VIIDESKOLMATTA LUKU.
Heilurit liikkuvat itsepäisesti ja ketjut uhkaavat katketa.
"Anni, tule tänne, minä näytän sinulle jotain".
"Minulla ei ole aikaa".
"Tule nyt vaan katsomaan, se on sinua hauskuttava. Katso, tässä panen nyt kahden kellon heilurit liikkumaan, yhden heilurin oikealta vasemmalle ja toisen päinvastoin. Saat nähdä, että molemmat muutaman päivän perästä heiluvat yhtäälle päin, oikealta vasemmalle tai päin vastoin. Vetovoima, joka niihin vaikuttaa, tekee sen, että kumpikin vähitellen antaa toiselleen perään".
"Sitä minä en usko".
"Saat sen nähdä omin silmin, ja näetkö, samoin käy meidänkin kanssa. Niin on laita meidänkin molempien: toinen alkaa oikealta, toinen vasemmalta. Mutta meilläkin on tuo vastakohta tasaantuva. Tosin kyllä heilurit eivät koskaan myöskin napsuta yhtaikaa, niin että ainoastaan yksi ääni kuuluisi. Sitä on jo eräs spanialainen kuningas tahtonut saada aikaan ja sen vuoksi tullut narrimaiseen huutoon".
"Minuun nuo kaikki narritukset eivät koske; sinulla semmoisiin näkyy olevan aikaa, vaan ei minulla".
Heilurit liikkuivat muutaman päivän perästä samaan suuntaan, mutta kummankin aviopuolison sydän piti vaan itsepäisesti saman pohtinsa, johon oli tottunut. Monesti oli kuin tapahtuisi se ihme, joka ihmiskäden teoksessa on mahdoton, nimittäin yhdenaikainen tykytys. Mutta se oli pelkkää pettymystä, ja sitä surkeampi oli sitte se huomaus, että molemmin olivat pettyneet.
Lents luuli olevansa myöntyväinen, vaikkei hän todellakaan sitä ollut, vaan oli samanlainen, kuin hän aina oli ollut. Anni suorastaan ei tahtonutkaan olla myöntyväinen. Hän tiesi ja tunsi alusta alkaen kaikki asiat paljon paremmin; hän oli mailmanviisas ja mailmankokenut. Ihmiset kaikista mailman ääristä, sekä vanhat että nuoret, rikkaat ja köyhät olivat hänen lapsuudestaan saakka ravintolassa sanoneet hänen ymmärtäväisyytensä olevan selvä kuin päivän valkeus.
Annilla oli semmoinen luonne, jota lyhykäisesti, vaikkei oikein osaavasti sanotaan pintapuoliseksi, mutta hän oli myöskin nopsa ja kätevä. Anni puhui jaaritteli paljon ja mielellään, mutta kun puheensa loppui, hän ei sen perästä miettinyt, mitä hän oli kuullut, enempää kuin mitä hän oli sanonut.
Lentsillä oli syvämietteinen, mutta myös kömpelöinen ja vieläpä useasti arkamainenki luonne, ikäänkuin kaikki mailmassa olisi särkymäisillään; hän käsitteli kaikkia, yksin mitättömimpiäkin asioita kaikella ammattinsa eli, niinkuin hän mielellämmin kuuli sitä kutsuttavan, taiteensa varovaisella tarkkuudella.
Jos Anni ei saanut itse mitään nähdä eli kokea, hänellä ei ollut mitään puhumistakaan, mutta Lents, sillä taas oli juuri sitä enemmän sanomista, jota hiljaisempi hänen olonsa oli. Kun Lents puhui, hän samassa aina taukosi työstään; taas puhui ja samassa toimitti kaikki käsillä olevat askareensa.
Anni kertoi mielellään kaikki unennäkönsä, ja kummallista oli, kuinka hän alinomaa uneksi olleensa ajelemassa kauniissa vaunuissa, kauniilla hevosilla kauniissa seudussa, hupaisessa seurassa, ja loppu oli aina: "Oi sentään, kuinka meidän oli lystiä ja naurettiin!" Taikka näki hän semmoistakin unta, että hän oli ravintolan emäntänä, ja kuninkaita ja ruhtinoita tulivat ajaen ravintolaan, ja hän osasi heille hyvin vastata. Lents ei piitannut unelmista mitään eikä hän niitä mielellään kuulenut jälleen kerrottavan.
