KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Lainahattu ja säästörahat.
Näillä seuduilla, joissa me nyt ollaan, ei maa sula moneen kuukauteen, kun se kerran on jäähän mennyt. Niin on ylimalkaan laita kaikkialla, paitsi Morgenhaldessa, jossa aurinko lämmittää niin vaikuttavasti, että räystäät tippuu, kun muualla vahvat jääpuikot sitkeästi istuvat kiini. Mutta tänä talvena näytti sille, kuin aurinkokaan ei olisi ollut niin hyvä tuttava Morgenhaldelle, kuin ennen muinoin. Ei ollut tietoa sulasta talon ulkona, ja sisälläkös vasta — —
Ei nyt sentään ollut ilma kylmempi kuin ennenkään, vaan kyllä kai syy oli kaiketi siinä, että metsä oli kaadettu.
Hakatuita puita oli pitkin matkaa odottamassa kevään tulvavesiä, jotka ne uittaisi alas laksoon. Mutta ihmisetkin Morgenhaldessa olivat kuin jäätyneinä jäässä. Anni ei näyttänyt ollenkaan enää elpyvän entiseen elävyyteensä: oli kuin koko hänen olentonsa olisi ollut kontassa, jota ei mitään lämmin henkäys olisi saanut sulamaan, ja se jäi koittamattakin.
Anni, ainoa sisaruksista, joka oli naitu kotikylään, tunsi nyt, kun vanhempansa eivät enää täällä olleet, olevansa heiltä vallan ylen annettu. Se ajatus, että hänen yksistänsä täytyi kaikista sisaruksista olla kurjin, kalvoi häntä kuin koi, mutta sitä hän ei kenellekään sanonut. Hänestä yksistänsä ei ollut vanhemmille mitään turvaa, hän yksin ei voinut heitä auttaa. Eikä ollut tietoa, vaikka kentiesi hänen itsekin täytyisi käydä kerjäämässä sisariltaan ja pyytämässä heitä antamaan hänen lapsillensa heidän lastensa vanhoja vaatteita.
Anni askaroitsi aina hiljaisesti, ja hän, tuo hyvinkin kielevä, tuskin enää sanoi mitään. Hän kyllä vastasi kaikkeen, mitä häneltä kysyttiin, mutta sen enempää ei sanaakaan. Kotoa hän ei mennyt mihinkään, mutta hänen entinen levottomuutensa näytti tarttuneen Lentsiin. Lents epäili suuresti, voisiko hän tästedes ollenkaan hyppysiensä työllä päästä sen pitemmälle, ja se vaikutti hänessä sen, että tuoli, jolla hän istui, ja työkalut, joita hän piteli, tuntuivat ikäänkuin polttavan.
Kaiken tämän lisäksi hänen täytyi hyvillä sanoilla tydyttää pikku velkamiehiään. Hän, jonka pari yksinkertaista sanaa ennen oli pidetty puhtaana rahana, hänen täytyi nyt yhtä päätä julki ja juhlallisesti vakuuttaa maksavansa velkansa sille ja sille. Sitä suurempi oli sen perästä hänen murheensakin, voisiko hän vaankin lunastaa luvatut sanansa, ja hän epäili kunniansa säilyttämisestä enemmän kuin tarpeen olikaan. Alinomaa hänen mielessänsä oli ne, jotka häneltä saatavansa odottivat, yksi siellä, toinen täällä, ja hänen levottomuutensa karttui karttumistaan. Lentsiä oli muutoin aina pidetty luotettavana miehenä, ja nyt häneltä oli jäänyt maksamatta yhdelle ja toiselle, joka oli toivonut varmaan saavansa ja vieläpä niillekin, joille hän oli antanut vakavan lupauksensa. Hän sentään uskoi ihmisistä sitä hyvää, että he ainoastaan huomaisivat hänen kovaa kohtaustansa, eivätkä puhuisikaan mistään muusta. Mutta pian hän sai kokea, että puhdas raha aina on ihmisten mielessä, ja tänäpänä juuri pitää rahat taskussa kilisemän, eikä auta, vaikka ennen olisi kuinka rikkaaksi huudettu. Niitä on nähty monta luotettavan varallista, jotka ovat tulleet muitten holhottaviksi. — Anni näki vallan hyvin sen, että Lents liian paljon kiusasi ja monesti hänen huulillansa oli sanoa Lentsille, mitä sydämmensä manasi, ettei hän olisi niin tavattomasti tuskissaan, sillä jota enemmän itseänsä köyristää, sitä enemmän mailma tallaa. Mutta Anni ei sentään sanonut mitään; Lentsin tuskan piti edistämän hänen tuumansa toteentumaan — ne eivät menneet hänen mielestään — ravintola oli ostettava, ja sitte olisi kaikki hyvin. Suruissaan ja epätoivoissaan tunsi Lents, kuinka hänen koko sydämmensä surkastui, ja monta kertaa hän vilkasi Anniin ja ajatteli, vaikkei hän sitä lujaa sanonut: sinulla on ollut oikein, kun olet sanonut minua tyhjäntoimittajaksi, ja se on nyt käynyt toteen, minä kun olenkin tyhjäntoimittajaksi tullut. Suru kalvaa minun sydäntäni ja meidän eripuraisuutemme sen pakahduttaa. Minä olen kuin molemmista päistä palamaan viritetty kynttilä. Kun nyt vaan pikaa kaikki paremmaksi muuttuisi!
