KOLMASKOLMATTA LUKU.
Ensimmäinen naula lyödään seinään. Rauha ylängöllä ja ensimmäinen sunnuntaivieras.
Seuraavana päivänä Anni sentään taas oli tytyväinen Maisuun. Hän osasi toimittaa kaikki niin hyvin, ja Anni sanoi: "Minä en vielä ole sinulle mitään lahjoittanut, Maisu; haluatko hamekangasta, vai rahaa?"
"Raha olisi enemmän mieleeni".
"Tässä on sinulle kaksi kruununtaaleria".
Lents antoi mielihyvillään saman verran lisää, kun Maisu hänelle näytti molemmat kultarahansa. Anni vasta muistaa kaikkia ja tietää paremmin kuin minä, kuinka mailmassa oltaman pitää; minä olisin muutoin vallan unohtanut pois, että Maisunkin mielihyväksi on jotain erityisesti tehtävä. Anni sentään eilen puhui hänen pois-panostansa. Näin Lents ajatteli itsekseen, mutta lujaa lausui hän: Anni on kujeellinen, äkkinäinen, hyvänluonteinen, armas lapsi, ja Maisu rupesi selittämään: "Anni on samanlainen, kuin meidän pormestarimme rouva nuorena oli minun kotipaikallani. Hänestä on vihtimiehen emäntä kerran sanonut: sillä roualla on alinomaa vieraita mielessä, sen seitsemän yhtaikaa, mutta tuolia on ainoastaan kuusi, ja siinä sitte yksi saa häärätä sen aikaa kuin toiset istuvat". Lents naurahti, ja Maisu jatkoi; "Me Knuslingeniläiset emme suinkaan ole tyhmäpäistä väkeä. Mutta näetkö vaan, kuinka sinun rouasi jo on pannut kaikki järjestykseen; siihen olisi joku toinen tarvinnut kolmekin päivää ja olisi kymmenen kertaa kompastunut ja lyönyt rikki puolet. Sinun rouallasi ei ole vasenta kättä ollenkaan; hänen kumpikin puolensa on oikea puoli".
Lents kertoi Annille Maisun sanoneen, että hänellä on kaksi oikeaa kättä, ja tämä kiitos oli oikein Annin mieleen. Vastikään Anni näytti taitavansa jotain uuttakin. Lents pyysi häntä lyömään yhtä naulaa seinään, ylipuolen isänsä viilaa. Anni osasi oitis naulan päähän, ja tuohon Annin ensimmäiseen lyömään naulaan oli äidin kuva pantava riippumaan.
"Nyt se on paikallansa", vakuutti Lents. "Jos kohta kuvassa ei olekaan hänen muotonsa, on siinä kuitenkin hänen silmänsä, ja ne tulevat, jos Jumala suo, katselemaan hauskaa, onnellista ja kelpo kotielämää. Käyttäkäämme itsemme aina niin, että äiti saattaa tyytyväisenä katsella alas".
Älä vaan hänestä mitään pyhimystä tee, aikoi Anni vastata, mutta piti sanat itsekseen.
Koko viikkoa — nyt oli vasta keskiviikko — vielä vietettiin kuin puolipyhää. Lents teki muutaman tunnin työtä, ainoastaan kuin muistutukseksi, että se oli hänen virkansa, ja hän olikin iloisempi, tehtyänsä pari tuntia työtä. Häämuistoja tietysti alusta loppuun toistettiin. Erinomaisen lystikästä oli, kuinka hyvin Anni osasi kaikkia matkia ja kaikesta tehdä pilkkaa. Niin oli juuri kuin olisi katsellut ja kuulellut Karhun emäntää, tai Karitsan emäntää, tai Kotkan emäntää ihan ilmetysti. Erinomattain Anni osasi Falleria mestarillisesti matkia: kuinka hän alinomaa väänteli viiksiänsä koko kämmenellään, ja Anni teki tätä niin sukkelasti, että melkein olisi uskonut karhean parran istuvan hänen koirankurisilla huulillansa. Näillä jälkikujeillansa hän ei kuitenkaan tarkoittanut mitään pahaa, hän kun aivan hauskuudekseen löi laskiaisleikkiä ja oli ylen riemastunut, ja huomeneltain hän sanoi: "Oi, kuinka kaunis, hauska ja hyvä on täällä korkealla olla! Oi, armas taivas, kuinka hauskan hiljaista oloa tää on! Minä en ole aavistanutkaan, että mailmassa olisi näin hiljainen oltava. Kun minä näin tässä istun enkä näe enkä kuule mailman kohinasta mitään, eikä minulla ole kenellekään vastausta annettavana, niin minusta on kuin nukkuisin valvovin silmin — ja nukkuisin makoisesti. Tuolla alahalla laksossa on aina kuin olisi huhmarissa, mutta täällä ylähällä ollaan kuin toisessa mailmassa, on mielestäni kuin kuulisin oman sydämmeni tykytykset. Minä en mene neljääntoista päivään alas laksoon, minä tahdon itseäni sieltä totuttaa, ja minä sen hyvin taidankin tehdä. Ihmiset alahalla eivät ollenkaan arvaa, kuinka hyvä täällä, ulkona mailmasta on olla, poissa koko kammosta, kimmasta ja kummasta. Oi Lents, sitä et tiedä sinäkään, kuinka hyvä sinun on ollut olla koko elämäikäsi".