Anni oli aamusta varhain aina myöhään ehtoosen kauniisti ja sievästi vaatetettu. Annia ilahutti, kuu Lents häntä sen takia monta kertaa kiitti. Lents saattoi sanoa saman asian melkein samoilla sanoilla sen satoja kertoja, ja sentään hänen tunteensa aina olivat niin uutta laatua, kuin ei hän koskaan ennen olisi sitä asiaa ajatellutkaan. Hänen ajatuksensa juoksu tuli ulkona olevaan luontoon, joka yhdenkaltaisuudessansakin alinomaa tuo uutta ja vihantaa ilmiin, taikka tuli se hänen ammattiinsa, jossa työssä hän sen sata kertaa korjaamastansa sai yhtä halukkaasti ja tarkasti uutta aikaan. Annin mielestä se semmoinen teko oli pitkäpiimäistä ja yksinkertaista. Hän tahtoi, että Lents olisi pitänyt itseänsä hiukan pulskempana, mutta kun Lentsin koko huomio oli työssä kiini, hän ei malttanut huolia omasta itsestään.
Aamusilla Lents tuskin taisi sanaakaan sanoa; hänen ajatuksensa valveni vasta vähitellen, ja hän näki ison aikaa unta avosilmin, vielä hän sitä samaa teki istuttuaan työhönsäkin. Vasta vähin erin hänen oma päivänsä kirkkaaksi valkeni. Anni sitä vastoin oli oitis silmänsä auki saatuaan valmis kuin sotamies vartioilla, aseissa ja varustettuna; hän otti päivänsä elävästi vastaan, ja kaikki horroksissa-olo oli hänelle vastenmielistä. Hän oli olevinaan sama pulska ja näppärä ravintolan tytär, jonka vieraat jo varhain aamulla tapasivat siistinä, ja päälliseksi hauskuttavasti jutellen.
Tänkaltaisessa hälinässä Lents monesti katsoi ylös äitinsä kuvaan, ikään kuin hän olisi aikonut sanoa: älä nyt vaan sinäkin säikähdy vahvassa rauhassasi; meidän Annimme mielestä piiskojen pamaus on kuin onkin lystiä.
Annin levottomuus tarttui Lentsiinkin, niin usein kuin Anni katseli häntä työssään. Kun Lents oli jotain valmistanut taikka oli valmistamaisillaan, hän sitä tarkasteli pitkin ja poikki ja luuli samassa Annin levottomat silmät häntä seuraavan ja luuli myös kuulevansa paheksuvia lauseita pitkäpiimäisyydestänsä, ja siitä hän itsekin tuli levottomaksi ja kärsimättömäksi. Se oli pahanpäiväistä kanssa-oloa.
Pikku Wilhe varttui oivan lailla Morgenhaldessa, ja kun lisäksi vielä tuli piiskuinen sisko, oli siellä semmoinen melu, kuin olisi kesytön lauma oleskellut huoneissa. Kun Lents monesti tätä valitti, vastasi Anni uhkamielin: "Sen täytyy olla rikas, joka tahtoo olla itsekseen rauhassa; hänellä pitäisi olla koko linna, jossa prinssit asuvat erikseen omassa huonekerrassaan".
"Minä en olekaan rikas", vastasi Lents. Hän kyllä naurahti soimausta, mutta yhtäkaikki se häntä harmittikin.
Kaksi heiluria ei tee yhtaikaa yhtä monta heilahdusta, paitsi saman ilman alla eli oikeammin, jos ovat yhtä kaukana maan keskipisteestä.
Lents kävi vieläkin hiljaisemmaksi ja itse puoleensa kääntyneeksi, ja kun hän vaimonsa kanssa jutteli, veti häntä oikein ihmeeksi se, että hän kaikista asioista osasi pitää niin pitkiä puheita. Jos Lents aamusella sanoi: "Tänäpänä on paksu sumu", niin Anni vastasi näpsästi: "Niin, ja näin aikaisin syksyllä jo. Ilma kentiesi sentään taitaa muuttua selkeäksikin; ei ole koskaan täällä vuorella ilmaan luottamista, ja eipä tiedä, vaikka yksi toivoisi sadetta, toinen selkeätä, aina kuinka kullekin paras olisi. Jos meidän Herra Jumalamme laittaisi jokaiselle mielenmukaisia ilmoja, olisi hänellä paljon tekemistä. Kuinkasta kävi entisen ilmojen tekiän?" Ja nyt Annilla oli juttu kerrottavana, ja siihen lisäsi hän vielä toisenkin samanlaisen.
Kaikenlaisista asioista Anni osasi haastella, aivan samaan tapaan kuin kiiruhtavaista matkusteliaa hauskutellaan, joka on tilannut ruokaa, mutta saa sitä ison aikaa odottaa, vaikka veitset, kahvelit ja talrikit ovat pantuna pöydälle.
Semmoisien puheitten perästä Lents nytkäsi olkapäitään ja oli usein päiväkaudet puhumatta, ja hänen vaimonsa sanoi hänelle ensimmältä suopeasti ja sitte tylysti: "Sinä olet pitkäpiimäinen, harvapuheinen jörö".
