NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Vanhat perit menevät tiehensä ja uudenlaista ääntä kuuluu
Morgenhaldessa.
Hääviikko on ohitse, ja monta muuta viikkoa ja kuukauttakin on kulunut. Siitä ajasta ei ole paljon kertomista. Anni nauroi melkein joka aamu Lentsiä, kun hän ei saanut itseään totutetuksi siihen, että Leijonan emäntä joka aamu kylästä lähetti tänne ylös lämmintä nisuleipää. Se seikka, että ihmiset voivat tottua semmoiseen ylellisyyteen, se Lentsiä ihmetti ison aikaa. Myös muussakin kohden tuli selville, että Anni oli tottunut tarvitsemaan paljon semmoista, joka Lentsin mielestä oli kuin juhlan kunniaksi. Anni teki pilaa semmoisesta taitamattomuudesta talouden asioissa, ettei ymmärretä samalla rahamenolla elää hauskemmin ja makoisemmin, ja totta olikin, että talossa nyt oli kaikki, mitä nautittiin, paljon ravitsevaisempaa, vaikkei kustannukset sen vuoksi olleet sen suurempia. Anni leipoi samasta jauhomäärästä paljon maukkaampaa leipää, kuin ennen oli leivottu. Mutta sen ohessa Anni myös usein oli nureksivainen, ja keväällä hän alinomaa valitti: "Voi sentään, kuinka täällä korkeudella käy semmoinen tuuli, että pahoin pelkää huoneitten kukistuvan!"
"Niin te on, armas lapseni, mutta mitä minä sen nyt teen? Juuri sen vuoksi ilmakin täältä ylähällä on kaikkein raittiimpaa. Jokainoa hengähdys täällä tuntuu kuin kastetta joisi. Ajattele vaan sitäkin, kuinka suuresti sinua syksyllä ilahutti se, että meillä ylähällä on kirkas ja ihana päivänpaiste, silloin kun alahalla laksossa on sakea sumu. Entäs meidän juomavetemme, kuinka hyvää sekin on! Täällä kaikki ihmiset elävät vanhoiksi, ikivanhoiksi, eikä sinun tarvitse peljätä meidän huoneitamme, ne kun ovat rakennetut honka-puista ja pysyvät pystyssä vielä meidän lastemme lasten lapsillekin".
Kun lumi suli ja väkevä virta kohisi mahtavissa putouksissa alas pitkin tuota muulloisti kuivaa vuorenrotkoa, ja Lents sitä ihanteli, niin Anni valitti, ettei tuolta kauhealta kohinalta saanut maattua.
"Olethan sinä koko pitkän talven usein valittanut, että täällä ylähällä on niin haudan-hiljaista, kun ei kuule rattaitten ratinaa, ei näe ajettavan eikä yhtäkään ihmistä menevän ohitse; nytpä on melua liikenemäänkin". Anni hiukan vilkasi Lentsiin eikä sanonut mitään, vaan meni ulos kyökkiin Maisun luo ja purskahti itkuun. Maisu meni varoittamaan Lentsiä, ettei hän toki noin pahoittaisi rouvansa mieltä; se ei tee hyvää roualle eikä odotetullekaan.
Lents oli tyynellä mielin ja teki ahkerasti työtä, ja kun hänelle onnistui saada oikean sävelen ja hän sitte sanoi: "Kuules, Anni, kuinka kaunista ja heleää kuin kellon ääni!" niin sanoi Anni: "Olkoon vaan minun puolestani; se ei kuulu minuun. Minä pelkään, minä pahoin pelkään, että sinä töistäsi joudut häviölle; ne ottavat niin paljon aikaa eikä ne maksa vaivaasi. Se, joka tahtoo saada jotakin aikaan, sen täytyy myös olla vikkelä eikä noin kauan hankkia".
"Sen asian, Anni, minä paremmin ymmärrän".