Näin riemusta huudahtaen aika-välittäin ja monituiseen tapaan istui Anni aamusilla Lentsin luona, ja hän vastasi ilosta loistavin silmin: "Niin on oikein, on kuin olla pitää, ja arvasin ma sen, että sinä täällä tulet hyvin voimaan, ja usko minua, että minä olen kiitollinen Jumalalle ja vanhemmilleni, kun olen saanut täällä viettää elämäni päivät. Mutta, armas Anniseni, emme suinkaan koko neljätoista päivää täällä oleskele eroitettuina, vaan täytyy meidän tulevana sunnuntaina kumminkin mennä kirkkoon, ja vielä olen ajatellut niinkin, että tänäpänä jo menisimme vanhempiamme tervehtimään pikimmältään".
"Tehdään kuin tahdot, ja hyvä asia on, että tämä siunattu rauhallisuus, joka meillä on täällä, ei mene mukaamme, vaan on meitä taas odottamassa, kun palaamme kotiin".
"Ja sinä, minun äitini", keskeytti Lents, "sinä olet meidän rauhamme haltiatar ja katselet meihin uskollisilla silmilläsi ja sanot: Jumalan kiitos, lapseni, että olette noin, ja pysykäät vaan semmoisina elämänne loppuun".
Lents katseli ylös äitinsä kuvaan ja Anni jatkoi: "Minä en käsitä sitä, että olisin asunut täällä niin vähän aikaa; mielestäni on, kuin olisin ollut täällä jo ammon ajoista. Totta totisesti, tämmöisillä rauhallisilla hetkillä tuntuu yhtä yltäkylläiseltä, kuin muutoin koko vuosikausina".
"Sinä käännät kaikki parhain päin, sinä olet viisas. Pysy aina vaan yhtäläisenä, joskin jonkun kerran päiväsi kävisi pitkäksi täällä korkeudella. Ne ihmiset, jotka eivät ole uskoneet sinun voivasi yksinäisyydessä olla onnellinen, joutuvat häpiälle".
"Kuka ei sitä ole uskonut? Varmaankin sinun ystäväsi Pilgrim'isi, tuo suuri taideniekka, niin juuri hän, hän se on oikea mies semmoista sanomaan. Ellei hänen enkelinsä onnistu, tekee hän pirun; mutta minun tähteni hänen ei tarvitse astua yli kynnyksen".
"Pilgrim ei ole sitä sanonut. Minkätähden soisit saavasi ihmisen, jota vihaisit? Minun äitini on sen sata kertaa sanonut: ei mikään mieltä tydytä enemmän kuin se, kun ajattelee hyvää kaikista ihmisistä. Minä olisin suonut hänen eläneen vielä yhden vuoden vaan, että sinä olisit saanut häneltä pitää yhtä ja toista muistossa. Eikö ne sanat olleet oikein hyvin sanotut? Sinähän kyllä ymmärrät joka sanan? Jos jotakuta ihmistä vihaa, taikka jos joku tietää olevansa vihattu — minä puolestani olen sitä saanut kerran eläissäni kokea, yhden ainoan kerran vaan, mutta raskas, kauhean raskas se kerta oli — niin tuntuu siltä, kuin joka paikassa, missä vaan kävelee tai oleskelee, olisi pistoolin piippu vastassa, vaikka sitä ei silmin näe. Minun korkein onneni on, ettei mailmassa löydy ainoatakaan ihmistä, jota minä vihaisin, eikä minun tieten ketään, joka minua vihaisi".
Anni oli tätä kaikkea puoleksi kuulellut ja nyt hän kysähti: "Kuka sitä sitte on sanonut, ellei Pilgrim?"
"Oikeastaan sitä ei kukaan ole sanonut, vaan minä olen itsekseni monta kertaa niin ajatellut".
"Tuota minä en usko sinusta, vaan joku se on, joka sen on sanonut, mutta se ei ollut viisaasti sinulta, että sitä minulle matkit. Minäkin taitaisin sinulle matkia, mitä ihmiset ovat minulle sinusta sanoneet, ihmiset, joista sinä et semmoista uskoisi; onhan sinullakin vihamiehesi samoin kuin muillakin, mutta minä kyllä kartan sinua yllyttämästä ja matkimasta semmoista joutavaa jaaritusta".