Lentsiä tämmöinen soimaus nauratti, mutta se sentään koski häneen kipeästikin.
Se surma, jota uudesta tehtaasta ennustettiin tulevan, ei käynytkään toteen, päin vastoin kotiteollisuus sai uutta vauhtia. Ensi aluksi tehtaassa vaan valettiin sinkkisiä alusvarustuksia, ja niillä oli hyvä menekki. Lents piti paljon sen päälle, että hän oli edeltäkäsin aavistanut niin käyvän. Siitä useat häntä kiittivätkin, mutta Anni yksin ei semmoisessa edeltä-arvaamisessa nähnyt mitään kiitettävää: tiettyähän se on, että jokainoan pitää tietämän arvata, kuinka oma ammattinsa on menestyvä, ja tosiasia oli kumminkin se, että tohtorin poika ja taitelia rikastuivat, sitä vastoin kun kellosepät kiittivät onneansa, että pysyivät entisellään.
Nytkös Anni monesti kiitti Pröbleriä, joka kumminkin koki parastansa keksiäksensä jotain uutta.
Yhtäkaikki Lents oli työtä tehdessänsä onnellinen, ja useasti hän sanoi Annille: "Näetkös kun minä aamuselta nousen ja ajattelen: 'tänäpänä saatan taas vilpittömästi työtäni tehdä, ja kun se sitte menestyy ja joutuu, niin minusta on, kuin olisi sydämmessäni aurinkoinen, joka ei koskaan laske'".
"Sinä osaat hyvin saarnata, sinusta olisi pitänytkin tuleman pappi", sanoi Anni ja meni ulos huoneesta ja ajatteli: "siinä sinäkin nyt sait kerran kuulla, sinä, jonka sanoja aina kuulteleman pitää, mutta mitä toinen sanoo, se ei ole mistään kotoisin. Siinä sait nyt kuulla".
Se ei tapahtunut minkään koston vuoksi, vaan se tuli sulasta huomaamattomuudesta, kun Lents monesti aterialla oltaessa ja Annin kertoessa jotain, sanoi ikäänkuin unesta heräten: "Älä pane pahaksesi, mutta minä en lainkaan tullut kuulleeksi, mitä sinä sanoit. Minun pääni ympäri pyörii niin kaunis sävel. Joska minä vaan saisin sen soimaankin yhtä kauniisti. Se on erinomaisen kaunista, kun duuri muuttuu molliksi".
Anni kyllä tähän hymyili, mutta Lentsin hajamielisyys ei sentäänkään mennyt hänen mielestään.
Heilurit liikkuivat yhä vaan kumpikin omaa itsepäistä suuntaansa.
Ennen aikaan, kun Lents tuli kotiin käveltyänsä pronssisepällä, lukkosepällä taikka muualla ulkona, istui äiti hänen viereensä, kun hän aterioitsi, ja mitä ikänänsä hän kertoi, oli hyvin sanottu; se olutlasi, jonka hän tuolla poissa ollessaan oli juonut, virvoitti kotona äitiään; se, joka häntä oli ystävällisesti tervehtinyt, sitä äiti sitte kotona kotoväellekin kiitti; kaikki, mitä Lents jutteli, oli tärkeätä, sillä olihan Lents itse sen nähnyt ja kuullut. Mutta nyt, kun hän tuli kotiin, Annilla ei ollut vähääkään aikaa istua hänen viereensä, ja jos hän hiukan istahtikin, ja Lents rupesi kertomaan, sanoi Anni: "Oi, mitä se minuun tulee? Sehän ei ollenkaan koske minuun. Eläköön ihmiset minun puolestani, miten tahansa, he eivät minulle tasaa mitään omastansa enkä minä heidän onnettomuudestansa yhtään huoli. Kyllä kaiketi sinä pidät ihmisistä paljon, ja he sinusta, koska he hiukan vetämällä saavat sinun soittamaan ihan kuin minkä pelikellon hyvänsä".
Nämä Annin sanat nauratti Lentsiä, sillä Pilgrim oli kerran verrannut häntä kahdeksanvuorokautiseen kelloon, koska hän joka sunnuntaina oli kuin uudesti vedetty ylös. Koko viikon päivinä hänellä ei ollut lepoaikaa ja sentähden sunnuntai olikin hänelle sitä juhlallisempi, ja kun aurinko silloin kirkkaasti paistoi, taisi hän huudahtaa: "Jumalan kiitos, tänäpänä tuhannen tuhatta ihmistä iloitsee tästä ihanasta sunnuntaista".