"Kun sinä sen paremmin ymmärrät, älä siitä sitte minulle mitään puhukaan. Minä puhun ainoastaan sen mukaan kuin ymmärrän. Jos sinua taas haluttaa saada myskytukki kuulteliaksi, niin mene tohtorille ja lainaa sinulle sieltä yksi. Niillä on kauniit, punaisiksi maalatut huulet, eikä ne lausu niin sanaakaan".
Päivät kuluivat hiljakseen, ja kevät, joka paraikaa niin herttaisesti jakeli ihanuuttansa maalle, näytti myös Morgenhalde'en tuovan ytimellistä eloa. Leijonan emäntä kävi usein tervehtimässä ja ihanteli auringon suloutta täällä ylähällä. Leijonan isäntä tuskin näytti hahmoansakaan. Hän oli tullut vielä äreämmäksi kuin milloinkaan ennen. Anni eroitti itsensä nähtävästi ja ilmeisesti vanhemmistaan ja liittyi Lentsiinsä erinomaisen hellästi, vietä hän monesti meni sunnuntai-aamusina ja joutoiltoinakin yhdessä hänen kanssaan metsään, jossa Lents, appinsa omalla pohjalla, oli laittanut itselleen istuinpenkin. Siinä he sitte molemmin istuskelivat hauskuudeksensa rinnattain, ja Lents sanoi: "Kuuleppas lintua: sehän on se oikea täysirintainen laulaja; se ei kysy, kuka häntä kuulee; se laulaa vaan laulamistaan itsensä ja naaraksensa hauskuudeksi, ja niin minäkin teen".
Lents lauloi ilomielin niin että metsä kajahteli, ja Anni vastasi: "Sinulla on oikein, ja sen vuoksi saatoitkin erota lauluyhteydestä. Siinä ei sinun enää olisi sopinut olla. Naimatonna sinun olisi käynyt päinsä pitää kumppanuutta Fallerin ja noitten muitten kanssa, mutta nyt sinä olet aviomies, eikä semmoinen enää päinsä käy, ja olethan sinä sitä paitsi liian vanha lauluniekaksi".
"Minäkö vanha? Joka kevät minä olen uudesta syntynyt mailmaan. Minä olen juuri nyt mielestäni kuin lapsi; minusta on, kuin olisin juuri äsköttäin laittanut itselleni kaarne-laivan, minä ja minun veli-vainajani. Oi hyvä Jumala, kuinka onnelliset me silloin olimme!"
"Sinulle käy kaikki elämäsi vaiheet niinkuin pelkäksi ihmeeksi. Mitä erinomaista niissä nyt sitte on?"
"Niin, sinulla on oikein. Minun täytyy oppimani vanhaksi. Minä olen melkein yhtä vanha kuin tämä metsä tässä. Minä muistan lapsuudestani tässä olleen ainoastaan muutamia suurempia puita ja muutoin paljasta nuorta vesakkoa vaan. Nyt tämä metsä, joka on kasvanut minua koko joukon korkeammaksi, on Jumalan kiitos meidän omamme".
"Meidän omamme sanot? Kuinka omamme? Onko se isältäni joutunut sinun haltuusi?"
"Ei, kyllä se isällesi kuuluu, se tahtoo sanoa: ehdollisesti. Metsää hän ei saa millään muotoa tykkänään hävittää, se kun on meidän suojamme ilmoja vastaan, ettei lumi taikka koko vuorikin luiskahtaisi talomme yli".
"Minkätähden siitä nyt minulle puhut? Mitä se minuun koskee?"
"Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat".
"Enkä minä, mitä sinä. Eihän sinun pitäisi minulle, nyky tilassani, kertoa mitään noin surun-alaista".
"No hyvä, niin rupeen sitte sinulle laulamaan, ja jos sen joku toinenkin kuulisi, sekään ei haita". Laulaen käveli Lents Annin kanssa kotiinpäin, ja vähän perästä tuli heille vieras; se oli Leijonan isäntä. Hän vei vävypoikansa sisempään huoneesen ja sanoi: "Lents, minä olen sinulle hankkeissa jotain hyvää".
