SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Kaikki nurin narin.
Konkursipesän uskotut miehet saattoivat kaikki päivän valkeuteen, ja nyt tuli ilmi, miten Leijona oli menetellyt salavihkaa.
Leijonan isäntä näytti olevan oikea veijari.
Tydyttääksensä niitä, jotka olivat vieraita ja vastoin häntä ankaroita, oli Leijonan isäntä pettänyt juuri niitä, jotka häneen luottivat taikka olivat hänen käskynalaisiansa, Yksin hollimiestenkin pienet säästörahat oli saamatta. Kurjat kellosepät kulkivat kylässä paikasta paikkaan valittaen epätoivoissaan, että Leijonan isäntä oli heidän elämä-iästänsä varastanut kuukausia ja vuosiakin, ja kuitenkin olisi jokainoa heistä ollut ennen tätä valmis vaikka vannomaankin, ettei rehellisempää miestä hakeinkaan löytynyt. Paremmin ei Leijonan emännänkään käynyt, vaikka hän itsensä niin viattomaksi teki. Emäntähän aina oli niin levitellyt perheen siipiä ja aina niin isoisesti kerskaillut, sekä jokaiselle suosiotansa osoittanut kuin armolahjaksi. Leijonan isäntä ei kumminkaan ollut kerskannut muulla kuin äänettömyydellään ja tytynyt että häntä yhdeltä ja kahdelta tahoin kutsuttiin kunnianmieheksi ja joskus sitte vielä visun varoisaksi.
Moni velkoja tuli Lentsin tykö Morgenhaldeen. Heitä ei pidättänyt tuo pitkä matka sinne ylös, koska kerran olivat kylään tulleet ja heillä oli niinkuin oikeus nähdä koko kurjuuden. Kun he kaikki sanoivat surkuttelevansa Lentsiä, että hän oli joutunut näin pahaan pulaan, se oli kuin he olisivat puoleksi säälineet häntä ja puoleksi ennustaneet hänelle vielä suurempaa kurjuutta. Muutamat häntä lohduttivat sillä, että hän kukatiesi saisi periä setänsä, ja he vakuuttivat, etteivät he häneltä velkoisi mitään, vaikka hän rikaskin olisi, heillä kun ei siihen oikeutta ollutkaan. Mihinkä hyvänsä Lents vaan tuli, siellä häntä päiviteltiin ja surkuteltiin appensa tähden, joka oli tehnyt niin huonosti, että meni omaa lastansa pettämään. Yksi ainoa vaan oli, joka puhui Leijonan isännän puolesta, ja se oli Pilgrim, ja kun hän sitä teki sulasta sydämmensä pohjasta ja aina Lentsin luona vakuutti, että Leijonan isäntä oli ainoastaan erehtynyt laskuissansa ja pannut kaikki toiveensa tuohon onnettomaan brasilialaiseen riita-asiaan eikä suinkaan ollut mikään väärintekiä, niin hän sillä voitti Annin koko sydämmen, koska Anni aina oli isäänsä rakastanut. Kylässä kävi semmoinenkin puhe, että Leijonan isäntä vieläkin koitti koota Morgenhaldeen kaikki, mitä hän vaan salaa irti sai. Yksi köyhä kelloseppä tuli suoraa päätä Lentsin luo kotiin ja sanoi, että jos hän vaan saisi omansa, hän ei kenellekään hiiskuisi sanaakaan. Lents huusi Annin sisään ja selitti hänelle vieraan kuullen, ettei hän ikinä antaisi hänelle anteeksi, jos hän ottaisi tallettaaksensa väärin saatua tavaraa edes äyrinkin arvosta. Anni laski kätensä lapsensa päähän ja vannoi, ettei semmoista ollut koskaan tapahtunut eikä tapahtuisikaan. Lents eroitti Annin käden lapsen päästä, koska hän ei vannomista kärsinyt. Totuus olikin Annin puolella, ettei Morgenhaldessa mitään väärin saatua tavaraa talletettu. Anoppimuori siellä usein kävi. Lents ei vaihettanut montakaan sanaa hänen kanssaan, ja varsin sopivasti oli se, ettei Maisua enää talossa ollut, sillä uusi palvelupiika — se oli Leijonan-Annin lähin sukulainen — sai usein öisin kävellä edes ja takasin Leijonan ja naapurikylän väliä kantaen raskasta koria, ja kaupustelian Ernestiina osasi kaikkia rahaksi muuttaa. Ernestiinan mies olikin ainoa Leijonan isännän alammaisista, joka ei hänen tähtensä vähintäkään hävinnyt, vaikka kaikki ne kellosepät, joille Leijonan isäntä ei ollut antanut puhdasta rahaa, sen siaan olivat saaneet ottaa Leijonan isännän takuuta vastaan kaikenlaista kamaa kaupustelialta. Nyt näillä kurjilla ei ollut kellon kuortakaan, ei muuta kuin paljasta velkaa, mutta kaupustelia vakuutti kuitenkin, että he olivat maksoon kykenevämmät kuin heidän entinen takuumiehensä.