Tähän riemuhuutoon Anni vastasi: "Niinpä sinä olet, kuin olisit taivaan herra itse ja pitäisit murhetta kaiken mailman ihmisistä". Vast'edes ei Lents näitä tämmöisiä ajatuksiansa ilmaissut, vaan piti ne itsekseen, ja se hänen teki melkein hourupäiseksi. Jos häntä taas halutti jolloinkulloin sunnuntaisina mennä Annin kanssa ulos kävelemään jonnekin lauluyhteyden kokouspaikkaan naapurikylässä taikka ainoastaan Fallerin ja hänen vaimonsa kanssa laksoa ylöskäsin, sai hän kuulla: "Te miehet saatatte mennä mihin hyvänsä ja olla missä seurassa tahansa, mutta minä en mene mukaasi, minä olen mielestäni liian hyvä siihen; Fallerin väki ei kuulu minun seuraani. Mene sinä yksin vaan; minulla ei ole sitä vastaan mitään".
Tietysti nyt Lentskin jäi kotiin ja oli äreämmällä päällä, kuin kohtuullisen miehen tulee, sekä Leijonassa käydessään, kuin kotona ollessaan.
Lents ei ollut ikipäivinään pidellyt korttia taikka keilapalloa kädessä, jota muut ajan vietoksi ja huviksensa tekivät. "Soisin olevan minullekin hupaa kortista ja keiloista", sanoi hän, mutta hän ei odottanut saavansa semmoista vastausta, kuin Annilta sai: "Miehen kyllä sopii lyödä korttia taikka nakata keiloja, kun hän vaan sen perästä taas reippaasti ryhtyy töihinsä, ja ainakin niillä on parempi pelata, kuin pelaten töitänsä tehdä".
Heilurit liikkuivat yhä vaan kumpikin omaa itsepäistä suuntaansa.
Lents sai hyviin hintoihin myydyksi isoimman osan valmiista teoksistansa, mutta tuo suuri soittovärkki, jota hän oikeastansa oli ruvennut apellensa valmistamaan, se ei tahtonut oikein edistyä, ja kun Lents ei voinut olla Annille valittamatta, että se ja se paikka ei ottanut onnistuksensa, koki Anni hänelle todeksi näyttää, ettei hän tarpeeksi pitänyt silmällä omaa rahavoittoansa. "Ihmiset tahtovat saada työnsä pikaa valmiiksi, mutta sinä teet pienemmästäkin teoksestasi hengen asian. Sinä olet uinailla, mutta sinä uinailet selkeällä päivällä. Herää nyt kerran kumminkin, herää herran tähden!"
"Oi hyvä Jumala", valitti Lents, "minäkös oikein levottomuudessa elän. Minun makuuni ei enää ole mitään makuuta; tuntuu kuin makaisin nokkoisissa. Oi, joska minä vielä kerran saisin oikein makoisesti maata edes yhden ainoan yön. Minusta on kuin olisin huhmarissa, minä mielestäni olen yhtä päätä hereillä, minusta on kuin en päivällä enkä yöllä erkanisi vaatteistani".
Sen siaan että Annin nyt olisi pitänyt osoittaman hellämielisyyttä ja rohkaisevan allapäistä uuteen itseluottamukseen, hän päin vastoin koki näyttää todeksi, ettei Lents ymmärtänyt itseänsä auttaa, vaan pikemmin olisi vaimostansa hänelle apua. Jos Lents työssään onnistui ja hän ei malttanut olla huutamatta Annille: "Kuules kuinka kuuluu heleältä kuin kellon ääni!" niin Anni tokasi vastaukseksi: "Minä sanon sinulle selvän totuuden, että minä en oikeastaan urkusoittoa siedä. Minä olen tuon saman kappaleen kuullut Baden-Badenissa, ja se kuuluu ihan toisella lailla".
Tämän tiesi Lents vallan hyvin itsekin, ja olihan Pilgrim'ille siitä myös huomauttanut, mutta kun Anni näin sanoi tokasi, se häntä pahoitti. Täten Anni myrkytti koko hänen elämänsä toiminnan.
Kaiken tämän ohessa Annilla oli erikseen omat tuumansa. Anni piti järkähtämättä oman itseviisaan päänsä, ja oli mielestänsä siihen oikeutettukin. Hän tunsi parahimman vaikutusvoimansa viruvan eikä saavansa sitä näin pienessä taloudessa käytäntöön. Hän tahtoi ansaita, ja hänen mielestänsä oli ravintolanpito hänelle sopivinta.
Tätä ennen hän oli koittanut eroittaa Lentsin ja Pilgrim'in, nyt hän taas toivoi saavansa Pilgrim'in liittolaiseksensa. Olihan Pilgrim joskus sanonut olevan suuri vahinko, ettei Anni ollut ravintolan emäntä; Annipa saisi Leijonan ravintolan toiseen kuntoon, sen sanoi kaikki ihmiset. Nyt sopi Pilgrim'in auttaa häntä saada Lents taivutetuksi ottamaan haltuunsa Leijonan ravintolan. Hän sen ohessa kyllä saattaisi harjoittaa taidettansa — kun Anni oli hyvällä päällä, nimitti hän Lentsin ammattia taiteeksi, muulloisti se oli käsityötä vaan — joko se sitte tapahtuisi Leijonassa, taikka Morgenhaldessa, jossa se kuitenkin kävisi paremmin päinsä, koska siellä oli rauhallisempi olo, ja sitä paitsi monen tehdasliike oli vielä kauempanakin kodista kuin Morgenhalde oli Leijonasta.