"Sepä oikein. Hyvä aina kelpaa".
"Onko sinun rahasi vielä voutitalokkaan takana?"
"Hän on rahoista maksanut neljäsataa guldenia, mutta minulla on itselläni takavarana paljon vielä".
"Tähän aikaan on puhdas raha valttia. Sinulle on nyt kelpo kauppayritys tarjonna".
"Sen saa voutitalokas tietää".
"Se olisi ajan tuhlausta. Anna minulle hänen velkakirjansa. Minä saan sen myydyksi, ja sinä hyödyt viisikolmatta prosenttia".
"Sitte jakaamme voiton keskemme".
"Paras olisi, jos et olisi mitään siitä sanonut. Minä puolestani olisin jättänyt sen sinun omaan huomaasi, mutta sinä olet järjestyksen mies".
"Kiitoksia, appeni; minä teen, mitä minuun kuuluu. Minä en mielelläni ota lahjoja".
"Paras on, että annat rahasi minun liikkeeseni, ja siitä tuleva ansio on sinun".
"Minä en pysty keinotteluihin. Minä otan mielukkaammin levolliset korkoni".
Annilla oli tupaan takasin tuleville kelpoa suun-avausta, mutta hänen isänsä ei tahtonut maistaa mitään; hän mieli paikalla pois. Mutta Anni ei helpoittanut: "Isä", sanoi hän, "tämä on teidän omaa viiniänne, ja kuitenkin jääkää, ilman sitäkin, istumaan hiukkaisen aikaa. Harvoinhan meillä käytte".
Morgenhaldessa ei yksikään tuoli näyttänyt olevan kylläksi leveä kannattamaan Leijonan isännän levyyttä. Seisoaltansa hän joi lasillisen, meni sitte vuorta alaspäin, sillä välin monesti kädellään koitellen povitaskuansa. "Isä on tänäpänä eriskummallinen", sanoi Anni.
"Hänellä onkin tärkeitä raha-asioita. Niihin minäkin olen lisännyt kahdet tuhannet ja kuudet sadat guldenini, jotka olen voutitalokkaalle lainannut".
"Mitä vastavata isä sinulle antoi?"
"Minä en käsitä, mitä sinä tarkoitat; ei hän vielä antanut mitään. Suittaahan isä minulle sopivassa tilassa antaa velkakirjan, koska tapa semmoinen on".
"Jos ensin olisit minulta kysynyt, et olisi ollenkaan hänelle rahojasi antanut".
"Anni, mitä sinä sanot? Nyt en sinulta pane pahakseni mitään, koska sinä omaa isääsikin epäilet. Maisulla on sentään oikein, hänellä on oikea kärsivällisyys sinua kohtaan, kun tätä nykyä täytyy joka asiassa mukaantua mieltäsi myöden".
"Vai niin?" sanoi Anni. "Minun mieltäni myöden ei kenenkään tarvitse taipua. Nuo sanani isästä olivat joutavia vaan. Minä en tiedä itsekään, kuinka tulin noin sanoneeksi. Mutta Maisu on pantava meiltä pois! Vai niin? Vai hän sinua yllyttää?"
