KUUDESKOLMATTA LUKU.
Kirves on pantuna puitten juurelle ja kyyneleitä vuotaa leipään.
Päivä oli ollut rasittavan kuuma, ja tuntui kuumalta vielä ehtoommallakin, kun Leijonan isäntä palasi kotiin kaupungista aukeissa kaleesissa, ajaen kahdella rautiollaan. Kylään päästyänsä hän katseli outomaisesti ympärillensä, oikealle ja vasemmalle, ja tervehti kohteliaasti. Gregori, joka posteljoonivaatteissaan, vaikk'ei hänellä tällä erää ollut torvea, kyyditti isäntäänsä, oli jo riisunut hevoset valjaista, mutta Leijonan isäntä istui vielä vaan kaleesissa. Hän katseli aatosalta vuoroitellen ravintolaa, kaleesia ja hevosiaan. Kun hän vihdoin astui alas ja seisoi pihalla, huokasi hän syvästi, sillä hän tiesi ajaneensa viimeisen kerran näin komeasti. Kylläpä toki vielä kaikki on vanhoillaan, eikä löydy muuta kuin yksi ainoa ihminen, joka paitsi häntä tietää, kuinka pikaa asiat ovat muuttuneet.
Vaivalloisesti hän astui portaita ylös, ja ylähällä seisoi hänen rouvansa ja kysyi hiljaa: "Kuinka kävi?"
"Kaikki käy kuin itsestään", vastasi Leijonan isäntä ja meni nopeasti rouvansa ohitse ravintolahuoneesen eikä ensiksi tupaan, niinkuin hän tavallisesti teki kotiin palatessaan. Palveluspiika sai ottaa hänen hattunsa ja keppinsä, ja itse hän meni istumaan läsnä olevien vieraitten seuraan. Hän tuotti myös itselleen syötävää, mutta tänään hänellä ei ollut ruokahalua.
Vieraat viipyivät myöhään yöhön saakka ja hänkin jäi heidän kanssaan istumaan. Hän ei puhunut suurta mitään, mutta olihan siinäkin tarpeeksi huomaavaisuutta ja huvitusta, että hän heille piti seuraa.
Emäntä oli mennyt makuulle, ja sitte kun hän jo aikaa oli nukkunut, Leijonan isäntäkin haki lepoa. Sitä hän ei kuitenkaan saanut, sillä hänestä oli kuin olisi näkymätön voima temponut hänen päänalusensa pois ja kuiskannut hänen korvaansa: tämä sia, tämä huone ja kaikki mitä siinä on, ei ole huomenna enää sinun omasi. Ennen kaikkia hänen ajatuksensa kiintyivät kaleesiinsa ja molempiin rautiohevosiin. Hän hieraisi silmiänsä, sillä äkkiä hänestä oli, kuin olisi molemmat rautiot karanneet sisään makuukamariin ja kuroittaneet päitänsä makuusian yli, puhaltaneet kuumaa hönkää sieramista ja katselleet mulkoilleet suurilla silmillään häneen. Leijonan isäntä kuitenkin elpyi horroksistansa ja häntä rauhoitti varsinkin se pöyhkeä ajatus, että hänen täytyy käyttää itsensä kuin mies. Ei hän vielä ollut vaimollensa puhunut mitään, ja siis vaimonsa tänä yönä vielä taisi rauhassa maata; vasta huomenna hän saa kuulla kaikki, mutta ei ennen kuin suuruksen jälkeen; kun on saanut hyvästi maata ja syönyt vahvan suuruksen ja päivänen kirkkaasti paistaa, niin pahimmatkin uutiset ovat huokeita kuulella.
Päivä valkeni kirkkaaksi, mutta Leijonan isäntä oli väsynyt ja käski emäntäänsä sillä välin suurustamaan yksistään. Vihdoin hän itsekin tuli suurukselle ja hänen ruokahalunsa oli hyvä, ja kun emäntä nyt häntä kehoitti kerrankin sanomaan, kuinka heidän asiainsa oikein laita oli, selitti hän vihdoin viimeinkin: "Vaimoni, minä olen antanut sinun saada yörauhaa ja hyvän huomeneksen, ole nyt vaan vakavakin ja ota kaikki tyyneesti vastaan. Nyt juuri tällä hetkellä julistaa minun asian-ajajani kaupungissa kaikki omaisunteni meneväksi vasaran alle".
Tuokion aikaa Leijonan emäntä istui kangistuneena ja äänetönnä; vihdoin hän kysyi: "Miksi et sitä minulle yhtä hyvin ilmoittanut eilen yöllä?"
"Sentähden että minä tarkoitin hyvää ja soin sinulle levollista unta".