Lentsille tuotiin korjaustöitä, ja siten hänen nyt piti maksaman pienet velkansa. Kyllä käski tekemään työtä vanhojen velkojen kuittaamiseksi, ja kuitenkin oli joka päivällä omat tarpeensa! — Eikä huomispäivästä ollut mitään toivomista!
Moni jäi Lentsin luoksi istumaan niin kauaksi, kuin hän oli saanut heidän tuomansa työn valmiiksi. Näin he pitivät häntä vangittuna hänen omassa huoneessaan eikä hänen voimassaan ollut näyttää, missä ovi oli. Toiset taas ottivat haukku- ja herjaus-sanoilla valmistumattoman työnsä pois.
Ei tämmöisestä olosta ole mihinkään; täytyy ruveta perinpohjaiseen perkaustyöhön. Tämä tämmöinen ei ole elämän eloa eikä kuolevan kuoloa. "Mihin minä vaan silmäni käännän," sanoi Lents yhtenä päivänä Annille, "on suo siellä ja vetelä täällä. Minun täytyy hakea tukevampi pohja jalkaini alle". Annin tuskin huomasi nyykytävän päätänsä, mutta Lentsin luja päätös antoi hänelle uutta voimaakin.
Aikasin aamulla Lents hankki lähteäksensä äitinsä sukulaisille, jotka asuivat tuonpuolisessa laksossa. Heidän piti nyt häntä auttaman; he kun aina olivat hänestä kerskanneet, he eivät suinkaan soisi hänen joutuvan rappiotilaan.
Kun hän oli päässyt vuoren harjalle, rupesi päivä pilkoittamaan, tähdet tuikkivat taivaalla, ja Lents katseli kauas avaraan lumella peitettyyn maisemaan. Ei missään näy elämän merkkiä, ja miksipä sinun sitte elämän pitää?
Nyt juolahti hänen mieleensä eräs kummitus hänen unettomista öistään: tuo valkoinen uniaave. Siinähän se nyt oli hänen edessänsä ihan ilmettynä.
Tämä näky teki hänen kuin kuumetautiseksi, ja hänen poskensa polttivat, vaikka juuri nyt harjun yli suhisi jääkylmä tuulen puuska.
Lents kuitenkin virkosi, sillä tuuli tempasi lakin hänen päästään ja vei sen alas äkkisyvään. Lents tahtoi tavoittaa lakkiansa, mutta heti pikaa hän hoksasi kuoleman kidan aukenevan edessänsä. Hänen päähänsä lensi ajatus: olisipa hyväkin, jos sinä tapaturman kautta pääsisit mailmasta, mutta lyöden otsaansa hän lennätti päästänsä tämmöisen petturimaisen ajatuksen.
Lumituisku ei lakannut pyryttämästä; se melkein häikäsi silmiä ja itse korppikin, tuo muutoin suoraan ja tyynesti lentävä lintu, tuskin taisi lentääkään, vaan liiteli laateli vaivalloisesti ja melkein kuin viskattuna välisti korkialle ilmaan, välisti alemmaksi laksoon.
Lents käveli tunasi vastatuulta lumessa, ja vihdoin hän hengitti huokeammin. Tuolla näkyy huoneita! Savu nousee työläästi ilmaan katon reijästä; se ajelee kuin tuulen viemä pilvi ympäri huonetta. Korsteinit eivät näy olevan täältäpäin kotoperää.
Lents meni sisään ensimmäisiin huoneisin, ja häntä tervehdittiin sanoilla: "Kas, Jumalan terveeksi Lents, onpa oikein hauska, että minuakin vielä muistelet". Häntä vastaan tuli pulskea vaimoihminen, joka liedellä seisoen juuri oli päässyt taittamasta suurta oksaa. "Mutta minkätähden olet lakitta?"
"Vasta minä sinun nyt tunnen; olethan se sinä, Katriina? Sinä olet tullut oikein tukevaksi. Minä tulen luoksesi kerjuun".
"Oi Lents, eihän niin pahasti lienekään".
"Kaiketi kai", sanoi Lents, katkerasti naurahtaen — hän huomasi, ettei hänen sentään sopinutkaan semmoisessa asiassa leikkiä laskea — "kaiketi kai sinä minulle lainaat taikka lahjoitat vanhan lakin, kun tuuli vei lakin päästäni".