Vaikka Lents olisi sanonut mimmoisiakin esteitä, vaikka hän olisi kuinkakin Maisua syystä puhdistanut ja että Maisu oli sanonut aivan toisella lailla, — ei mikään auttanut. Ennen neljäntoista päivän kuluttua Maisun täytyi muuttaa pois. Lents koki voimainsa takaa häntä lohduttaa: epäilemättä hän ennen pitkää tulisi palaamaan takasin, ja Lents maksaisi hänelle hänen vuosipalkkansa koko elämänsä iän. Maisu vaan pudisti päätään ja sanoi itkusilmin: "Kyllä meidän kaikkein Herramme minun pian jo korjaa. Minä en koskaan olisi sitä uskonut, että minun täytyisi tästä talosta pois, ennen kun minua kannettaisiin. Minä olen täällä ollut kahdeksan kolmatta vuotta. Ja tuohon olisin itse syypää! Oi hyvä Jumala, tässä on minun patani, minun kupariset kattilani, minun pannuni ja saavini. Kuinka monta tuhannen kertaa minä olen teitä pidellyt ja puhdistanut, eikä kukaan saata sanoa, että minä olisin ollut askareissani huolimaton, — siitä te olette minun todistajani. Jos te taitaisitte puhua, niin joka reikäkin olisi julistava, kuinka minä olen toiminut ja mimmoinenka minä olen ollut, mutta Jumala tietää kaikki, joka yhtaikaa näkee niin ravintolan tupaan kuin kyökkiinkin ja ihmissydämmeen. Se on minun lohdutukseni, se minun lievitykseni, se minun eläkevarani ja — siinä kylläksi. Oikeastaan minä olen iloinenki, että täältä pääsen vapaaksi; ennen minä vaikka orjantappuroita kehräisin, kuin täällä olisin. Minä en tahtoisi, Lents, olla lisänä rasitukseksi sydämmellesi; ennen minä lyötäköön kuoliaaksi kuin rotta, ennen kuin olisin eripuraisuuden syynä täällä. En, sitä en tahdo. Älä ollenkaan minusta huoli, sinulla on itselläsi huolia tarpeeksi. Jos vaan saisin ne sinulta vietyä kanssani, niin mielelläni vaikka vaipuisin niitten alla. Ole sinä surutta minun tähteni. Minä menen veljeni luo Knuslingen'iin; siellä minä olen syntynyt, ja siellä minä odotan siksi kun kuolema tulee, ja jos minä pääsen äitisi pariin paratiisiin, siellä tahdon häntä palvella niin, kuin hän tottunut on, ja hänen mieliksensä on meidän Herra Jumalamme kyllä laskeva minut sisään, ja hänen hyvyytensä tähden myös sinunkin on vielä käyvä mailmassa hyvin. Ja nyt — voi hyvin ja anna minulle anteeksi, jos mieltäsi olisin toisinaan närkästyttänyt. Voi hyvin ja elä hauskasti, tuhannen kertaa hauskasti!"
Lents oli Maisun mentyä ison aikaa äännetönnä ja alakuloinen. Mutta Anni oli sitä virkumpi. Hän taisi vissiinki noitua; hän osasi Lentsin kanssa menetellä tahtonsa mukaan; hänen äänensä, kun hän oli hyvällä päällä, oli kuin taikavoima, jota ei kukaan voinut vastaan seisoa. Pilgrimkin vielä kohdastansa tydytti Lentsiä. Hän koitti Lentsille näyttää todeksi, että Anni vasta oikeana emäntänä tunsi itsensä itseksi, ja sen hän teki aina siitä alkaen kuin tuo vanhapiika oli tiessään, joka tavallansa oli emännyyden anastanut. Anni oli ylimalkaan tottunut enempään työhön talouden toimissa ja hänen oli paljon parempi ollansa, kun hänellä oli hyvin paljon tekemistä. Hän sanoi suorastaan Lentsille, ettei heillä koskaan tarvittaisi palveluspiikaa; näin pieni talous antaisi hänelle yksistänsä tuskin puolen tehtävää. Oppipojat saisivat tarvitessa tehdä lopun. — Lents kuitenkin sai anoppimuorinsa avulla asian siksi, että uusi piika taas otettiin taloon.
Aina suveen saakka oli taas talossa hauska ja hyvä oltava. Anni kävi äidin kimppuun, että isä maksaisi Lentsille hänen rahansa takasin. Tämä todella tulikin eräänä päivänä ja tarjosi Lentsille makson verosta metsän, joka oli talon takana, ja tahtoi vielä tuhannen guldenia lisäksi. Lents vastasi ei olevansa metsän tarpeessa, vaan puhdasta rahaa hänellä täytyi olla; kuitenkin hän vallan hyvin voisi odottaa jonkun aikaa. Sille kannalle asia sitte jäi, eikä tuo kunnian mies tehnyt muuta mitään, kuin antoi Lentsille omakätisen velkakirjan, "jos niin olisi, että sattuisi kuolema tulla".