Kun Pilgrim tuli tervehtimään kiiruhti Anni kohtelevaisesti sanomaan: "Viritä nyt piippusi ja rupee polttamaan; tupakin haju on minun mieleeni ja se tuntuu niin kotoiselta, kun piippua poltetaan".
Pilgrim ajatteli itsekseen: niinpä sinä täällä ylähällä olet, kuin olisit vieraassa alassa, mutta hän ei sanonut mitään. Kun Anni sitte kaukaa onkien alkoi puhumaan tuumistansa, kielsi Pilgrim apunsa pois, ja Lents oli taipumattomampi sekä miellytyspuheille ja vihan puuskille kovakorvaisempi kuin olisi hänestä luullutkaan. "Ensimmältä", sanoi Lents, "sinä minun tahdoit tehdä kellokauppiaaksi ja sitte kellotehtaan perustajaksi, ja nyt minusta pitäisi tuleman Leijonan isäntä, mutta lyhyesti sanoen, jos minusta pitäisi tuleman uusi ihminen, mimmoista sinä odotit, kun minun mieheksesi otit?"
Anni ei antanut mitään suoraa vastausta, sanoi vaan: "Kaikkia muita ihmisiä kohtaan sinä olet hienoinen kuin voi, mutta minua kohtaan kova kuin piikivi".
Lents luuli olevansa varakas mies, ja vasta nyt Anni hänen siksi aikoi tehdä. Anni ei myöntänyt olevansa ansioon kykenevämpi, hän vaan valitti, ettei hänestä ollut mitään hyötyä ja surkutteli päiviänsä, kun hän kuitenkin koki parastansa. Mitähän Annin mielessä sitte hehkuikaan? Hän olisi suonut itsellään olevan paljon tekemistä, hän tahtoi ansaita, mutta Lents ei antanut hänen koittaakaan.
Lents sanoi, että ennen oli saatu paljon rahaa kasvitarhasta, ja Anni saattaisi puuttua kasvitarhan hoitoon. Mutta se työ ei Annia haluttanut. Jokainoa taimi kasvitarhassa kasvaa niin kuin sen määränä on, hiljaa ja hitaasti, eikä sitä saa sen joutuisammin hyötymään, eikä siinä mikään kiiru auta. Liian pitkälliseksi käy odottaa siksi kun siitä mitään tuloa heruu. Ei semmoisesta toimesta ole, vaan kun kolmesti käyn kyökissä ja kolmesti kamarissa, tiemmä ansaitsevani yhtä paljon kuin semmoinen kasvitarha antaa koko suvelta. Ja sitä paitsi, onhan päivämies oikein omansa kasitarhan hoitajaksi.
Nytkös vasta lakkaamatta kesti kuulella natkutusta, valitusta ja ruikutusta, kuinka niukasti talossa piti elettämän. Lents oli monesti epätoivon alainen ja monta kertaa hän kävi niin vimmapäiseksi, että olisi luullut hänen muuttuneen toiseksi ihmiseksi. Äkkinäisyyttään hän sitte taas syvästi katui, mutta katumustansa hän ei suoraan tunnustanut, sanoi vaan häpeevänsä kisälliä ja oppipoikia, ja jos Anni vastedes ei antaisi hänelle rauhaa, panisi hän kaikki väkensä pois.
Tämä uhkaus Annia nauratti, koska Lents ei olisi mies panemaan sitä toteen. Mutta hän näytti toden ja pani kuin panikin kisällit ja oppipojat pois. Niin kauan kun Lents vaan malttoi olla luonteensa mukaan hiljainen ja vakava, sai hän Annista voitonkin tavallansa, mutta nyt kun oli täysi tora, vaikka se oikeastaan ei ollut muuta kuin valitusta Lentsin saamattomuudesta, oli Annissa herraa, ja Lents sai joka päivä kuulla olevansa tyhjäntoimittaja; hän oli laiskuuttaan pannut kisällinsä pois, ja hänen ihmiskernoutensa oli laiskurin lessutusta sekin.