"Hyvää? Sinä minulle hyvää? Sinä olet yksinkertaisin mies koko mailmassa! Jos sen asian olisit minulle sanonut eilen yöllä, olisi saattanut panna korjuun yhtä ja toista, josta meille olisi ollut vuosien kuluessa hyvä apu, mutta tänään, valkopäivällä se ei enää käy päinsä. Oi, voi! auttakaa! auttakaa!" huusi Leijonan emäntä, ruveten tyyneesti puhuttuansa yhtäkkiä pahasti parkumaan ja vaipui melkein hervotonna tuoliin. Palveluspiiat kyökistä ja Gregori, tuo postiljooni, kiiruhtivat tupaan. Leijonan emäntä nousi seisoalleen ja huusi haikeasti: "Sinä olet pitänyt asiat minulta salassa, sinä et ole sanonut minulle mitään, kuinka asiain on ollut laita ja että sinä olet vararikko. Sinun päällesi lankee koko kurjuus ja kirous; minä olen vallan viatoin. Voi minua vaimoparkaa!"
Leijonan isäntäkin oli vähällä mennä tainnoksiin, ellei hänen vahva luontonsa olisi viimeiseen saakka kestänyt vastaan, mutta silmälasit, ne luiskahtivat itsestään otsalta alas silmille, jotta hänen nyt selvästi sopi nähdä, oliko se ollenkaan totta, se, kuin täällä tapahtui, että tämä rouva, joka ei ollut hänelle antanut pahaakaan rauhaa, ennenkun hän luopui leipuri- ja oluen-pania toimistaan ja yhtyi hänen veljensä kanssa pitämään suurta kellokauppaa, ja sitte kun tämä lankonsa ja yhtiökumppaninsa kuoli, melkein pakoitti häntä jatkamaan liikettä yksistänsä, vaikkei hän sitä oikein ymmärtänytkään; oliko tämä rouva, joka ainoastaan oli häntä yllyttänyt uusiin keinotteluihin ja tiesi kaikki melkein paremmin kuin hän itse, se sama, joka nyt oli huutanut palvelusväen vieraiksi miehiksi siinä tarkoituksessa, että kaikki vika ja kaikki häpiä lankeisi miehensä päälle?
Tällä hetkellä isäntä näki, kuinka kurja hänen tilansa oli; he olivat yhdessä eläneet kolmekymmentä viisi vuotta, ja tiesi kuinka monta vuotta vielä oli jälellä. Hänen vaimonsa nyt teki itsensä noin ulkokullatuksi, puhdistaaksensa itseään antamalla miehensä alttiiksi.
Silmälasit olivat käyneet himmeiksi eikä Leijonan isäntä enää niillä nähnyt. Hän pyhkäsi liinasella tyyneesti ensin silmälasia ja sitte silmiänsä.
Tässä silmänräpäyksessä tarttui häneen kaihelma, joka ei koskaan kadonnut, mutta tuo pöyhkeä Leijonan isäntä pysyi tavallisen levollisena ja tyynimielisenä.
Kun palveluspiiat ja postiljooni olivat menneet tuvasta ulos, sanoi hän: "Kyllä kaiketi sinä itse tiedät, minkätähden olet tuommoisen melun nostanut, vaikka minä en käsitä, mitä hyvää siitä on; mutta minä en sano enää sanaakaan siitä".
Leijonan isäntä pitikin sanansa. Hän piti suunsa kiini kuin naulittu, ja antoi vaimonsa puhua ja valittaa parahiten kuin taisi. Häntä melkein hauskuttikin se, että ihminen taitaa noin teeskennellä mailman silmissä. Vasta nyt hän oikein näytti olevansa tuo rikkiviisas, jona häntä aina oli pidetty, sillä vaimonsa teeskennellessä hän aina ajatteli: se on sentään ihmeellistä, kuinka ihminen taitaa kaikkia, mitä vaan tahtoo! — Harjoitus tekee mestariksi.
Mutta nuo ymmärtämättömät ihmiset eivät ottaneet yhtä tyyneesti vastaan Leijonan isännän häviötä. Kautta laksojen ja mäkikylien kajahteli kuin ukkosen jyrinä tuo sanoma; Leijonan isäntä on mennyt konkursiin!
Se ei ole totta, se ei ole mahdollista, ja kuka sitte pysyy pystyssä, ellei Leijonan isäntä? Yksin tuo kylttiin maalattu kullattu leijonakin näytti tahtovan ponnistaa vastaan ja tuon kauaksi näkyvän kyltin sanat narisivat pahasti, mutta konkurssipesän holhojamiehet lannistavat leijonatkin eivätkä kysy, onko ne ulkoa kullatut, vai ei. Kyltti otettiin alas. Leijonan kuva näytti kurjan muotoiselta: toinen silmä ei näkynyt ollenkaan ja toinen taas näytti tirkistelevän niin uupuneena, kuin sekin olisi kurjuudesta ja hävystä umpeen menemäisillään.
Kovalta otti alahalla kylässä, ja sama oli laita ylähällä
Morgenhaldessakin.
Lents riensi alas kylään. Leijonan isäntä käveli mahtavin askelin poikki ja pitkin isossa tuvassa ja sanoi arvokkaasti: "Tämänkin kohtauksen täytyy kärsiä kuin mies". Vähältä piti, ettei hän sanonut: kuin kunnianmies.