Ihmiset Lentsiä surkuttelivat senkin tähden, että appensa häviö veisi hänenkin häviöön. Siihen Lents luottamuksella vastasi, että hän pysyisi pystyssä, mutta nyt, vasta nyt alkoi iankaikkinen juoksu ja vaitelus. Kenellä vaan oli hiukankin Lentsiltä saatavaa, se tuli sitä hakemaan, koskei häntäkään enää uskottu. Lents oli pahemmassa kuin pulassa, ja vielä oli yksi pääpula, josta hän ei uskaltanut Annille mitään hiiskua, koska Anni oli häntä juuri samasta varoittanut. Asian laita oli se, että keskellä näitä selkkauksia sanoi Fallerin velkoja saatavansa ylös, kun Lentsin takuu ei nyt enää ollut otollinen. Faller oli tuskissaan, kun hänen täytyi tämän Lentsille ilmoittaa ja hän valitti, ettei hän tietänyt mihin hän kaikilla kaksoisparillaan joutuisi.
Luottavaisesti Lents hänelle lupasi apunsa; olihan hänen tunnettu, hyvä ja vanhemmilta peritty nimensä kuitenkin vielä tallella. Eihän mailma lienekään niin huonontunut, ettei vanhastaan taattu nimi enää olisi mistään arvosta. —
Anni ei muistanut muita kuin pienempiä sitoumuksia, ja hän neuvoi:
"Mene kuin menetkin setäsi luo; hänen täytyy sinua auttaa".
Kyllä kaiketi sedän luo! jos setä vaan olisi ollut tavattavana! Petrovitsch aina katosi säännöllisesti koko kylästä, kun maahanpaniaisia pidettiin. Sitä hän ei tehnyt minkään sääliväisyyden vuoksi, vaan sen tähden, että ne menot olivat vastoin hänen luontoansa. Petrovitsch kohta toisena päivänä jälkeen Leijonan-isännän häviötä oli kadonnut. Häntä niinikään harmitti nuo kulkupuheet hävinneestä miehestä, ja tällä erää hän vielä jätti noitten tuleentumattomien kirsimarjojen poiminnan käytävällä kasvavista kirsipuista erään renkimiehen huomaan. Vasta sitte kun talvi jo teki tuloa ja Leijonassa oli uusi isäntä ja sen entinen isäntäväki oli muuttanut erääsen vävypoika-puukauppiaan omistamaan moisioon lähellä kaupunkia, vasta sitte hän taas nähtiin kylässä käyskentelevän.
Leijonan-isäntä oli muutoin kantanut kohtaloansa melkein ihmeteltävällä tasamielisyydellä. Ainoastansa kerran, kun taiteilia istuen kaleesissa ajoi molemmilla rautioilla vähän matkaa kylästä hänen ohitsensa, Leijonan-isäntä ei pysynyt tasavoitolla, vaikka kukaan ei sentään nähnyt, kuinka hän kompastui ja putosi ojaan, ja jäi sinne isoksi aikaa, kunnes hän vihdoin pääsi ylös.