Sen siaan että Lentsiä olisi tämmöinen ymmärtämätön soimaus pitänyt naurattaa, taisi hän koko pitkäsen päivän, itsekseen työskennellessänsä, näitä sanoja juurta jaksain punnita, ja siinä sitte yksi ajatus antoi aihetta toiselle, josta syntyi kokonainen kellonvärkki, sillä välin kun Anni jo aikaa oli peräti unohtanut, mitä hän oli sanonut. Myöskin oli Annin mielestä tämmöinen erikois-elämä verrattava sateiseen sunnuntaipäivään suvisaikana; onhan niin, että lepopäivällä joka mies melkein oikeudellakin toivoo hiukan huvitusta ja haluaa hauskutella muittenkin ihmisten seurassa: silloinhan on pyhävaatteet yllä, mutta ne pahat tiet, ne ovat niin pohjattomat, ja kotona-olo tuntuu kuin istuisi vangittuna. Ei se semmoinen olo kelpaa! Siitä pitää tuleman toista! sanoi Anni sydämmensä pohjasta alinomaa itsekseen, ja kaikenlaisista vähäpätöisistä syistä hän kiukutteli ja pikastui, vaikka hän ei itselleen eikä Lentsillekään taitanut tehdä selkoa, mikä hänen niin kiukkuiseksi teki.
Lents haki lepoa ja rauhaa ulkona kodista, mutta Annia enemmän harmitti hänen käytöksensä mennessään, kuin koko hänen poismenonsa. Lents laakotteli ison aikaa ympäri huoneessa, ennen kun hän meni, ja mentyään hän sitte palasi kahdesti kolmesti takasin kuistille, ikään kuin hän olisi jotain unohtanut. Hän ei taitanut sanoa, miten raskaalta hänelle tuntui lähteä kotoa semmoisella mielialalla, joka hänen teki melkein kuin toiseksi ihmiseksi. Hänen mielestänsä Annin olisi pitänyt pidättää häntä menemästä, taikka edes sanoa pari hyvää sanaa hänelle, joka kumminkin oli vanhempi. Ennen aikaan, kun Lents meni ulos johonkin asioille, äiti aina hänelle antoi leipäpalasenkin pöytäloodasta mukaan, niinkuin hätävaraksi ja hiukapalaksi, mutta vielä parempi kuin leivän kannikka oli äidin sydämmelliset sanat olleet. Toista oli nyt. Nyt hän lähti kotoa, kuin ei olisi koto hänen omansa eikä hän itsekään mies omasta kohden. Senpä tähden hän niin paljon aikaa kuluttikin, eikä hän sittekään taitanut sanoa, mikä häneltä oikein puuttui. Jos taas jotain saa pyynnöstä ja pakosta eikä hyvän-hyvyydestä, se ei pyhitä mitään, sillä eihän se ole taikauskoa, kun sanotaan, että sitä siunaus seuraa, jota ilman pakkoa tehdään.
Monesti Lents, ennen kun hämy tuli ja päivän työt olivat päätetyt, jo istui Pilgrimin luona ja Anni samoin vanhempainsa tykönä. Näytti sille, kuin koko talo olisi häviämäisillään. Lents ei puhunut Pilgrimin luona mitään siitä, joka hänen sydäntänsä kalvoi, ja jos Anni vanhempainsa luona rupesi valittamaan, he eivät olleet sitä kuulevinaan; heillä oli, niin näytti, muita tärkeämpiä asioita mietittävänä.
Myöskin Fallerin luona Lents usein istui, ja siellä hänen oli hyvä olla, melkein vielä parempi kuin Pilgrimin luona. Sinne tullessa, hän otettiin ilolla ja kunnioituksella vastaan, siellä Lents vanhastaan pidettiin hyvänä, mutta kotona hän ei käynyt minkään arvosta.
Faller ja hänen vaimonsa elivät yksimielisessä sovussa. He olivat kumpikin puolestansa vakuutetut siitä, ettei onnellisempia ihmisiä mailmassa löytyisi, kuin he, jos vaan olisivat velattomia ja vielä vähän rahaa takana; sitte heitäkin huomattaisiin mailmassa. He elivät säästäen ja tekivät työtä ja olivat aina hyvillä mielin. Faller ei ollut erittäin mikään taitava työntekiä ja hän teki kernaammin suurempaa kellotyötä — sillä jota suurempi kello, sitä huokeammin käy sen tarkalleen valmistus — ja sen ohessa hän hauskutteli itseään ja vaimoansa kertomalla kaikkia niitä näytelmäkappaleita, joita hän muitten seurassa oli näytellyt senkin seitsemässä valepuvussa. Fallerin vaimo oli aina kiitollisena kuulteliana, ja ne purppuravaatteet, kultaiset kruunut ja kalliit kivet, joista Fallerilla oli kertomista, ne olivat kaikki hänen vaimoansa varten.
Kuinka ihan toiselta Lentsille näytti hänen oma kotielämänsä. Hänen mielensä kävi yhä synkeämmäksi, yhä öisemmäksi. Kaikki hänen elämänsä päivät muuttuivat hänen mielestänsä katkeruudeksi ja suruksi.