Leijonan emäntä itki, parkui ja valitti: hän ei ollut koko asiasta tietänyt mitään, ja vannoen hän vakuutti, että hän ottaisi kuoleman päällensä.
"Kuulkaa appi", sanoi Lents, "onko minunkin rahani mennyt hukkaan?"
"Kun näin suuret summat ovat kysymyksessä, ei voi joukosta eroittaa, kenenkä omaa ne ja ne rahat ovat", vastasi Leijonan isäntä viisaan suulla. "Mutta minä kyllä rahaseikkani selvitän. Jos minulle vaan annetaan kolme vuotta aikaa, maksan viisikymmentä prosenttia. Istu alas. Joutavaa tekoa se olisi, ruveta käsin ilmaa pieksemään. Liisi!" huusi hän kyökkiin päin, "tuo minulle päivällistä!"
Kyökkipiika toi sisään ruokaa runsaasti, ja Leijonan isäntä nosti reippaasti patalakin päästänsä, asetti sen sitte taas paikallensa ja laskeusi mukavasti istumaan nojatuoliinsa, otti eteensä ja söi tyyneellä mielin, kuin viisaan miehen tulee. Toista ruokalajia syödessään hän vasta nosti silmänsä ja sanoi: "saisithan sinäkin akkani istua tähän. Tämä tämmöinenhän on parasta kyytiä, mitä olla taitaa. Kun vaan on vahvasti nauttinut liharuokaa, niin päästään jyrkintäkin vuorta ylös. Ovatko he jo joutuneet pitseeraamaan kaikki viinimme, vai onko sinulla minulle pieni siemaus tarjonna?"
"Kaikki tyyni on pantuna sinetin alle."
"No laita sitte minulle kuppi kuumaa kahvia, kyllä sekin auttaa".
Lents kävi käsin päähänsä. Onko appi vallan mieltä vailla? Kuinka se on mahdollista, että kukaan ihminen, jonka tähden satoja tällä hetkellä epäilee elostaan, saattaa noin maukkaasti aterioida? Leijonan isäntä oli alentuvaisen puhelias ja kiitteli Annia siitä, ettei hänkin rynninyt tänne lisäämään turhaa parkunaa. "Lents, sinulla on toimelias ja sukkela vaimo, sukkelin kaikista lapsistani. Vahinko vaan, ettei hän ole mies, hänellä kun on keinottelevainen luonne, ja jos hän vaan olisi mies, asiatkin olisivat toisin. Vahinko se, ettei minun Annillani ole hoidettavana jotain suurta liikettä, esimerkiksi suurta ravintolaa, se se ravintola olisi ensimmäinen laatuansa sekä täällä että tuolla".
Tämmöinen kerskaus, ja koko tämmöinen käytös juuri tällä hetkellä, saattoi Lentsin sisun kuohumaan. Mutta hän koitti itseään hillitä ja näin itseänsä pakoittaessaan hän sanoi arkamaisesti ja melkein nöyrällä äänellä: "Appi, pitäkää ennen kaikkia huolta siitä, ettei metsää taloni takana tykkänään kaadeta. Koko tämän aamupäivän olen kuullut siellä hakattavan. Onko se laita-lailla?"
Jota hieno-äänisemmin Lents lausui, sitä suuremman äänen Leijonan isäntä nosti ja huusi: "Minkätähden se ei saisi tapahtua? Se mies, joka metsän omistaa, tekee sen kanssa, mitä tahtoo".
"Mutta, appi, olettehan luvannut metsän minulle?"
"Sinähän et siitä sanonut huolivasi, ja metsä on nyt myyty eräälle puukauppiaalle Trenzlingenistä".
"Mutta teidän ei sovi sitä myydä, se metsä on taloni suoja. Kyllä muutamia puita saa kaataa, mutta ei koko metsää. Niin on satoja vuosia menetelty, ja samaa on jo isoisänikin kuullut".
"Se asia ei kuulu minuun. Minulla on nyt muuta ajateltavaa".
"Oi hyvä Jumala!" huusi Lents itku silmin, "mitä te nyt olette minulle tehneetkään. Te olette minulta ryöstäneet kalliimman aarteeni tässä mailmassa".
"Vai niin? Vai on rahat sinulle kaikkein kalliinta? Minä en ole tietänytkään, että sinunkin sydämmesi on housuntaskussa".
