KAHDESKOLMATTA LUKU.
Huomenlahja.
"Minusta on niin hauskaa, että tänään vielä kerran vietämme häitä; eikö ole niin sinunkin mielestäsi, avio-omani?" sanoi Lents seuraavana aamuna.
"Ei, minkätähden sinusta sitte niin tuntuu?"
"Oikeastaan turmeli itkuni eilen hääpäivänikin, mutta tänäpänä, vasta tänäpänä minä oikein iloitsen. Minusta on kuin olisin pyydetty häihin".
"Sinä olet ihmeellinen ihminen", sanoi Anni hymysuin.
"Maltapas!" huudahti Lents äkkiä ylös hypäten, "täytyyhän minun antaa sinulle jotain. Malta vaan hiukkasen aikaa".
Hän meni kamariin ja kahmi siellä kauan. Mitähän tuoneekaan? Varmaankin hän jo on tullut huomanneeksi sen, että morsiamelle on tapana antaa kelpo kultakäädyt ja kauniit korvarenkaat. Mutta hänen olisi pitänyt tehdä se eilen, miksikä siis tänäpänä vasta? Annilla oli hyvin aikaa mietiskellä tätä asiaa.
Vihdoin Lents tuli ja sanoi: "Anni, tässä se nyt on; minä olin sen epähuomioissani pistänyt piiloon. Tässä on sinulle äiti-vainaajani kranaatinauha; se on vielä sitä vanhan ajan hyvää tavaraa, ja se on aivan hyvin sopiva sinun armaasen kaulaasi. Tulepa, koitapa sitä kaulaasi".
"Ei, Lents, se on vanhanaikainen, sitä en voi kaulassani kantaa, ja se hieroo kaulani rikki; ei, sitä en voi kantaa. Minä vaihetan sen kultasepällä muuhun".
"Sitähän et toti tehne".
"Kuinka vaan tahdot. Mutta mitä muuta sinulla siinä on?"
"Se on jotain, jota en uskalla antaa yhdellekään ihmiselle, paitsi sinulle. Niin on äiti vainaani määrännyt. Sillä ei ole mitään raha-arvoa, mutta se kuitenkin on jotain ihmeteltävää".
"No näytä nyt vihdoinkin sitä ihmettä".
"Tässä on, katsopa".
"Mitä tämä nyt sitte onkaan?"
"Se on vilun-ihana, semmoinen kukkanen, joka kasvaa lumen alla. Lue nyt, mitä minun äitini on siitä tuohon paperille kirjoittanut".
"Minä en sitä osaa lukea, se on niin kankeata kirjoitusta".
Lents säpsähti näistä sanoista, vaikka Anni kansan tapaan oli sanonut epäselvää kirjoitusta kankeaksi, ja Anni jatkoi: "Lue sinä, minun kuullen".
Lents luki lujaa: "Tämä on vilun-ihana kukkanen, joka on kasvanut Sveitsin korkeimmalla vuorella, lumen alla. Minun mieheni on sen löytänyt itse, ja samassa muistanut minua, ja tuonut sen minulle muistoksi matkoiltaan ja antanut sen minulle meidän hääpäivänämme. Se on pantava käteeni, kun minä kätketään maan poveen. Mutta jos sitä ei muisteta taikka huomata, on poikani sen antava toisena päivänä häittensä jälkeen rouvallensa, ja niin kauan kuin hän sitä kunniassa pitää, on se siunausta tuottava. Ei sillä kuitenkaan ole mitään taikavoimaa. Tämän kukkasen nimi on vilun-ihana. Maria Lentsitär".
Kun Lents oli lukenut loppuun, sanoi hän: "Se koskee sydämmeesi, että vainaja näin sinulle puhuu, eikö tosi? Älä kuitenkaan sitä aivan kovin sydämmellesi pane. Ole iloinen! Se oli äiti-vainajanikin hyvin mieleen, kun oltiin iloisia, ja hän oli itsekin iloinen, vaikka hän oli saanut monta kovaa kokea".
Anni hymyili ja pani kukkasen käärittynä paperiin kranaatinauhan viereen.
Nuori pariskunta vietti aikansa juttelemisella niin kauan, kunnes sana tuli Leijonasta, että siellä jo oli paljon vieraita, jonka tähden heidän piti kiiruusti joutuman.