"Astu kuitenkin sisään tupaan. Ikävä vaan ettei mieheni ole kotona. Hän on metsässä hirviä vetämässä".
Voutitalokkaan Katriina avasi tuvan oven ja käski säädyllisesti Lentsiä menemään edellä.
Tuvassa oli lämmin ja suloinen olla. Katriinan oli oikein hyvin mieleen, kun Lents teeskentelemättä sanoi ei ajatelleensa eikä tietäneensä, että Katriinan täällä asuttiin. Hänestä oli hauskaa, että hän sattumalta oli tänne tullut.
"Sinä olet koko elämässäsi ollut perin pohjin hyvä ja vilpitön mies, ja se minua ilahuttaa, että semmoisena olet pysynyt", sanoi Katriina. Hän toi sitte vanhanaikaisen virttyneen hatun ja miehensä vanhan sotilaslakin ja käski Lentsin mielukkaamin ottamaan lakin, sillä hattu oli niin pahanpäiväinen, ettei siitä ollut mihinkään. Mutta Lents sittekin valitsi hatun, vaikka se oli kovasti mykertynyt ja nauhatkin pois. Kun Lents oli noin itsepäinen, meni Katriina sukkelaan noutamaan mustan pyhämyssynsä, varustettu leveillä nauhoilla, ratkoi yhden irti ja pani sen hatun ympärille. Tehdessään tätä hän jutteli kaikenlaisista kotoasioista ja kaikkia hän muisteli vanhoista ajoista.
"Muistatko vielä sitä, kun palasit laulujuhlasta Konstanz'issa ja ilomielissäsi heitit hattusi ilmaan, ja se kieri alas kedolle, ja minä sen sitte sinulle toin?"
"Muistan, hyvin muistankin. Mutta enpä enää heitä hattuani ilmaan; tuuli sen nyt päästäni tempaa".
Katriina lohdutti ja sanoi: "Nyt onkin talvi ja tuleehan aina talven perästä suvi".
Oikein ihmeekseen Lents katseli tuota muhkeata perheen emäntää, joka oli niin nopsa auttamaan ja osasi niin hyvin ja paikalleen puhua. Vielä Lentsin täytyi juoda kahviakin, ei mikään muu auttanut, ja pian Katriina sen saikin keitetyksi. Lentsin juodessa Katriina muiden muistojensa ohella sanoi: "On Maisukin käynyt meillä monesti, ja me olemme yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin".
"Sinun käy kaikki hyvin", sanoi Lents, "sen näkee päältäsikin".
"Minulla ei ole, Jumalan kiitos, mitään valittamista, minä olen terve ja minulla on tarpeeksi itselleni ja vähän muillekin antaa. Minun mieheni on hyvä ja ahkera. Tosin kyllä ihmiset täälläpäin eivät ole niin iloisia kuin kotiseudullani; he eivät ollenkaan ymmärrä laulella. Kaikki olisi kuitenkin hyvin, jos minulla vaan olisi lapsi, ja me olemme mieheni kanssa päättäneet, että, ellei meillä viidentenä hääpäivänämme vielä lasta ole, otamme kasvatin. Fallerin sopisi meille antaa yhden, ja siinä sinun pitäisi tulla avuksemme".
"Sen teen aivan mielelläni".
"Sinä olet kovin vanhentunut, Lents; sinä näytät niin kivulloiselta.
Onko se tosi, että Annista on tullut niin häijy aviovaimo?"
Lentsin kasvot kävivät tulipunaisiksi, ja Katriina huusi: "Oi minua vaivaista lasta, kuinka tyhmä minä olenkaan! Älä vaan paheksu kaikella muotoa, minä pyydän tuhannen kertaa anteeksi; minä en suinkaan ole tahtonut sinua loukata, eikä se puhe varmaankaan ole totta. Ihmisillä on aina paljon puhumista niin pitkä kuin päivä on, ja jos päivä ei piisaa, parsitaan öillä. Minä pyydän sinulta tuhannen kertaa anteeksi; ajattele etten ole sanonut ollenkaan mitään. Minusta oli, näetkös, niin kovasti hauskaa, että kerran tulit luokseni omaan kotiini, mutta nyt on koko hauskuus ohitse, enkä minä saa mitään lepoa viikkokausiin. Se oli oikein sanottu, kun Leijonan emäntä Maisulle sanoi, että minä olen kovin tyhmä. Minä pyydän sinua antamaan anteeksi löyhät sanani".
Katriina kurotti kätensä Lentsille, ikäänkuin saadaksensa sanansa takasin kouraan.