Petrovitschillä oli tätä nykyä uusi kävelytie. Hän ei enää kävellyt Lentsin talon sivutse eikä hän enää etsinyt metsää, josta jo oli melkein puhdas tehty.
Lents valvoi lähes puoliyöhön ja luki varojaan. Kaikki voi vielä kääntyä parhain päin, ja kohta pikaa olikin rahasumma tarjonna, mutta se poltti, juuri kuin olisi ihan kuumalta tullut itse pirun rahapajasta.
Kaupustelian Ernestiinan mies tuli erään vieraan kanssa Morgenhaldeen ja sanoi: "Lents, tämä mies tässä tahtoisi ostaa sinun talosi".
"Mitä lajia? minun taloniko?"
"Niin, olethan itse siitä puhunut. Sillä on nyt paljon pienempi arvo kuin ennen, nyt kun metsä on kaadettu ja vaara ei ole kaukana. Mutta sitä vastaan saattaa vielä keinoja keksiä".
"Kuka on sanonut, että minä myisin taloni?"
"Sinun rouasi."
"Vai niin? vai minun rouani? Anni, tulepa tänne! Oletko sinä sanonut, että minä aivon myydä taloni?"
"En ole sanonut juuri niin; sanoin vaan Ernestiinalle, että jos hänen miehensä tietäisi myytävänä olevan joku kelpo ravintola hyvällä paikalla, me sen ostaisimme ja myisimme sitte talomme".
"Viisaampaahan se on", lisäsi kaupustelia, "että ensin myytte talonne. Kun on puhdasta rahaa kädessä, pääsee huokeasti siistin ravintolan omistajaksi".
Lents valkeni kuin vaate ja viimein hän sanoi: "Minä en lainkaan taloani myy".
Kaupustelia meni vieraineen tiehensä, pilkaten ja haukkuen tuommoisia huolimattomia ihmisiä, joille ei hyvät sanat kelvanneet ja jotka turhan tähden muita vaivasivat.
Lents oli vähällä pikastua, mutta hän kuitenkin vielä sai itsensä hillittyä. Kun hän sitte oli kahdakesken vaimonsa kanssa — Anni oli ääneti, vaikka Lents häneen monta kertaa katsoi — sanoi hän vihdoin: "Minkätähden olet minulle tämän tehnyt?"
"Sinulle? Minä en ole sinulle tehnyt ollenkaan mitään, mutta itse asia on sanottu, kuin sanottu. Ei ole meillä pahaakaan rauhaa, ennen kun täältä muutamme pois. Minä en täällä enää asu, ja ravintolaan minä tahdon, ja sen sinä saat nähdä, että minä vuodessa ansaitsen kolme kertaa enemmän kuin sinä nastojen nyppimisellä".
"Ja sinä luulet voivasi minua pakoittaa?"
"Sinä vielä minua kiitätkin siitä, että pakoittanut olen; tuskin sinua muutoin saisi saranoistasi mihinkään".
"Minulla on saranat, ja hyvät onkin", sanoi Lents kolkosti, otti takin äkkiä päällensä ja meni ulos.
Anni juoksi hänen perässään vähän matkaa.
"Mihinkä sinä menet Lents?"
Lents ei vastannut mitään, meni vaan menemistään vuorta ylöspäin.
Päästyänsä vuoren harjalle, katsoi Lents vielä kerran ympärilleen. Tuolla näkyi hänen vanhemmilta peritty talonsa, jota metsän puut eivät enää peittäneet. Talo oli kuin alastoin, ja hän itsekin oli mielestänsä kuin alastoin, ja koko hänen elämänsä hunningoilla. Hän kääntyi pois ja karasi eteenpäin. Mene muille maille, muille maille vieraisille, ja sitte kun sieltä palaat, on sinusta tullut toinen mies, ja kaikki muutoin ovat muuttuneet…
Hän karasi eteenpäin kuin karkulainen, ja kuitenkin joku vastustamaton voima häntä pidätti. Vihdoin hän istui puun kannolle ja peitti kasvonsa käsiinsä. Oli lauhkia, syksyinen sydänpäivä; aurinko ei muuta kuin soi hyvää maaperälle ja varsinkin Morgenhaldelle; se lämmitti sulovalollaan noita kaadettuja puitakin, joita se niin isot ajat oli elähyttänyt. Kastanjapuissa harakat haastelivat raakkuen ja pähkinälintu pani täyttä rintaa omaa joukkoon. Lentsin mieltä rasitti kuolema ja yö. Yhtäkkiä kuului lapsen ääni huutavan: "Kuulkaa, mies, auttakaa minua pääsemään ylös".