"Ei niin, vaan minä tarkoitan sitä, ettei minulla enää ole vanhempia ollenkaan"
"Sinä olet jo niin iso, että kyllä tulet orpolapsenakin toimeen, vaikka minä hyvin tiedän sinun olevasi yhden noista, joka vielä isonakin huutaa äitiänsä ja mankuu: äitini! nyt sinun lastasi loukataan! Olethan sinä kuitenkin sanonut olevasi mies, ja semmoinen joka saa yhteydenkin aikaan, ja sittehän, kuten hoetaan, kaikki seisovat yhtenä miehenä kuin metsä, — metsä täynnä pelkkiä kelloseppiä! Ha, ha! koska oikein naurattaa! Pane nyt sitte yhteytesi varteen, niin sinä ja te kaikin olette hyvässä turvassa". Näin Leijonan isäntä sanoi, eikä häntä olisi kukaan luullut noin ilkeäksi. Lents olikin hänen velkojistaan ainoa, joka oli hänen ammuttavaksensa saapunut, ja sentähden hän nyt laukasikin kaikki vihansa ampumavarat.
Lents oli käynyt tulipunaiseksi ja lumivaaleaksi vuoroitellen ja hänen huulensa vapisi kun hän sanoi: "Appi, te olette lasteni isoisä, ja te tiedätte, mitä olette heiltä riistänyt. Tottakaan teillä ei ole omaatuntoa. Mutta metsää ei saa kaataa. Minä panen asian oikeuteen".
"Hyvä juttu! Siinä sinä teet, kuinka tahdot", sanoi Leijonan isäntä ja meni yöpöydälle kaatamaan itselleen kupin kuumaa. Lents ei saanut enempätä oltua tuvassa.
Kivipenkillä, Leijonan ravintolan edustalla istui murheissansa mies, ja se oli tuo vanha Pröbler. Hän sanoi jokaiselle ohi-menevälle istuvansa odottamassa asianomaisen virkamiehen tuloa, sillä tuolla sisällä Leijonassa oli hänen paras ja tärkein keksimänsä pantuna pantiksi, eikä sitä suinkaan saataisi panna menemään vasaran alle, joten se joutuisi mailmankuluksi ja joka mies ottaisi mallia siitä, eikä hänelle itselle olisi siitä mitään hyötyä. Konkursipesän hoitajain tulisi ensin hänelle hankkia hallituksen antaman patentti-oikeuden, joka hänestä tekisi rikkaan ja mainehikkaan miehen. Lents näki paljon vaivaa rauhoittaaksensa vanhusta. Hän koki hänelle todeksi näyttää, että häntä yksistään oli Leijonan isäntä hyvin kohdellut, sillä kaikki Pröblerin teokset olivat täyteen arvoonsa kirjoihin kirjoitettuna ja niinkuin panttikaluina hänen lunastettaviksensa. Mutta Pröblerin pää ei kääntynyt enempää kuin hän paikaltaankaan hervahti.
Lents lähti menemään; hänellä oli itsepuolestansakin tarpeeksi tekemistä. Hän meni setänsä Petrovitschin luo. "Näetkö nyt", sanoi setä hänelle riemusuin, "enkö minä sitä sinulle sanonut juuri tällä paikalla, silloin, kuin sinä pyysit minua menemään Annia sinun puolestasi anomaan, enkö minä sitä sanonut, että Leijonan isännän on velkaa sekä samettikalottinsa päässä että saappaansa jalassa? Ja itsensäkin hän on lihoittanut vieraista varoista".
"Niin, niin, setä; teillä on ollut oikein ja te olette viisas, mutta auttakaa minua nyt".
"Ei tässä mikään apu auta".
Lents rupesi nyt kertomaan metsä-asiastansa ja kuinka sen oli laita.
"Kukatiesi jokin neuvo sentään auttaa," sanoi Petrovitsch.
"Jumalan kiitos! Jos minä vaan saisin pitää metsän!"
"Siitä ei voi olla puhettakaan; metsä on myyty kuin myyty, mutta sitä kaadettakoon vaan paikka paikoin, eikä kauttaaltansa. Metsä on sinun talosi suojana ilmoja vastaan, eikä sitä saa juuri ilman mitään puhtaaksi hakata. Näyttäkäämme tuolle metsän koloojalle Trenzlingenistä, että meissä on hänen mestarinsa".
"Herra Jumala, minun taloni!" huusi Lents. Hänestä oli kuin talonsa olisi kukistumaisillaan, kuin täytyisi hänen kiiruhtaa kotiin avuksi.
"Sinun talosiko? Niin oikein, sinun talosi on täpärällä," sanoi Petrovitsch ja nauroi tätä omaa sukkeluuttansa. "Mene nyt kohta kylätuomarille, ja tee siellä vastaväite. Vielä yksi asia, Lents; minä en elinpäivinäni enää usko yhtäkään ihmistä, ja minä sanoin sinulle jo silloin samalla kertaa, että sinun rouvasi on paras koko perheessä. Mitä sen muihin jäseniin tulee, näethän nyt, etten ole heistä pettynyt. He ovat kaikin jo aika päivä tietäneet, jo vuosia sitte tietäneet, ja vallan hyvin tietäneet, kuinka perheen isän on laita ollut. Ja sinä olit sitte hyvä hätävaraksi, kosk'ei tohtorin nykyinen vävypoika Annista huolinut, ja siinä hän oikein tekikin".