Lents kätteli Katriinaa ja vakuutti, ettei hän lainkaan ollut pahoillaan, päin vastoin hyvillään ja sydämmestänsä kiitollinen. Molempien kädet vapisivat. Lents tahtoi kohta paikalla mennä matkoihinsa, mutta Katriina vieläkin pidätti häntä ja tahtoi jatkaa puhetta pitemmältä, että nuo hänen tyhmät sanansa tulisi palkituksi, ja sitte kun Lents vihdoin viimeinkin lähti, huusi Katriina vielä hänen peräänsä: "Sano Annille paljon terveisiä minulta, ja tulkaa kerran yhdessä meitäkin tervehtämään".
Lents meni tietänsä, lainahattu päässä. Sinä kävelet kerjuhaussa, sanoi hän itsekseen surumielisesti naurahtaen.
Katriinan sanat kajahteli tiellä hänen korvissaan. Samalla lailla kuin Katriina varmaan moni muukin häntä surkutteli. Se häntä suretti, mutta surutunteensa hän koki poistaa, ja syytti itseään siitä ettei hän ollut miehekkäämpi.
Matkasauva putosi sen satoja kertoja hänen kädestään, ja joka kerta kun hän kumartui sitä ottamaan, tuntui hänestä, kuin selkä taittuisi.
Semmoista se on, kun vaipuu synkkämielisiin ajatuksiin. Yksin kädetkin putoisi, ellei ne istuisi lujasti kiini. Anna surun lentää, ja ole mies!
Lents rohkaisi mieltänsä ja käveli pää pystyssä rohkiasti eteenpäin. Päivä paistoi ja lämmitti, jääpuikot vuorenkyljillä kimaltelivat ja tippuivat. Pitkät matkat ja iloiset matkalaulut, joita hän niin monta kertaa oli lauluyhteydessä laulanut, muistui nyt hänen mieleensä, mutta niitä laulamaan hän ei lähtenyt; hän ei ollut mielestään enään sama mies, joka ennen oli niitä sydämmensä pohjasta laulanut.
Sukulaiset, joita hän poikkesi tervehtimään, sanoivat hyvin iloisesti terve-tultuansa, ja monesti hän kertoi hattujutun, selittääksensä tätä hänen pahaa pulaansa. Sitte kun hän luuli nähneensä, ettei hänen kulunutta hattuansa huomattukaan, lakkasi hän siitä kertomastakin, mutta juuri kun hän ei mitään puhunut siitä, yksi ja toinen itsekseen ajatteli: hän mahtanee olla hyvin ahtaassa tilassa, kun hän noin huonossa hatussa käy.
Muutamat vastasivat hänen asiallensa kohteliaasti, toiset olivat törkeitä. "Kuinka meidän apumme tulisi kysymykseenkään! Sinulla on suuri suku, on monta rikasta lankoa ja vielä upporikas setä. Heidän pikemmin tulee sinua auttaa".
Ne, jotka olivat hyväluontoisempia, sanoivat: "Me tarvitsemme itse rahaa, meidän täytyy rakentaa ja olemme ostaneet uuden pellon". Toisessa paikassa taas sanottiin: "Olisit vaan osannut tulla kahdeksan päivää aikaisemmin, olisi meillä ollut antaa rahaa, mutta nyt ne ovat lainattuna hypoteekkia vastaan".
Raskasmielisenä Lents matkusti eteenpäin, ja kun koti tuli mieleensä, oli hänen rintansa täysi: "Oi, joska minun ei koskaan tarvitsisi palata ylös Morgenhaldeen. Paras kaikesta olisi kuolla pois ja maata maan alla, tuolla metsässä, jossa on kyllä tilaa".
Vastustamaton voima kuitenkin häntä alinomaa vei eteenpäin matkallansa.
Tuossa on Knuslingen ja siellä Maisu asuu veljensä luona. Tottahan yksi ihminen kumminkin löytyy, jonka sinun tulosi iloiseksi tekee.