Aina kun Lentsin välttämättömästi piti tulla lauluyhteyden harjoituksille ja näytteille, ja hän muitten kanssa lauloi rakkauden taikka ikävöivän ja armaan ihastuksen lauluja, niin itku oli rinnassa: "Onkos tuokin totta? Onko se semmoinen mahdollista? Onko totta todella löytynyt semmoisia ihmisiä mailmassa, jotka olisivat olleet noin sulomielisiä, noin tuiki autuaallisia mielestänsä? Ja kuitenkin oli minustakin kerran ihan kuin…"
Usein hän halusi laulaa synkkämielisiä lauluja, ja hänen kumppaniensa ihmeeksi veti eräs sydämmeen tunkeva värähdys hänen äänessänsä, joka kuului kuin kaipaavan valitus, mutta kun hän ei muulloisti koskaan kyllästynyt lauluun, hän tällöin äkkiä lakkasi laulamasta, oli väsynyt ja pikastui pienemmästäkin sanasta, joka ei ollut ihan mielensä mukaan, ja oli oitis sen perästä taas yhtä pikainen anomaan ketä hyvänsä anteeksi, vaikka ei mitään anteeksi annettavaa ollutkaan.
Lents kuitenkin jälleen reipastutti mieltänsä ja sanoi itsekseen, että syynä hänen alakuloisuuteensa oli se, ettei hän ollut tarpeeksi ahkera. Hän rupesi nyt vireästi työhönsä, mutta sillä ei ollut mitään siunausta. Hänen täytyi usein seuraavana päivänä hajottaa ja hyljätä, mitä hän puoliyöhön saakka oli valmistanut. Hänen kätensä usein vapisi viilaa käyttäessään, eikä enää auttanut tuo uudestaan teroitettu isän viilakaan, joka aina ennen oli häntä rauhoittanut. Monesti hän taas tykkänään purkasi valmiiksi saadun työnsä, hän kun luuli sen panneensa väärinpäin kokoon, ja näin meni kokonaisen päivän työ häneltä hukkaan. Vasta perästäpäin sitte selveni, että työ olikin ollut oikein tehty, vaan hän itse oli ollut hajamielinen ja siitä syystä luullut kaikki tyyni olevan väärin ja nurin päin pantuna.
Usein hän käsin kävi otsaansa, ikäänkuin häneltä olisi jotakin unohtunut, taikka mennyt mielestä. Hän ei itsekään tietänyt, mitä se oli. Hän oli, niin sanoaksi, kadottanut työnsä oman-tunnon, joka tekee sen, että hyvin paljon onnistuu ikään kuin itsestänsä ja ilman mitäkään mielen ponnistusta. Usein suuttuneena itseensä hän nyt väeltä väkisin pakoitti itsensä tekemään työtänsä tyyneesti ja tarkasti. Jos sinä, sanoi hän itsekseen, kadotat tyyneen ja tarkkaavaisen luonteesi, niin hukka sinun perii. Ennen sinä olit onnellinen taiteen parissa, ja niin sinun nytkin taas täytyy sen kanssa yksistään olla onnellinen. Niinkuin sinä, soittokappaletta kuullessasi, voit eroittaa soiton hälinästä, joka ei kappaleesen kuulu, niin tee sinäkin tehtävääsi vaan, äläkä ole huolevinasi mitään koko kohinasta, joka sillä välin ympärilläsi on. Jos et sitä kuulla tahdo, sinä et sitä kuulekaan. Ole luja tahdossasi.
Lents taisi nyt taas työskennellä tyyneellä mielin ja tavallisessa järjestyksessä, eikä häneltä nyt puuttunut muuta, kuin pari pientä sanaa Annin suusta. Olihan Anni saattanut sanoa: Jumalan kiitos, että sinä nyt taas istut työssäsi! Lents luuli voivansa olla näitä sanoja kaipaamatta, mutta ei niin ollutkaan laita. Usein nämät sanat olivatkin Annin huulilla, mutta hän ei niitä sanonut maalle, sillä aina kun hän oli ne sanomaisillaan, kuiskasi kopea sisunsa hänelle: mitä sinun tarvitsee häntä kiittää siitä, että hän tekee velvollisuutensa? Ja nythän olisi hyvä asia, jos me pitäisimme ravintolaa; hän tekee työtänsä parahiten, kun saa olla ihan yksistänsä ja kun ei kukaan häntä silmäile, ja sill'aikaa kun hän on verstaassansa, minun sopisi olla ravintolahuoneessa, ja kaikki kävisi hyvin.