Maisu oli sangen taitamaton kamarirouva. Lentsin piti nyt mennä edellä ja lähettää Leijonasta palvelusneitsyn ylös Morgenhalde'en. Ennen kun meni, hän vielä sanoi poikkeevansa Fallerille, käskemään häntä häihin; tänäpänä täytyi hänen tulla, ja Anni oli häntä kohteleva hyvin ja unohtava Fallerin sanat, jos ne olivat sopimattomia olleet. Tähän Anni vastasi: "Niin, niin, mene nyt, ja lähetä tänne pikaa Margreta taikka mieluukkaammin Ernestiina minua auttamaan".
Viimein Anni ilmaantui vanhempainsa taloon. Äiti riensi häntä vastaan syleillen.
Kamarissa Anni valitti äidille, että Lents tänäpänä oli hänelle antanut huomenlahjaksi vanhan kranaatinauhan ja erään kuivettuneen kukan, eikä hän nyt tänään kehtaisi ilman kultakäätyjä itsiänsä näyttää muille ravintolan tyttärille, emännille ja pojille. "Lents on suuri kitunikki, hän on kurja ja visu, kelloseppä!" valitti Anni.
Äiti vastasi viisaasti: "Anni, Lents ei suinkaan ole ahne, koska hän ei ole sanaakaan virkannut sinun myötäjäisistäsi, eikä hän liioin ole mikään typerä mies, pikemmin hän on rikkiviisas. Onhan tänne viime yöllä saapunut eräs kultaseppä Pförzheim'istä suurella kistulla. Minä olen vallan hyvin huomannut, että Lents on hänen tänne kutsunut. Siinä sinä nyt saat valikoita itsellesi omaa mieltäsi myöden kaikkein kaunihimpaa".
Äiti tiesi hyvin, ettei Anni uskonut tätä valhetta, ja Anni puolestansa tiesi, ettei äiti pitänyt häntä tyhmänä, taikka semmoisien juttujen uskoteltavana; molemmin kuitenkin olivat toinen toistansa uskovinaan, ja loppu käänsikin asian parhain päin. Lents oli ison aikaa poissa. Hän puhutteli kaupustelian Ernestiinaa kellarin ovella. Vähän ajan kuluttua hän tuli kuin tulikin, tuoden Annille talossa oleskelevalta kauppiaalta ostamansa kultaiset käädyt. Vaikka hänen neuvoteltunsa kyllä oli kehoittanut, Lents ei kuitenkaan myöntynyt antamaan Annin itse valikoita taikka ensin häneltä kysymään: mitä sydämmesi halajaa? ja nyt hän sen vuoksi saikin niukemmat kiitokset, kun hän näin perästäpäin tuli lahjoinensa.
Anni kuitenkin ennen pitkää ja tuota pikaa taas tuli iloiseksi, niinkuin hänen tulla pitikin. Ravintolan tyttären tulee aina olla valpas ja iloinen, ja tapahtukoon perheen keskuudessa mitä hyvänsä, se ei kuulu ravintolan menoihin.
Jos eilispäivänä ei ollut ajalla määrää, oli sitä vähemmin tänäänkään, sillä tänä toisena päivänä tuli kaukaisia ravintolan-omistajia uljailla ajokaluilla ja kauniilla lihavilla hevosilla Tämmöisessä tilaisuudessa myös täytyy näyttää, minkä arvoisia ollaan ja kuinka paljon tavaraa on takana. Isännät kävelivät emäntineen ja tyttärineen paikasta paikkaan, niin pröystäten, kuin olisi heidän jokaisen olkapäillä koko ravintola, ja jokikisen muoto sanoi: kotona on meillä kaikki ihan näin ja yhtä hyvin, ja vaikkapa meillä ei olisikaan niin paljon rahaa kuin Leijonan isännällä, saatamme kuitenkin olla tytyväisiä.