Kuka oli iloisempi kuin Maisu, kun Lents astui sisään. Maisu istui akkunan vieressä ja kehräsi rohtimia, ja kohta kun hän Lentsin näki, lensi rukki tiehensä. Kaksi kertaa Maisu pyhki tuolin, johon Lentsin piti istuman, eikä hän lakannut valittamasta, että huoneessa näytti niin siivottomalta; vasta hän nyt oikein huomasi, kuinka ummehtunut ja savuttunut tupa oli. Nyt Lentsin piti kertoman kaikki tapahtumat sitte viimeisen, mutta hän ei saanutkaan suun vuoroa Maisulta, joka puhui puhumistaan. "Ensimmältä minä täällä tahdoin kuolla viluun, kun olin tottunut Morgenhalden suloiseen aurinkoon. Siellä aurinko ei anna ainoatakaan sädettä, josta ei kostuisi. Oi hyvä Lents! Vaikka sinun kävisi kuinka hyvänsä, ole aina iloinen ja kiitollinen siitä, että aurinko on sinulle niin armas, ja sitä ei kenkään sinulta riista. Toista täällä. Seitsemään viikkoon ja viiteen päivään aurinko ei näytä hahmoansakaan täältä meidän laaksossa. Toisena päivänä loppiaisesta kello yhdentoista aikaan päivällä heittää aurinko ensimmäiset säteensä tuonne ylös vuoren huipulla kasvavaan perunapuuhun, ja siitä alkaen on siellä ylängöllä auringosta hupaa, ja suvelta meilläkin on oivallisen lämmin. Mutta nyt olen jo tähän olooni tottunut. Mutta mimmoiselta sinä Lents näytätkään! Sinun kasvoissasi on jotain outoa, jota minä en tunne, eikä sinulla ole oikea muotosi. Mutta kun sinä vedät suusi noin nauruun, sinulla taas on se vanha hyvä muotosi. Joka ehtoo ja aamu minä rukoilen sinun ja sinun perheesi edestä, ja totta kaiketi sinäkin siitä olet tietänyt. Enkä minä ole Annille enää vihoissani, en ollenkaan. Annilla on ollut oikein; ei minusta vanhasta vatuneesta ole muuhun kuin maan multaan. Mimmoisiaka sinun lapsesi ovat? Mikä on heidän nimensä? Jos minussa vielä keväällä on henki, minä tulen luoksesi; minun täytyy nähdä lapsesi, vaikka minä sinne konttaisin". Ja nyt Maisu kertoi, että hänellä oli kolme kanaakin ja omastakaa kaksi hanhea ynnä oma potaatimaa. "Me olemme köyhiä", sanoi Maisu laskien kätensä toinen toisen päälle rintaan, "mutta meidän ei ole, Jumalan kiitos, tarvinnut jouten katsella, kuinka toiset syö; meillä on itsellä aina ollut leipä suruti suussa. Ja tulevaksi kevääksi minä, jos Jumala suo, hankin itselleni kutun". Maisu kiitti hanhiansa, ja eritoten kanojaan. — Entäs kanat itse, kuinka niitten oli laita tuolla häkissä, uunin takana talvikorttierissaan? Ne kaakottivat, kohteliaasti kiittäen, ja vääntelivät päitään välisti oikealle, välisti vasemmalle päin vierasta, jolle heidän hyviä avujaan julistettiin. Vielä päälliseksi tuo kullankeltainen kana mielihyvillään levitti molemmat siipensä ja pudisteli niitä olevilla annillansa. Lents ei saanut sanoja suuhunsa, ja Maisu luuli häntä lohduttavansa siten, että hän aika lailla rupesi Leijonan emäntää laittamaan, ja välimmiten taas kiitti voutitalokkaan Katriinaa, kuinka paljon hyvää hän teki kaikille köyhille koko paikkakunnalla. "Hän höystää kanojani, ja kanani taas antavat höystettä minulle". Maisu nauroi näitä sukkelia sanojaan.
Viimein Lents vuorostaan sai sanoa sen verran kumminkin, että hänen taas täytyi mennä. Anni sanoo oikein, kun sanoo hänen aina laakottelevan liian kauan joka paikassa, vaikka maa hänen jalkainsa alla polttaisikin; hän ei ole mies keskeyttämään puhetta, jos jollakulla on hänelle jotakin valittamista taikka puhumista. Hänestä tuntui, kuin kuulisi hän Annin nuhtelevan häntä juuri nyt, tällä paikalla; hänen mielessään Anni seisoi hänen takanansa muistuttamassa häntä lähtemään jo. Hän katsoi taaksensa, olisiko Anni todellakin täällä. Hän otti nopiasti hattunsa ja keppinsä. Mutta nyt Maisu käski häntä tulemaan kanssansa vinttikamariin; hänellä oli jotakin sanomista. Lentsin rinta vavahti. Oliko Maisullakin jotain sanomista heidän eripuraisuudestansa kotielämässä? Maisu ei kuitenkaan siitä asiasta henkeänsä vetänyt, otti vaan olkivuoteesta raskaan, täpötäysinäisen ja moneen kertaan solmitun kengän ja sanoi: "Tässä on sata guldenia ja kolme kruununtaaleria; tee minulle se hyvä, että otat niin paljon kuin vaan tahdot, tee nyt se, minä pyydän sinua, muutoin minä en saa unta. Näetkös, sitte sinä nukutat minua, ja minä saan uneni takasin".
Lents ei ottanut rahoja vastaan. Kun hän vaan tahtoi jättää hyvästi, rupesi Maisu itkemään, ja piti vielä hänestä kiini ja sanoi: "Jos sinulla on jotain äidillesi sanomista, anna minun tietää se. Minä pääsen hänen tykönsä pian, jos Jumala sen sallii, ja kyllä minä toimitan kaikki sinun puolestasi. Jos niin olisi, että sinun äitisi olisi ujo sanomaan meidän Jumalallemme kaikkea, niin minä sen teen. Uskotko minua siitä?"