"Setä, minkätähden noin sanotte juuri nyt?"
"Minkätähdenkö? Sentähden että se on totta; minulla on vaikka vieraita miehiäkin siihen".
"Mutta minkätähden juuri nyt, juuri tällä hetkellä sitä sanotte?"
"Onkosta mitään määräaikaa pantuna, milloinka totuus on sanottava? Minä olen aina ajatellut niin, että sinä ja sinun Pilgrimisi, te olette juuri yhtä hyvät haaveksiat molemmat. Minä sanon sinulle, kummoinenka sinä olet; sinä olet ollut kurjimpia ihmisiä, ennen kun sinä menetit rahasi, sillä sinä olet katuvainen nahjus, ja semmoinen mies on surkuteltavin ihminen, on kuin säkki läpiä täynnä. Niin juuri, sinä olet katuvainen nahjustelia. Mitä sinä eilen teit, sitä sinä tänäpänä kadut ja ajattelet: voi minua vaivaista lasta! Minun tarkoitukseni on kuitenkin ollut niin hyvänsuopa! Surkuttelemista ei yksikään mies kaipaa, taikka semmoinen ei olekaan mies; surkutusta kaipaa ainoastaan vaimoihminen."
"Setä, te kohtelette minua kovin kovilla sanoilla".
"Sentähden minä sitä teen, että sinä olet itseäsi kohtaan niin pehmoinen. Mutta ole nyt kerrankin vakava, äläkä pahoita rouvasi mieltä tämän tapauksen tähden. Kohtele häntä hennosti, sillä hän on nyt vielä kurjemmassa tilassa kuin sinä itse oletkaan".
"Vai niin? Niinkö?"
"Juuri niin. Tuolle muhkealle Leijonan Annille käy raskaaksi, kun hän ei enää taida ajatella, että jokainoa, jolle hän hyvää huomenta sanoo, on siitä pöyhkeissään".
"Hän ei olekaan enää Leijonan Anni, vaan hän on minun vaimoni."
"On oikein sekä Jumalan että ihmisten edessä; sinä nait hänen omasta vapaasta tahdostasi, vaikka minä kyllä sinua estelin".
Lents riensi kylätuomarin luo, mutta ei tavannut häntä kotona. Hän käveli kuin orjantappuroilla, ja ne häntä pisteli ja nytki. Hyviä ihmisiä hän ei tavannut kotona, mutta kaikki ilkeät hänelle sanoivat julki, mitä he salaa olivat hänestä ajatelleet; he kiusasivat ja pilkkasivat häntä nyt, kun hän oli avun tarpeessa. Hän palasi takasin kotiinsa, mutta karasi talonsa sivutse metsään ja käski puitten hakkaajia lakkaamaan työstänsä: "Täällä ei ollenkaan tarvitse puita kaataa."
"Maksatteko sitte palkkamme tältä päivältä?"
"Maksan".
"No hyvä". Miehet laskivat kirveensä olkapäilleen ja menivät kotiin.
Sisään tultuansa kohtasi Lents Annin syleillen lapsiansa ja huutaen: "Oi minun lapsi-raukkojani! Teidän täytyy nyt mennä kerjuun, minun lapsi-parkani!"
"Niin kauan kuin minä elän ja pystyssä pysyn, se ei tapahdu; minähän olen mies, ja ole sinä nyt vaan rauhassa ja hyvällä päällä".
"Hyvällä päällä? Minä en ole ikipäivinäni mitään pahaa tehnyt, ja sinä suuresti erehdyt, jos nyt luulet voivasi taivuttaa minun ikeen alle kuin matelevaisen, nyt kun isääni on onnettomuus kohdannut. Älä uskokaan! Minä en taivu tippaakaan. Vasta nyt sinä saat osoittaa tuota kiitettyä hyvän hyvyyttäsi. Saat näyttää, kuinka sinä vaimoasi holhoot".
"Niin tahdon ja teenkin, mutta ei sille kättä tarjota, joka ei kättänsä ojenna".
"Jos sinä vaan olisit ottanut neuvoni ja ostanut Leijonan, niin olisimme turvatut, eikä kotitalo olisi joutunut vierasten haltuun. Mutta älä minulle hiisku sanaakaan rahoistasi! Sinä istuit ihan samalla paikalla, kuin nytkin istut, ja minä istuin tässä näin, ja tuossa seisoi viinilasi täytettynä melkein reunoilleen, ja minä vielä sitä siirsin likemmäksikin, — muistatko sitä? Silloin minä sinulle sanoin, ja sanoin selvästi ja suoraan: ei järki-ihminen noin anna rahojaan pois, ei yksin isälleenkään, noin ilman mitään".
"Joko sinä sitte silloin tiesit, että näin pahasti piti käymän".
"Minä en tietänyt mitään, en yhtään mitään; minä tiesin ja tiedän vaan, mikä on järki-ihmisen tekoa, ja anna minun viimeinkin olla rauhassa".