Lents nousi seisoalleen ja auttoi Fallerin vanhimpaa tytärtä, joka tällä paikkaa oli koonnut lastuja, saamaan takkansa selkään. Lapsi säikähtyi, kun tunsi Lentsin ja näki hänen noin villimiehen muotoisena, melkein kuin murhamiehenä ja aaveenkaltaisena. Lapsi kiiruhti vuorta alas. Lents katseli ison aikaa hänen kiiruttaan.
Jo oli yön aika, kun hän palasi kotiin. Ei hän sanonut sanaakaan, vaan istui tunnin kumminkin tuolilla, silmät alas tuijottaen. Sitte hän katseli työkalujaan, jotka riippuivat seinällä, ynnä kaluvipusimia katossa niin oudoksuvilla ja tutkivilla silmin, kuin olisi hän tuomittu muistuttelemaan, mitä nämä kaikki olivat, taikka mitä virkaa niillä oli.
Lapsi rupesi huutamaan kamarissa ja Lents meni sinne sisään, mutta ei saanut lasta vaikenemaan muutoin kuin täytyi ruveta laulamaan.
Äiti laulaa lapsen tähden, vaikka oma sydän surusta särkee. Lents nousi ylös tuolista, meni kamariin ja sanoi: "Anni, minun oli halu kadota kotoa pois, mutta minun teki taas mieleni kotiin takasin. Naura sinä, mitä naurat; minä kyllä arvasin, että sinun nauramasi piti".
"Minua ei naurata ensinkään, olen vaan minäkin ajatellut niin, että kukatiesi olisi hyväkin, jos perästäkin näyttäisit toden ja vuodeksi lähtisit vieraille maille. Sinä tulisit vissiinkin viisaampana takasin ja sitte olisi meillä kaikin puolin levollisempi olo".
Lentsin sydäntä leikkasi kuin veitsellä se, että Anni olisi antanut hänen noin paki paraastaan mennä, mutta hän vastasi vaan: "Minä en sitä tehnyt silloin kuin minun hyvin kävi, sitä vähemmin nyt, kun tuska on rinnassa. Jos vaan minulla ei ole mitään, joka mieltäni onnistuttaa, ei minusta ole mihinkään enkä minä mihinkään kelpaa".
"Vasta nyt minua naurattaa", sanoi Anni, "sinusta ei siis ole ulkomaille enempää onnellisena kuin onnettomanakaan?"
"Minä en sinun puhettasi ymmärrä enkä ole koskaankaan ymmärtänyt, etkä sinäkään minun".
"Se on pahinta, mitä olla taitaa, että kurjuutta on ympärillämme ja kurjuutta itsessämme".
"Heitä kurjuus pois ja ole hyvilläsi".
"Älä puhu niin lujaa, taikka herätät lapsen taas", vastasi Anni.
Aina kun Anni sai kuulla, että hänen piti oleman hyvällä päällä, ei hänen kanssaan ollut puhumistakaan.
Lents meni takasin tupaan, ja kun Annikin tuli sinne, pantuaan kamarin oven hiljaa kiini, sanoi Lents: "Nyt juuri, kun meitä on onnettomuus kohdannut, pitäisi meidän vasta oikein rakastaman ja pitämän toinen toistamme hyvänä; sehän on meidän ainoa tavaramme, mutta sinä et siitä piittaa mitään. Miksi et sitä tee?"
"Siihen on mahdoton pakoitettaa".
"Sitte minä menen toistamiseen tieheni".
"Ja minä jään kotiin", vastasi Anni kolkosti, "minä jään lasteni luo".