Maisu ei laskenut Lentsin kättä irti, vaan piti siitä ja sanoi monta kertaa: "Minulla olisi vielä paljon sanomista sinulle ja se on juuri kielelläni, vaan ei nyt tule mieleeni, mitä se on, mutta minä olen vissi siitä, että kohta kun olet pois, minä sen muistan. Minun pitäisi sinua vielä muistuttaa jostakin; etkö sinä taida sanoa, mitä se on?"
Lents ei taitanut sanoa sitä ja lähti vihdoin melkein mielipahoillansa menemään.
Tiellä Lents poikkesi erääsen ravintolaan, ja tervehdykseksi hän kuuli vastaansa äänen huutavan: "Hei hauskaa, että sinunkin saa kerran täällä nähdä". Se oli vanha Pröbler, joka häntä näin tervehti. Hän istui pöydän takana kahden kumppanin kanssa ja kokonainen suuri viinipullo edessä. Toinen juomakumppaneista oli se sokea pelimanni Fuchsberg'ista, jonka urkuja Lents joka vuosi uudelleen viritti. Sokean pelimannin kasvot kävivät jotenkin pitkäksi, kun hän kuuli Lentsin äänen, mutta hän koki parantaa sen siten, että hän nosti lasinsa korkealle ja huusi: "Terve tuloa; minun kanssani ja minun lasistani sinun pitää juomasi". Lents kiitti. Pröbler oli täällä kuin kotona; hän tahtoi nousta ylös ottamaan Lentsiä vastaan, mutta hänen jalkansa käskivät häntä istumaan alallansa, ja nyt hän huusi lujasti: "Istu tähän alas, Lents, ja anna ulkomailman peittyä lumeen ja mennä konkurssiin, se ei muuta ansaitsekaan. Täällä me istumme tuomiopäivään saakka. Minä en huoli muusta, en ollenkaan muusta, ja sitte kun minulla ei mitään ole, myyn takkini ja juon sen suuhuni, ja menen lumihankeen, ja sillä lailla te sitte pääsette maahanpaniaiskustannuksista. Nähkää nyt, hyvät kumppanini, tässä näette parahimman esimerkin siitä, mimmoinenka lumppumailma nykyaika on. Se, joka on muita parempi, se survotaan. Maistappas kerran, Lents. Kas niin! Nähkää, tää mies tässä oli paras ja kelvollisin mies mailmassa, mutta mitenkä mailma on häntä kohdellut! Ollessansa vielä nuori mies, ja eritoten hänen äitinsä kuoltua, kun kaikki hokivat: Morgenhalden Lentsin pitää naiman, — silloin tietkää, sanon sen, ettei varpusetkaan, käydessään puhjenneen jyväsäkin kimppuun, ole hohkopäisempiä kuin tytöt silloin olivat".
"Jätä se nyt sikseen", sanoi Lents.
"Ei, sinun ei tarvitse kainosella", tydytti Pröbler, "totta se on sulaa totta. Sekä tohtorin tyttäret, että paperintehtailian tytär, joka on niin kaunis ja niin rikas, ja jonka paroni Dingsda nyt on kihlannut, kaikki ne olisivat ilomielin hänet ottaneet. Kohta hänen kihlauspäivänsä jälkeen sanoi paperintehtailia minulle: Morgenhalden Lentsille olisin minäkin tyttäreni mielelläni antanut. Entäs kuinka nyt on laita? Minä en sentään hiisku sanaakaan, Lents, ole vakaa siitä, etten minä sano sanaakaan, mutta kyllä sen tietää Jumala taikka paha henki, kuka komentoa pitää tahtoo. — Katsokaapas nyt tätä miestä tässä! Hänen oma appensa on hänen paljastanut, ja hän on myynyt hiuksetkin hänen päälaeltansa, ja nyt hänen talonsa keskellä talven ahdinkoa on hyvin täpärällä. Oi Lents, olen minäkin aikanani ollut kelpo mies, vaan minä en enää mistään huoli, minä olen jo saanut tarpeekseni. Olethan sinäkin jo saanut samaa kokea. Kulje nyt ympäri mailmaa, jos sinä jotain tarvitset; mene ja hae hyvänsuopia ihmisiä. Paneppas nuuskaa! Ihmiset kyllä aukaisevat toosansa ja tarjoovat sinulle näpillisen nuuskaa; ei yhtään muuta kuin näpillisen. Otappas nuuskaa nyt!" Pröbler tyrkytti hänelle toosastansa ja nauroi hillittömästi.