"Eikö sinua haluta mennä äitisi luo? Hän valittaa ja on vallan äkeissään".
"Mitähän minä hänen luonansa tekisin? Sitäkö, että hän vielä enemmän porahtaisi tullessani? Minun kaiketi pitäisi oitis lähtemän menemään tuonne alas kaikkein ihmisten pilkattavaksi ja surkuteltavaksi? menemän sinne kuulemaan, kuinka tohtorin suloiset tyttäret soittavat ja nauravat minun ohitse mennessäni. Minulla on täällä ylähällä yksinäisyydessäni tarpeeksi, enkä minä kaipaa yhtäkään ihmistä".
"Kentiesi kaikki täten on kääntyvä parhain päin", lohdutti Lents, "kentiesi nuo on tästälähin täällä ylähällä yksinäisyydessä hauskempi ja parempi oltava minun kanssani yhdessä. Eipä tiedä, vaikka kävisi niinkin, ja niin pitääkin käymän, että vielä sanot samaa, kuin kerran ennen sanoit: täällä ylähällä olemme kuin taivaassa ja suomme kernaasti ihmisten tuolla alahalla riehuvan ja hyörivän ja pyörivän miten parahiten jaksavat. Niin olla ja elää tahdomme. Me olimme yhteen aikaan onnelliset, ja olemme vastedeskin taas. Kun sinä vaan olet hyvä, minä teen työtä siinä kuin kolme. Mitä taas tähän minun tappiooni tulee, ole hyvässä rauhassa sen puolesta; minä en ole sinua nainut rahojesi tähden".
"Enkä minäkään ole rahaan katsonut, kun sinut otin, eikä se olisi vaivaa maksanutkaan. Jos minä olisin rikkautta halunnut, olisi minulla ollut monta muuta tarjonna".
"Me olemme jo niin kauan eläneet yhdessä, ettei naimajutut enää kostuta", katkaisi Lents, "ruvetkaamme aterialle".
Aterioidessaan Lents kertoi, miten metsä-asiansa oli laita. "Tiedätkö", sanoi Anni, "mimmoinenka loppu siitä tulee?"
"Mimmoinenka sitte?"
"Semmoinen vaan, että sinä saat hakkuumiehille maksaa heidän päiväpalkkansa".
"Saadaanpa nähdä vaan", vastasi Lents, ja lähti oitis aterioittuaan toistamiseen kylätuomarille, jota hän ei ensi kertana tavannut kotona.
Tiellä sai hän seuraksensa kurjan kumppanin. Se oli Faller, joka ruumiinvaaleana saavutti hänet ja huusi: "Oi, voi! tämä on kauhia tapaus, kovin kauha; on, kuin selkeä taivas salamoitsisi".
Lents puhui rauhoittavan tavalla. Tosin kyllä puolen kolmatta tuhatta guldenia oli melkoinen tappio, mutta hän kuitenkin pysyisi toivon mukaan pystyssä. Hän kiitti hyvää toveriansa hänen osanotostaan. Nytpä Faller pysähtyi seisomaan kuin paikallensa puutuneena. "Mitä lajia? Onko Leijonan isäntä sinunkin kanssasi noin menetellyt? Hän on minullekin velkaa kolmekymmentä yksi guldenia pelkistä hyvistä kelloista, joista minä hyvin vähän hyödyin, mutta minä olen rahat tallettanut hänellä niinkuin säästöpankissa, että minulla olisi määräaikana maksaa taloni hinnasta pois. Tämän kautta minä olen vähintäkin kahdeksi vuodeksi jäänyt takapajulle".
Lents pani kätensä alas ja sanoi ettei hänellä ollut aikaa pitämään kumppanille seuraa; hänen oli määrä mennä kylätuomarille.
Faller katsoi hänen peräänsä surusilmin ja melkein hän unhotti oman kurjuutensa ystävän tähden.
Kylätuomari-tohtori oli Leijonan isännän ikävästä kohtauksesta kovin pahoillaan. Ne rahat, jotka hän itse sen kautta kadotti, ei olleet sanottavan suuret, mutta Leijonan isännän häviö oli onnettomuus koko kylälle, koko paikkakunnalle.
Kun Lents sitte kertoi itsensäkin kärsineen vahinkoa, huusi tohtori varsin uhoisaan: "Siis on hän saanut sinunkin mukiinsa! Nyt en enää kummeksu mitään. Mutta kuinka se on ollut mahdollista? Kuinka se on voinut olla mahdollista?" Vähän ajan takaa hän kysyi: "Kuinka sinun rouvallesi kaikki tämä tuntuu?"
"Hän sanoo kaikki tyyni minun syykseni".