"Ne ovat minun lapsiani juuri yhtä paljon kuin sinunkin".
"Vaikkapa niinkin", vastasi Anni uppiniskaisesti.
"Ja nyt pelikellokin juuri rupee soimaan!" valitti Lents. "Oi hyvä Jumala, soittaakin vielä tuota ilovalssia! Minä en kärsi kuulella ainoatakaan säveltä, en ainoatakaan. Paras olisi, jos joku musertaisi otsaluuni pirstaksi; minä en enää saa ainoatakaan selvää ajatusta kiini. Anni, eikö sinulla ole yhtäkään hyvää sanaa minulle sanottavaa?"
"En tiedä yhtäkään".
"Koitan minä sitte sanoa: Pitäkäämme rauhaa keskenämme, niin on kaikki kääntyvä parhain päin".
"Se on minunkin mielestäni oikein".
"Etkö sinä nyt saisi tulla minua syleilemään ja olla iloinen, kun taas olen kotona?"
"En tänään, mutta kentiesi huomenna".
"Entäs sitte, jos minä tänä yönä kuolen?"
"Sitte minusta tulee leski".
"Ja menet kaiketi uuteen naimiseen?"
"Jos vaan kukaan huolii".
"Sinä tahtoisit tehdä minun hulluksi!"
"Siihen ei paljon tarvitakaan".
"Anni!!!"
"Siksi olen ristitty".
"Kummoinenka loppu tästä perästäkin tulee?"
"Tiesi Jumala".
"Anni! Emmekö me yhteen aikaan pitäneet toinen toistamme sydämmestä hyvänä?"
"Pidimme kai yhteen aikaan".
"Eikö se enää käy laatuun?"
"En tiedä".
"Minkä tähden sinä noin minulle vastaat?"
"Sen tähden, että sinä noin kysyt."
Lents peitti kasvonsa molempiin käsiinsä, ja sillä lailla hän sitte istui melkein koko pitkäsen yön.
Hän ei lakannut ajattelemasta, mikä syynä oli tähän kaikkeen ja minkä tähden yksi onnettomuus toisensa perään häntä kohtasi, ja vielä tämmöinen kamaluus lisäksi.
Hän ei käsittänyt syytä. Hän ei sitä käsittänyt, vaikka hän ajatteli kaikki läpitse, ensimmäisestä päivästä alkaen tähän päivään saakka. Minä en käsitä sitä! Minä en voi sitä käsittää! — — huusi hän. Jos joku ääni taivaasta sen minulle ilmoittaisi!
Mitään ääntä taivaasta ei ilmaantunut; kaikki oli hiljaista ja tyyntä. Kellot löivät napsuttivat tavallista tahtiansa. Lents katseli ison aikaa akkunasta ulos.
Yö oli niin hiljainen. Ei liikkunut oksa, ei puu, ainoastaan taivaalla ajelehti lumipilviä kiitäen. Tuolla etäisellä vuorella kettinkisepän luona paloi kynttilä, ja se paloi koko yön, sillä kettinkiseppä oli tänään kuollut. Miksi hän sai kuolla etkä sinä? Kuitenkin sinä olisit niin mielelläsi…
Lentsin mielessä muutteli milloin elämä, milloin kuolema, vuoroitellen ja sekamaisesti. Elävät ihmiset eivät eläneet ja kuolleet eivät olleet kuolleita. Koko elämä oli kuin ääretön onnettomuus; ei ollut linnun ääntä koskaan kuulunut eikä ilmisääni laulua hyrittänyt. Koko mailma oli uudestaan autio ja tyhjä kuin ennen luomista, kaikki aaltoili sekaisin…
Lentsin otsa sattui ikkunan pieleen ja peljästyksissään hän säpsähti hirviästä unen horroksesta. Hän meni vuoteelle hakemaan lepoa ja unohdusta unessa.
Anni makasi jo aikaa. Lents katseli häntä. Joska hän nyt vaan tietäisi, mitä Anni uneksii! Joska hän vaan voisi auttaa Annia ja itseään!