Lentsin sydän vapisi, kun hän näin esiteltiin loistavimpana esikuvana hävinneestä miehestä; semmoista kiitosta hän ei ollut ikinä ajatellutkaan saavansa. Hän koitti Pröblerille todeksi näyttää, ettei se ole laitaihmisen tekoa, jos itsensä hulttiomeksi heittää ja sitte huutaa: Näetkö nyt, hyvä mailma, mitä olet tehnyt! Etkö kadu tekoasi? — Hän esitti Pröblerille omat ajatuksensa asiasta, ettei kukaan saa mailmalta odottaa sitä, jota hän itse voi aikaan saada, että jokaisen pitää oleman oman onnensa seppä, ja jota enemmän hän puhui, sitä innokkaammin se kävi, mutta semmoiset ajatukset eivät pystyneet Pröblerin päähän. Hän otti taskustansa veitsen ja pöydästä toisen, tuppasi ne Lentsin käteen ja huusi "Siinä on sinulla nyt veitset kädessä; minä en voi sinulle mitään tehdä, enkä teekään, mutta sano nyt minulle suoraan, olenko minä reutale, vai voisinko olla mailman ensimmäisiä miehiä, jos mailmalta olisin autetuksi tullut. Sinun appesi, jonka paholainen punnitkoon luodittaisin, se mies on voidellut narisevat saappaansa minun ytimelläni; siitä on ollut hänelle hyvää saapasvoidetta. Sano suoraan, olenko minä reutale, vai mitä minä olen?"
Lents myönsi, että Pröbler tietysti olisi ensimmäisiä mestaria, jos hän vaan pyrkisi suoraan maalia päin. Pröbler löi kätensä pöytään ja huusi ääneensä ilosta. Lentsillä oli täysi työ pidättää häntä syleilemästä ja suutelemasta.
"Minä en muuta ruumiinsaarnaa kaipaa; Lents on jo pitänyt sen, ja nyt olen kuullut kyllikseni, ja nyt minä juon pohjaan, pohjaan, aivan pohjaan!"
Lentsin täytyi myös tyhjentää lasinsa, ja Pröbler kaasi nopiasti toista sisään ja huusi riemuissaan: "Tohtori tahtoo minua parannuksen päälle tuohon uuteen vapriikiinsa. Se on myöhäistä. Minun puolestani on jo tarpeeksi tohtoroittu ja vaprikoittu. Katsokaa päälle, tuossa on Morgenhalden Lents. Kaikki häntä kunnioittaa, tänäpänä vielä, huomennakin vielä, mutta kauanko sitä kestää? Minunkin on ollut laita sama, vaan nyt, kun kylän läpi kuljen, jokainen osoittaa minua sormillaan ja pudistaa olkapäitään sanoen: ois ja äis, se mies ei ole juuri mitään, se on Pröbler! Tottele minua, Lents, äläkä tule näin vanhaksi, vaan tee aikaisemmin täysi käännös! Kuule, Lents! veljeni! Minä annan sulle hyvän neuvon. Muistatko vielä, kuinka me yhdessä puuhailimme mallikelloa? Tiedätkö mitä me silloin oikeastaan olimme? Me olimme kokonansa yksi pari mallinarria. Sinä hankit saada kelloseppäin yhteyden aikaan. Mahdollista kyllä, että semmoisen saatkin, mutta sitte jossakussa iltaseurassa jätät sen herran haltuun. Kuule, veljeni! Älä minusta erkane vielä, istu, istu vähän vielä; minä annan sinulle hyvän neuvon. Sinulle minä testamenteraan kaikki. Kuule! Mailmassa saa vielä rahalla ostaa ilomielisyyttä, unohdusta ja riemua. Minä tiedän, mikä sinun sydäntäsi kalvaa. Minä tiedän, missä kissa pahnojen alla makaa; minä tiedän kaikki, — Pröbler tietää enemmän kuin muut ihmiset. Kun sydäntäsi kalvaa, vala sinne viiniä, joko viiniä taikka paloviinaa; se panee unohtamaan, eikä ole huolta kelloista, eikä kalluista, ei tunnista, ei päivistä, ei öistä eikä ajasta ollenkaan; on kuin olisi iankaikkisuus sydämmessä".
Pröbler pauhasi hurjasti ja sekamaisesti; välisti ikäänkuin salamoitsi selviä ajatuksia, välisti hän taas vaipui mielettömyyteen. Hänen puheistaan ei saanut selkoa, oliko se totta, että hän oli Leijonan isännän konkurssissa kadottanut kaikki vanhan päivän varansa, vai luulotteliko hän sitä, taikka oliko se hänen salassa pitämänsä, mutta nyt huutokaupassa myyty kelloteoksensa, joka häntä näin äköitti epätoivoon? Aina vaan hän tavan takaa huusi Lentsille: "Juo nuorena ollessasi hyvään aikaan kurkkusi poikki, ennenkuin sinun täytyy näin elää kuristumaisillasi kuin minun on täytynyt".