Syyssuvella oli kylässä isot kemut. Taitelia nai Bertha'n, tohtorin toisen tyttären — vanhin tahtoi pysyä naimatonna —, ja tohtorin poika, joka niinikään teki pelikelloja, oli palannut kotiin ulkomailta. Semmoinen puhe kävi, että hän aikoi lähelle tohtorin taloa perustaa suuren kellotehtaan, monenlaisilla masiinoilla varustetun. Koko paikkakunnalla kuului valitus, että se laitos olisi kaikkein kelloseppäin surma, kun kelloja valmistettaisiin niinkuin Amerikassakin semmoisia, joissa ei näkynyt mitään viilan siaa, vaan masiina oli kaikki valmistanut. Lents kuitenkin oli yksi noista tyyneistä. Hän ynnä kylän opettaja näkivät paljon vaivaa, saadaksensa nuo kauan hankitut yhteyden tuumat varteen.
Nyt hädän piti pakottaman ihmisiä siihen, johon eivät vapaasta tahdosta olleet suostuneet.
Lents ja kylän opettaja kävivät huoneesta huoneesen päiväkaudet kadoksiin selittämässä mallikelloa. Viisi eri suuruutta ylimalkaan otaksuttiin tarvittavan. Siinä määrässä olisi riittävän tarpeeksi, mitä monenkaltaisuuteen tulee. Työn jako olisi ainoa keino auttamaan uhkaavasta pulasta. Akselia, ratas- ja vetovärkkiä, hakavieteriä ja varsinkin ruuvia ynnä pidäkkeitä sopisi helpommin ja tarkemmin valmistaa tehtaassa. Yhteen-sovitus ja lopullinen valmistus aina kuitenkin jää mestarin tehtäväksi, sillä masiina ei voi mitään teosta sovittaa yhteen, vaan siihen työhön tarvitaan ihmis-äly ja tarkkuus.
Lents kehotti, että ruvettaisiin aivotun tehtaan osallisiksi taikka oitis yhteisesti perustettaisiin toinen tehdas, mutta hän näki tehokkaan toiminnan siaan ainoastaan toimetonta ruikutusta, ja loppu oli se, ettei kukaan tahtonut luopua omituisesta vanhoillaolostansa, kun jokainen luuli parahiten menestyvänsä itsekseen ellei tahtonut antaa itseänsä alttiiksi toiselle.
Lents palasi mielipahoillaan kotiin, ja Anni valitti: "Lakkaa nyt kerrankin, herran nimessä, olemasta keilapoikana, joka muitten eteen keiloja asettaa. Lakkaa huolimasta muista ihmisistä. Kukapahan sinusta huolii? Jospa vapaan voitelisit kaikkein huoneitten ovet, etteivät narisisi, sitä muut eivät huomaakaan, vaikka se sinun korvissasi kipeätä tekee".
Lents nauroi vaimonsa osaavia vertauksia. Hän lakkasi pitämästä muista huolta, mutta sitten Anni rupesi häntä kivistämään, että hän yhdessä appensa kanssa perustaisi yhtäläisen tehtaan. Lents saattaisi, jos se niin välttämättömästi oli tarpeen, vuoden ajaksi lähteä ulkomaille ja sillä välin Anni olisi vanhempainsa luona. Mutta tähän Lents vakuuttaen vastasi: "Minulla ei ole halua semmoiseen yritykseen, enkä minä enää vanhana miehenä matkoille lähde, koska ma naimatonnakin olen pysynyt kotona". Ennen kaikkea muuta hän nyt luopui yhteyden tuumista ja tydytti Annia sillä, että heillä aina olisi toimeentulonsa, sitä ei voinut epäilläkään, ja Pilgrim oli se, joka näissä keskusteluissa piti Lentsin puolta.