"Tuota sinä nyt vaan sanot maksaaksesi minulle samalla mitalla. No hyvä, minä olen sen ansainnutkin ja nyt ollaan kuitti, ja olkaamme iloisia vaan. Mitä me huolimme koko mailmasta; sinä ja minä, me olemme koko mailma".
Molemmat he olivatkin totta todella autuaan onnelliset, ja kyökissä Maisun huulet rupesivat liikkumaan, niinkuin hänellä oli tapana aina kun hän itsekseen jotakin mietiskeli, ja hänen mietteensä nyt oli tämä: "Jumalan kiitos, juuri noin pitää oltaman ja elettämän, ja noin minäkin olisin elänyt Antonini kanssa, jos hän ei olisi ollut semmoinen petturi ja nainut Spaniassa mustan!" —
Sunnuntai aamulla sanoi Lents: "Minä olen vallan unohtanut sanoa, että minä päivälliselle tänäpänä olen sinun tähtesi tänne kutsunut vieraan. Eihän sinulla ole sitä vastaan mitään sanomista?"
"Ei, mutta kenen olet kutsunut?"
"Hyvän ystäväni Pilgrim'in".
"Mahdoit samassa kutsua setäsikin; se olisi ollut sopivaa".
"Olisi kyllä, ja semmoinen oli minulla aikomuskin, mutta se ei maksa vaivaa, minä kun tunnen setäni hyvin".
Kellot laaksossa alkoivat nyt ensi kerran nuoren pariskunnan kuullen soimaan, ja Lents sanoi: "Eikö tuo ole kaunista kuulella? Minun äitini on monta tuhannen kertaa sanonut: itse kelloja emme kuule, vaan se on kellojen kaiku, joka kajahtaa metsässä huoneittemme takaa, ja sehän on kuin kuulisi taivaasta soivan".
"Niinpä kyllä, mutta lähtekäämme jo menemään", päätti Anni. Tiellä hän taas pani puheen alkuun, sanoen: "Lents, mitä minä nyt kysyn, en kysy uteliaisuudesta, vaan olenhan minä sinun vaimosi, jolle sinun sopii se sanoa, ja minä vannon sinulle kirkonkellojen kautta, ett'en siitä kenellekään hiisku".
"Ei ole pakkoa vannomaan, ei ollenkaan; vannominen on minulle vastenmielistä. Sano, mitä tahdot?"
"Lents, koska sinä ja setäsi meidän häissämme olitte niin yksissä neuvoin, onko teidän keskenänne mitään sovittu perinnön puolesta?"
"Ei yhtään mitään; me emme ole sanaakaan siitä asiasta vaihtaneet".
"Mutta sinä sentään olit olevinasi, kuin olisi kaikki tyyni vahvistettu seitsemällä sinetillä".
"Minä en ollenkaan ollut olevinani, minä vaan sanoin olevani siitä sovussa setäni kanssa, ja niin onkin asian laita. Semmoisista asioista emme lainkaan puhu, ja hänellä on vapaa tahtonsa".
"Ja sinä kun noin päästit setäsi pulasta! Sillä erää hänen ei olisi pitänyt pääsemän. Semmoista otollista aikaa ei enää tule. Hänen olisi täytynyt meille, se tahtoo sanoa sinulle, testamenteerata aika tavalla".
"Niin mutta minä en voi kärsiä sitä, että vieraat ihmiset sekaantuvat siihen asiaan. Enkä minä rahakiipaleessa olekaan, ja jos ei hän minulle mitään jätä perinnöksi, minä voin ansaita itse, mitä tarvitsen".
Anni oli vaiti, mutta hänen sisunsa ei soinut kirkon kellojen tapaan, joitten ääni paraikaa kuului yli laksojen ja vuorten. He kävelivät rinnatusten ääneti, ja kirkonmenojen jälkeen poikettiin pikimmältään vanhempain luoksi.
Lähellä aukeata niittyä huusi Pilgrim heidän takanansa: "Ottakaa kurja sieluinenkin ylös teidän taivaasenne!" Molemmin he purskahtivat nauruun ja kääntyivät tuliaa päin. Pilgrim oli hauskuttava tiellä ja vielä hauskuttavampi päivällispöydässä. Viimeiseksi hän joi täyden lasin pohjaan, niinkuin onneksi ja kumminlahjaksi tulevalle ristipojallensa.
