olenpa minä jutellut sinulle jokaisen sanan kanssapuheestani Uotin kera, koska minä sitte kahdeksan päivää olin siellä viemässä hänelle saappaat? Uoti tulee kyllä tänäin luokses niinkuin lupasi. Tiedätkös, minä puolestani uskon, mitä ihmiset sanovat, että sinä viimein lasket Uotin vapaaksi!" Martina vastannut ei mitään, seisoessansa oven edessä asuntoonsa; välttämällä sanoi hän sen sijaan: "Katsos vaan, tuolla tulee isä provasti jo takaisin!"
Maantietä, toisella puolen virtaa, kulki yksi reki edespäin. Siinä istui kirkkoherra, hyvin käärittynä nahkoihin ja matkalakki syvästi painettuna silmille; sivulla istui ajaja, hupaasti poltteleva piippua ja ruoskin tervehtävä Martinaa. Se oli renki Siltalasta; Martina tunsi hänen ja kiitti käsin tervehdyksestä. Neito aukasi nyt tuvan oven, ja Lauri pitkitti yksin tietänsä kotia.
Koska Martina juuri aikoi sulkea oven, huusi yksi vaimonääni: "Aukaise, minä tahdon myös tulla sisään!"
"Hyvää huomenta, Anna! Sievästi, että tulit niin aikaisin," sanoi Martina, ja ompelia oli nyt niinkin ystävällinen, että autti vettä sisään nostamisessa. Se oli suuri kohtelevaisuus Annalta, kun ryhtyi johonkin, mikä ei juuri kuulunut neulomiseen. Jaa, olipa sekin jo paljon, että hän oli näin joulun edellä ottanut aikaa, uhrata jollenkulle kokonaisen päivän, sillä hänen oli paljon työtä. Hän oli myös paljon arvossa pidetty taitavaisuutensa tähden koko paikkakunnassa ja korkeasti kunnioitettu. Sepä näkyi tässäkin. Martina löi kammarin oven selkiseljällensä, antaakseen Annan ensin astua sisään. Sentään kohdeltiin Anna jo kynnyksissä huonolta tervetulolta, sillä vähä Juoseppi huusi varsin kovaa: "Uih! Annapa se on!"