Lents kertoi metsästä ja vaati ryhdyttävän kiiruimpiin keinoihin, ettei vielä hänen talonsakin joutuisi kaikenmoisien rajuilmojen valtaan ja kentiesi äkkikuulematta koko vuorenlohkareitakin vierähtäisi hänen päänsä päälle. Kylätuomari-tohtori oli samaa mieltä: "Jos metsä hakataan paljaaksi, siitä tulee koko paikkakunnallemme pahaa perästä, ja kentiesi vielä pilaantuu meidän paras kaivommekin, se joka on kirkon kohdalla ja jota juuri metsä kostuttaa. Kumminkin pitäisi vuoren harjulle jätettämän puita pystökseksi, mutta valitettavasti me emme siinä asiassa voi mitään. Se on kurjaa ja kurjana pysyy, että metsänomistajat saavat mielensä mukaan typi tyyni hävittää metsät. Nyt ollaan parhaillaan puuhassa laatia laki tuota menettelyä vastaan, mutta minä pelkään pahaa, että loppu on sama kuin aina ennenkin; kun karja on käymässä, pannaan naveton ovet kiini".
"Mutta, herra kylätuomari, minua kurjuus kaikkein ensiksi kohtaa. Eikö sitä vastaan mitään voi?"
"Tuskin kyllä, minä luulen. Se paikka lunastettiin talon-alaksi — minä en siihen aikaan ollut kylätuomarina, vaan sinun appesi oli silloin — niin jäi kunnan oikeus ja sinun oikeutesi metsän suhteen valvomatta. Varmaankaan ei kukaan olisi huoneitansa rakentanut siihen paikkaan, jossa sinun talosi nyt seisoo, jos olisi tietänyt siitä, että on lupa metsää kaataa, ja eihän sinulla olekaan mitään metsää suojelevaa turvakirjaa. Sinun sopii sentään koittaa korkeammassa oikeudessa, ja kyllä minä annan kirjoituksen mukaasi; kentiesi asia siellä voi autetuksi tulla".
Lentsin jalat olivat kuin solmessa, ja tuskin hän pääsi paikaltansa liikahtamaan. Mutta nyt ei ollut aikaa viivyskelemään eikä auttanut kustannuksia kammoksua. Lents haki hevosen ja lähti kaupunkiin oikeutta etsimään.
Sillä välin Anni sai vieraita. Kaupustelian Ernestiina-täti, se sama, jota Anni silloin ensimmäisellä huvimatkalla oli niin pahasti panetellut, tuli häntä tervehtimään ihka uudessa silkkihameessa, jonka vyötärössä näkyi kultakellokin kiiltävän. Hän sanoi käyneensä kylässä rahan kannossa, kaikki asiat kävi Jumalan kiitos hyvin, ja hänen miehensä ansaitsi paljon välittäjänä talojen ja maatilojen kaupoissa kuin myös lumppukauppiaana, ja niinikään hän oli monen vakuutusyhtiön asiamiehenä sekä palo- että rakeitten vahinkoa vastaan, kuin myöskin ajoi asioita ihmisten ja eläinten hengenvakuutuslaitoksille, joitten kauniilla kirjaimilla präntätyt taulut riippuivat hyllyissä ja loodissa. Tästä kaikesta sai rahat poikineen eikä se ollenkaan ollut mitään onnen kauppaa, ja nytkin juuri oli käynyt saataviansa velkomassa ja hän ei saanut samassa oltua tulematta Anniakin tervehtimään.
Anni kiitti kohteliaasti ja pyysi antamaan anteeksi, ettei hänellä nyt ollut mitään erikoista tarjottavana. Ernestiina vakuutti, ettei hän ollut sitä varten tullutkaan.
"Sen sinusta uskonkin", sanoi Anni, ja ne sanat sopi kääntää moneen päin. Anni puolestansa oli vallan varmaa siitä, että Ernestiina oli tullut tänne koston himosta. Anni, joka aina oli Ernestiinaa pitänyt halpana, Annin piti nyt pakahtuman kateudesta ja harmista. Mutta Annissa kuitenkin vielä oli sen verran ravintolan tytärtä, että hän taisi tuommoista häijyyttä torjua muutamilla kohteliaasti löylyttävillä puheenparsilla ja sen ohessa myöskin näyttää vanhaa kopeuttansa — hänpä olikin talon tytär Leijonasta ja Ernestiina vaan katala sukulainen, joka kerran oli heillä palvellut — kun hän huomautti Ernestiinaa siitä, että monenmoista askaroimista löytyi, joka oli sopivaa ainoastaan alhaisemmille ihmisille, mutta parempain ihmisten ei sopinut kaikenmoisiin raha-ansioihin ryhtyä.