Anninkin täytyi kilistää lasiansa yhteen, ja hän oli erinomaisen ystävällinen Pilgrimiä kohtaan. Ensimmältä tämä kohtelu sen ohessa oli hänelle vaivalloista, sillä miehensä silmät, kun hän niihin kerran katsoi, sanoivat samaa kuin: "noinko kauniisti sinä osaat teeskennellä?" Sen perästä Anni ei enää katsonut sinnepäinkään, mutta hänestä tuntui kuin miehensä hänen selkänsä takana pudistelisi päätänsä, ja tuosta hän oli suutuksissaan. Mutta kun hän taas vilkasi häneen ja näki hänen ilosta loistavat kasvonsa, joihin oli niinkuin kirjoitettu, että hän kernaasti ja vilpittömästi uskoi vaimostansa hyvää, niin hän tuli siitä vakuutetuksikin ja sanoi Pilgrim'ille suoraan: "Tästä päivästä alkaen pidän sinua oikein hyvänä. Teidän on molemmin mailmassa hyvä olla, kun olette niin hyviä ystäviä".
Kun Pilgrim meni, seurasi Lents häntä kappaleen matkaa, ja Pilgrim kiitti Annia ylen määrin. Palatessaan takasin kotiinsa huudahti Lents riemuissaan: "Ei koskaan elämässäni ole mieleni ollut parempi kuin tänäpänä. Mitä parempaa voi mailmassa ollakaan, kuin kunniallinen työ, kohtuullinen ruoka ja juoma, rakas aviopuoliso ja sen lisäksi vielä uskollinen ystävä?"
"Aivan niin, ja Pilgrim on hauskuttava ihminen", todisti Anni.
"Ja se minua vielä ilahuttaa", jatkoi Lents, "että sinä olet hänen kääntänyt toiseen uskoon. Hän ei ole aina ollut juuri noin hyvä sinua kohtaan, mutta sinä olet hänen kääntänyt, ja sinä olet noita, joka saat jokaisen siksi kuin tahdot".
Anni ei tähän sanonut mitään, ja Lents katui sanoneensa Annille noin paljon, se kun ei olisi sentään ollut tarpeellista, mutta eipä rehellisyyskään haita. Hän sanoi vielä toistamiseen, että mahtoihan Annia erinomaisesti ilahuttaa se, että hän oli saanut vastustajan noin perki kääntymään. Anni yhä vaan oli vaiti eikä edelleenkään sanonut mitään, niin usein kuin Pilgrim vieläkin tuli puheeksi.
Vasta ikään Lentsiin oli käännyttävä, jos hänkin oppisi muista ihmisistä toista ajattelemaan. Anni aikaa voittaen saikin monesti voitostaan riemuita, sillä joka sopivassa tilaisuudessa hän Lentsille näytti, kuinka pahoja, turmeltuneita, kamalia ja viekkaita kaikki ihmiset olivat.
"Minä en ollenkaan ole aavistanutkaan, että mailma on noin paha; minä olen sentään elänyt mailmassa kuin lapsi", sanoi Lents, ja Anni jatkoi:
"Niin kyllä, Lents, ja minä olen sinunkin puolesta ollut ulkomaissa ja oppinut tuntemaan tuhannen tuhatta ihmistä kauppa- ja asia-liikkeissään, olen kuullut ja nähnyt, kuinka he puhuvat ihan toista sitte kun se, jota juuri pääsivät hyväilemästä, on selkänsä kääntänyt, ja kuinka sitä nauretaan ja pilkataan, joka luottaa uskolliseen ulkomuotoon ja kaikenlaisiin puheenparsiin. Useimman ihmisten suusta ei lähde ainoatakaan totta sanaa. Minä taidan sinulle kertoa enemmän, kuin itse olisit kokenut kymmenen vuoden matkoilla".
"Onko mitään hyötyä semmoisesta taidosta?" kysyi Lents. "Minä en ymmärrä, että se mitään hyödyttäisi. Jos vaan kulkee omaa oikoista tietänsä, ja vaikka mailma ympärillä olisi kuinka paha hyvänsä, se ei kuitenkaan tee asiaan mitään, ja onhan niitä rehellisiäkin ihmisiä mailmassa olemassa. Mutta sinulla sentäänkin on oikein; niinhän se on, että ravintolassa kasvanut on samaa kuin olisi vierailla mailla matkustanut. Sen sinäkin olet havainnut, ja jokikinen ehtoo sinä sen olet minulle sanonut. Vasta nyt sinä oletkin oikiaan kotiisi tullut, ja sinun pitäisi oleman iloinen siitä, ettei kuka hyvänsä astu sisään lasinsa vieressä lavertelemaan mitä sylki suuhun tuo sekä itseänsä ja muitakin pahentamaan".
"Niin kyllä", vastasi Anni, vaikka ei ihastuksissansa enää, sillä häntä harmitti se, ettei Lents hänen menneitä päiviään korkeasti kiittänyt. Eipä tiedä, vaikka Lents vielä ylpeilisikin siitä, että vaimonsa Anni vasta nyt on onnensa saavuttanut.