Annin mielestä oli Pilgrim siis pää-syynä, ettei Lents päässyt sen pitemmäksi. Pilgrim, sanoi Anni, ei ole saanut mitään aikaan eikä hänellä ole sitä haluakaan. Hän koki kaikkia keinoja ja neuvoja saadaksensa Lentsin ja Pilgrimin riitautumaan, mutta se ei hänelle onnistunut.
Annilla oli aina kaikenlaisia tuumia ja alinomaa hänen pääsään oli kokonainen kirja asioita. Hän tiesi, että Lents oli mennyt Falleria takaamaan talon ostossa, ja nyt hän kehoitti häntä sanomaan takaustansa ylös. Lentsin täytyi antaa perään, mutta kun hän paki parastaan lähti Fallerin luo, tuli tämä häntä vastaan ottamaan puoleksi naurahtaen sanoilla: "Äsköin juuri on vaimoni toistamiseen saanut kaksoiset. Nuot miekkoiset tietävät, että minä olen semmoinen lapsilieru, ja sen tähden heitä oitis tulee meille kahtaisin".
Arvattava se oli, ettei Lents, asiain näin ollen, rasittanut Falleria sanomalla takaustansa ylös ja kun häneltä kysyi, kuinka sen oli laita, antoi hän karttavan vastauksen.
Yöllä ennen taitelian ja tohtorin tyttären hääpäivää synnytti Anni poikalapsen. Kun Lents riemurintaisena seisoi vuoteen vieressä, sanoi Anni: "Lents, lupaa minulle nyt yksi ainoa asia, lupaa minulle se, että erkanet Pilgrimistä ja että teet sen koetteeksi edes neljäs osa vuodeksi".
"Minä en nyt voi luvata sinulle mitään", sanoi Lents, ja hänen ilonsa maljaan sekaantui katkera pisara.
Anni oli innoissansa, kun kuuli häämusiikin laksosta, ja äitinsä ynnä miehensä vapisivat peläten hengen vaaraa tämmöisestä kiihtymyksestä. Anni kuitenkin nukkui päivällisaikaan uneen. Lents telkesi kaikki ovet, ettei Anni kuulisi mitään. Sairas kävikin tyyneemmäksi, hän oli kärsivällinen ja lempiä, ja Lents kiitti isälle ja aviopuolisolle suodusta kahdenkertaisesta onnesta. Anni vielä oli niinkin heltynyt, että sanoi: "Me olemme edeltäkäsin kutsuneet Pilgrimin kummiksi, ja meidän täytyy pitää puheemme". Oikein kummallista oli, kuinka hänen mielialansa oli vaihtelevainen. Lents vielä pyysi Petrovitschin toiseksi kummiksi, mutta hänpä kielsi.
Pilgrim toi tullessaan suuren paperiarkin, jonka hän itse oli maalannut ja monella allekirjoituksella varustuttanut, ja laski sen ristilapsen kehtoon.
Se oli lauluyhteyden antama arvokirja, jonka kautta äsköin syntynyt, hänen epäilemättömän hyvän äänensä tähden, kutsuttiin kunniajäseneksi.
"Niin", sanoi Lents, "tiedätkö mikä on kaikkein kaunein ääni koko mailmassa? Se on oman lapsen ensimmäinen huuto. Malta poikaiseni, tässä on sinulle vielä jotain, otappas kiini! Katsokaa vaan, kuinka hän tavoittaa!" Lents pani piiskuisen pieneen käteen niinkuin vihkimykseksi isänsä viilan. Anni tempasi sen äkkiä pois ja huusi: "Saattaisihan lapsi terävään kärkeen itsensä tappaa". heitti viilan laattialle, niin että kärki taittui.
"Nyt on isäni kunniamerkin kärki katkaistu", sanoi Lents surumielisesti. Pilgrim koki häntä lohduttaa ja selitti suu naurussa, että ainahan mailmassa täytyy löytyä uusia ihmisiä ja uusia työkaluja.
Anni ei sanonut sanaakaan.