Lentsille kävi tukalaksi kuulella tätä tyhjää lorua, ja häntä pöyristytti nähdessään elävästi silmäinsä edessä, mihinkä ihminen joutuu, joka itsensä heittää hulttiomaksi, ja jonka ainoa turva on unohtaa itsensä ja kaikki.
"Sinun äidilläsi", sokersi Pröbler taas, "oli hyvä sananlasku. Enkös minä ole teille jo sanonut, että tämä mies tässä on Lents, Morgenhaldesta? Sinun äitisi, minä sanoin. Hänellä oli tapana sanoa: parempi on kävellä paljain jaloin, kuin rikkinäisissä jalkineissa, sanoi hän. Ymmärrättekö, mitä se tietää? Mutta, on minullakin puheenparsi, ja se kuuluu näin: Ennenkun hevoskaakki viedään myllärille, otetaan ensin kengät pois. Ravintola, hoi! Tässä on yksi hevosen kenkä. Viiniä tänne!" Näin huusi Pröbler ja paiskasi taalerin pöytään.
Kun äitinsä muistoa mainittiin tämmöisessä paikassa ja näin sopimattomassa tilassa, se manasi Lentsiä lähtöön, ikäänkuin äidin silmät olisivat terävästi häneen tungeneet.
Hän nousi istualtaan, vaikka Pröbler piti hänestä kovasti kiini. Lents tahtoi ottaa Pröblerin mukaansa pois kotiin, mutta häntä oli mahdotoin saada paikaltaan, ja Lents puhui sitte isännälle, ettei hän tänäpänä enää laskisi vanhusta menemään kotiin eikä antaisi hänelle enemmän juotavaa.
Kun Lents oli pannut oven jälkeensä kiini, heitti Pröbler tuohitoosansa hänen peräänsä ja huusi: "Nyt minä olen nuuskani nuuskannut".
Syvältä hengittäen, ikäänkuin olisi hän päässyt kuumasta ummehtuneesta hornan luolasta, käveli Lents raikkaassa ilmassa. Rupesi hämyttämään jo; jäälintu lauleli tuolla jäätyneellä puron partaalla, korpit lentelivät päin metsää; tuossa tuli kauris metsästä, pysähtyi seisomaan isoksi aikaa rinteelle ja katseli törötti Lentsiä lakkaamatta, kunnes hän pääsi aivan likelle, mutta sitte se äkisti juoksi takasin tiheikköön, ja sen jäljet näkyi ison matkaa lumessa, joka varisi alas nuorista kuusista.
Lents pysähtyi monta kertaa, sillä hän luuli kuulevansa jonkun huutavan nimeänsä. Kentiesi Pröbler sentään tuli perässä? Lents vastasi korkealla äänellä, ja kaiku matki häntä. Lents vielä kääntyikin takasin kappaleen matkaa, mutta ei Pröbler'iä, eikä ketäänkään kuulunut eikä näkynyt. Sitte hän käveli eteenpäin; puut ja vuoret tulivat hänen vastaansa ja tanssivat hänen silmissään, ja tuolla kauempana tulee vaimoihminen ja sillä on juuri kuin hänen äitinsä muoto. Entäs jos äiti nyt näkisi hänen tämmöisessä tilassa! Vanha vaimo, joka häntä vastaan tulee, tervehtää ystävällisesti; Lents kiittää, ja vaimo sanoo, että Lents vaan koittaisi päästä laksosta ennen yötä, kun lumessa näkyi tummia paikkoja ja laviinia kierteli joka korkeudelta alas eikä ollut tietoa, koska ja millä lailla tiet menisi tukkoon.
Vaimon ääni kuului niin ihmeelliseltä. Se oli sittekin kuin äidin ääni.
Ja tuo sydämmellinen varoituskin!
Lents teki sydämmensä pohjasta pyhän lupauksen. — — —
Hän ei kuitenkaan tahtonut tyhjin käsin palata kotiin. Hän meni kaupunkiin lankonsa, puukauppiaan luo, ja hänen oli onni tavata hänen kotona.
Vaikeata Lentsin oli sanoa asiansa, sillä "patruuna" oli taikka oli olevinaan harmissansa. Hän antoi Lentsille nuhteita sen tähden, ettei hän appensa keinotteluja pidättänyt, ja ettei hän ollut ottanut koko komentoa häneltä pois. Lents oli onnettomuuteen syypää. — Jos tuo lanko nyt oli harmissaan taikka vaan teeskenteli, se ainakin oli paras keino avun kieltoon. Lents anoi ojennetuin käsin lankoa auttamaan häntä, muutoin olisi hän vallan hukassa. Lanko vaan nytkäsi olkapäitään ja käski Lentsin kääntymään rikkaan setänsä Petrovitschin puoleen.