Ernestiina oli todellakin tullut Morgenhaldeen vahingon ilosta, ja sen huomasi siitäkin, että hän oitis tultuansa rupesi kourimaan taskujaan, jossa oli naula poltettua kahvia ja sama verta sokeria, jonka hän aikoi Annille lahjoa tuliaisiksi. Mutta samassa kun hän Annin näki, muuttui hänen vahingon ilonsa vilpittömäksi suruksi, ja kun Anni häntä noin ylhäisesti puhutteli, niin hänessäkin heräsi tuo entinen nöyrä alammaisuuden tunto ja hän unohti sekä silkkihameensa että kultakellonsakin. Tuliaiset, jotka hän oli aikonut lahjoa, ne hän nyt tarjosi kuin maistiaisiksi taikka kauppatuttavuuden vuoksi, ja hänen sanansa tuli oikein sydämmestä, kun itkusilmin sanoi: jos kaikki ihmiset, jotka ovat Leijonassa hyvää nauttineet, nyt sen palkitsisivat, niin olisi Annin vanhemmilla vaikka sata vuotta elääksensä. Hän lisäsi vielä totisella äänellä, että jos vaan olisi tullut Leijonaan naiduksi, kaikki epäilemättä olisi entisellä hyvällä kannalla.
Tämmöinen puhe oli Annin mieleen, ja se teki, että hän unohti pois kaikki vanhat kiistat ynnä tämän sietämättömänsä sukulaisen uudet vaatteet. Nyt kumpikin vuorotellen rupesi toinen toistansa muistuttamaan menneistä onnellisemmista ajoista ja sen ohessa valittamaan, kuinka ihmiset nyky aikaan olivat viekkaita ja kiittämättömiä, ja Anni ja Ernestiina olivat niin yksimieliset, että he erotessaan näyttivät iänkaiken olleen ylimmäisiä ystäviä ja eläneen yhdessä kuin sisarukset.
Anni vielä meni Ernestiinaa saattamaankin kappaleen matkaa ja käski häntä pyytämään miestänsä kuulustelemaan, eikö löytyisi myytävänä joku siistikäs ravintola, varsinkin semmoinen, jossa monta hollia tehdään, jonka heidän sopisi ostaa ja laittaa hyvään kuntoon, ja sitte myydä huoneensa täällä Morgenhaldessa.
Ernestiina lupasi tämän asian toimittaa ja pyysi Annia ehtimiseen, että hän vaan lähettäisi ostamaan puotitavaraa heiltä eikä suinkaan mistään mualta.
Annin päässä pyöri kotiin palatessaan monemmoisia ajatuksia: minun kotini on sentään holhonut hyvin monta ihmistä ja perustanut heidän onnensa, ja meidän itsemme ei enää pitäisi olevan mistään arvosta! Tuo yksinkertainen Ernestiinakin on meillä niin viisastunut, että hän nyt taitaa pitää kauppapuotia ja on saanut miehensä, tuon lamaantuneen kraatarinkin ihmismäiseksi. Ernestiina on ennen pitänyt minun vanhoja vaatteitani, mutta kuinka hän nyt on vaatetettuna? On kuin virkakuntalaisen vaimo ja kilistelee rahoja taskussaan! Vaan minunkos pitäisi elää tästälähin tyhjäntoimittajana ja kuihtuvan täällä ylä-ilmoissa, ja vielä vastaan ottaman lahja-antimia Ernestiinalta? Eipä hän sentään rohjennut tarjota kahvinsa ja sokerinsa minulle lahjaksi, vaan jätti ne maistiaisiksi. — Ei, minun uhripeuraseni, tämmöinen olo ei kelpaa! Minä panen sinun ketarasi toisella lailla keikkumaan ja laitan musiikin, joka on toista nuottia.
Siitä Anni vaan oli mielihyvissään, että hän oli antanut Ernestiinan toimeksi ravintolan haun. Kun siitä vaan saisi tietää jotain vissimpää, niin saisi kaikki asiansa asettaa sen mukaan.
Siksi aikaa hän siis päätti tyyneesti odottaa. — Vasta myöhään ehtoolla palasi Lents takasin kaupungista kieltäväisellä vastauksella. Mitään kirjeellistä sopimusta metsän suojeluksen suhteen ei löytynyt. Kun Lents seuraavana aamuna heräsi ja kuuli kirveitten iskun vuorelta talonsa takaa, oli hänestä kuin joka isku tunkeisi hänen ytimiinsä. Minä tahtoisin kaikkein mielukkaamin kuolla, sanoi hän itsekseen ja istui työhönsä. Hän ei sanonut sanaakaan koko pitkänä päivänä, ja vasta sitte, kun hän ehtoolla sammutti kynttilän kamarissaan, lausui hän lujaa: "Minä soisin saavani noin sammutetuksi elämänikin!"
Anni ei ollut tätä kuulevinaan.
Tähän saakka ei Anni ollut itkun pisaraa vuodattanut tämän surullisen kohtauksen tähden, ei itse tähtensä enempää kuin vanhempainsakaan. Hän pysyi malttuneena, paitsi mitä hän lastensa puolesta valitti. Mutta seuraavana aamuna, kun ei enää tullut kylästä lämmintä nisuleipää eikä ollut kahvipöydälle pantavana muuta kuin tavallista ruokaleipää, rupesi poskia pitkin vierimään katkeria kyyneleitä, jotka lankesivat leivän sekaan. Anni leikkasi Lentsin huomaamatta kyynelten kastaman kaistaleen pois ja söi sen, söi ja itki.