Mutta työnteko nyt rasitti Lentsiä kahta vertaa enemmän kuin ennen. Hän oli ehtoisilla niin väsynyt, kuin ei koskaan eläessään. Hän ei ennen tietänyt väsymyksestä mitään, eikä siitäkään, että työnteko väsyttäisi. Vaan hän ei sentäänkään suonut itselleen virvoitusaikaa, hän pelkäsi kadottavansa kaikki ja joutuvansa maantielle, jos hän vaan jättäisi kotonsa ja verstaansa.
Hän ei moneen viikkoon mennyt kylään, mutta oleskeli paljon vanhempainsa luona.
Eräs kohtaus sai hänen kuitenkin hervahtamaan paikaltaan. Pilgrim sairastui pahasti. Lents istui yöt kadoksiin hänen tykönä, eikä taitanut sanoilla sanoa, kuinka raskaaksi se hänelle kävi, sillä Anni myrkytti tämänkin ystävyyden osoituksen, kerran sanoessaan: "Sinun hyväntekeväisyytesi Pilgrim'iä kohtaan ei ole muuta kuin verhopeite sinun laiskuudellesi, sinun veltolle ja leväperäiselle luonteellesi. Sinä luulottelet siten tekeväsi kumminkin jotain mailmassa, koska sinä muutoinkaan et toimita mitään etkä saa aikaan mitään. Sinä olet kuin oletkin tyhjäntoimittaja". Kun Lents tämän kuuli, hänen hengityksensä juoksi taajemmin; hänestä oli kuin olisi kivi pudonnut sydämeensä, ja se kivi ei sieltä lähtenyt, vaan istui kiini.
"Nyt ei enää ole muuta pahaa, jota minusta taitaisit sanoa, ei yhtään muuta, kuin sitä, että olisin kohdellut äitiäni pahasti".
"Sen sinä oletkin tehnyt, sen oletkin. Sinun orpanasi Hörgertoni, joka on Amerikassa, on tuhannen kertaa siitä puhunut. Ei löydy, sanoi hän, ulkokullatumpaa ihmistä kuin sinä olet, ja monta tuhatta kertaa hänen on täytynyt ruveta rauhan välittäjäksi sinun ja äitisi välillä, sanoi hän".
"Noin sinä nyt puhut vaan sen vuoksi, että taas saisit minut villiin, mutta siksi et minua saa, semmoiset puheet ei kose minuun. Minkätähden sinä vedät vieraita miehiä Amerikasta? Miks'ei ketään täältä? Sinä vaan tahdot minulle pistosanoja antaa. Hyvää yötä!"
Lents meni Pilgrim'in tykö, joka jälleen oli paranemaan ja jäi hänen luoksensa koko yöksi. Parantumisestaan Pilgrim tietysti oli iloinen, eikä Lents tahtonut tätä hänen iloansa häiritä, päinvastoin hän kärsivällisesti kuulteli kaikkea, mitä Pilgrim jutteli.
Lentsilläkin olisi ollut paljon puhumista, mutta se oli niin surullista laatua, ettei kenkään pitänyt saaman sitä kuulla.
Pilgrim jutteli hyvällä päällä: "Raamatusta minä olen lujasti vakaantunut päätöksessäni pysyä naimatonna ja yksinäni. Niinhän Raamatussa selvästi seisoo, että mies ensimmältä oli ypi yksistään mailmassa, mutta vaimo ei koskaan ole ollut yksistään maan päällä, ja siitäpä se tulee, että mies voi yksistäänkin olla".
Lents naurahti, mutta sanat sentään sattuivat.
Aamulla Lents lähti kotiin työhönsä raskasmielisenä, yönsä valvoneena ja ruumiinvaaleana. Kun hän kohtasi lapsensa, sanoi hän: "Minä en ole enää muistanutkaan, että minulla lapsia onkaan".
"Niin, kaiketi sinä ne unohdat pois", sanoi Anni. Lents tunsi taas sydäntänsä pistävän, mutta se tuskin enää teki kipeätäkään. Kun hän sitte nosti silmänsä äidin kuvaan, huusi hän: "Äiti! Armas äiti! Sinuakin on Anni solvaissut. Etkö voi siihen sanoa mitään? Älä häntä rankaise, rukoile Jumalan edessä, ettei Hän häntä siitä rankaisisi; jos niin, että hän sen tekisi, niin samassa myös minäkin ja lapseni tulisi rankaistuksi. Ole apuni, armas äiti, anna minulle vakuutus siitä, että hän lakkaa kaivamasta sydäntäni rinnasta ulos. Ole apuni, armas äiti! tunnethan sinä minut".
"Tuossa seisoo terve ihminen ja mankuu kuin kerjäläinen! Minä en viitsi kuulella sinun lörpötyksiäsi", sanoi Anni ja meni molempain lastensa kanssa kyökkiin.
Ketjut uhkaavat katketa.