Nytkös sanottiin terveisiä, myös annettiin ystävyyden osoituksia, nytkös ihmeteltiin ja lausuttiin kiitoksia noista runsaista lahjoista: Oi, onhan tässä nyt liiaksikin! Tämäkös vasta on oikein muhkeata! Tämmöistä ei kukaan muu kuin Mettilän emäntä olisi tehnyt! Tästä tuntee Kotkan emännän, niin, se joka vaan olisi noin sukkela! Entäs Otavan emäntä sitte! Minä toivoisin, että hyvin pian saisimme kaiken tämän palkita, mutta näin runsasta kättä meillä ei ole. Oikein ihmeellistä oli, kuinka Annilla oli monta sukkelaa sanaa suussa. Lents seisoi vieressä eikä monesti saanut sanaakaan sanotuksi. Ne, jotka eivät tunteneet häntä, luulivat hänen joko ujoksi taikka typeräksi, mutta hänen mielestänsä tämä lahjominen ja kiitteleminen ei ollut oikein paikallansa.
Nyt tuli myös nuo kurjat kellosepät, Leijonan isännän veronalaiset, jotka olivat hänen armoilla ja joilta hän osti heidän teoksensa lähetettäviksi ulkomaille. Anni ei pitänyt heistä mitään lukua, ja he puolestansa luottivat erittäin Lentsiin ja lausuivat jonkinmoista ilahuttavaa mielihyväänsä siitä, että nyt oli yksi kellosepistäkin tullut Leijonan isännän vävyksi. Moni tästä toivoi kohtuullisempaa kohtelua Leijonan isännän puolelta, toiset kysyivät suoraan, aikoiko Lents nyt luopua ammatistansa ja ruveta ravintolan pitäjäksi ja kauppiaaksi. He naurahtivat siihen, kun Lents vakuutti pysyvänsä samana miehenä kuin tähänkin saakka. He myöskin pilkallaan kysyivät, mahtaisiko hän vieläkin, jouduttuansa rikkaan pakkaajan vävyksi, yhtä mielukkaasti puuhata mallikellonsa aikaan-saamista, joten sitte yhteys perustuisi ja kaikki kellosepät saisivat tasata keskenään koko voiton. Heitä ihmetti suuresti, kun Lents vahvasti vakuutti kernaammin tänäpänä kuin huomenna suovansa saavan yhteyden aikaan sekä sen jäseneksi rupeevansa. Kun sitte tämä köyhä väki, joitten kurjuus näkyi näöstäkin, ja jotka ainoastansa sillä tavoin voivat pysyä hengissä, että neljätoista tuntia vuorokaudessa tekivät ankaraa työtä ja elivät tavattoman säästäväisesti, kun nyt nämäkin raukat tyrkyttivät Lentsin käteen, yksi paperirahansa, toinen hopeapenninkinsä, kolmas vielä ainoan äyrinsäkin, niin Lentsistä oli, kuin olisi hänen täytynyt pidellä kuumia hiiliä. Hän olisi mielellänsä tälle väelle antanut heidän rahansa takasin, mutta hän ei tahtonut heitä loukata. Hän lausui tämän ajatuksensa Annille sillä välin, kun Anni hätimiten kerkesi hänen kanssaan vaihettaa muutaman sanan. Anni katseli häntä suurin silmin ja sanoi:
"Minun isälläni on oikein, kun sanoo, että sinä et ole mikään asiointimies. Sinä kyllä osaat itse puolestasi työtä tehdä ja ansaita leipäsi, mutta sinä et ole mikään työn teettäjä että muutkin voisivat sinulle ansaita. Sinä pidät liian suurta huolta kaikista, kyselet ja tutkit, kuinka kukin tulee toimeen. Semmoinen ei käy päinsä. Mailmassa on matkustettava mukavasti ja huolimatta kestään, joka avojaloin tien varrella tallustelee. Sinun pitäisi antaman tuon vanhan Pöblerin ja koko kerjäläisjoukon mennä sitä siloista tietänsä. Mutta enhän minä nyt ole sinulle oppia antamassa… Kas, tervetuloa Karitsan emäntä! Mitä myöhempi aika, sitä terve-tulleempi vieras. Minä jo ison aikaa ajattelin, ja muutama minuuti sitte sanoin äidillenikin: missä viipyy se hyvä Karitsan emäntä Edelshof'ista? Minä olisin kuin puolta iloani vailla, jos hän ei tulisi häihini. Tämä on kaiketi teidän miniänne? Entäs hänen miehensä, missä hän on?"
"Hän on vielä katsomassa hevosien perään. Eihän täällä tiedä, mihin saisi hevosensa suojaan".
"Niin, meillä on, Jumalan kiitos, hyviä ystäviä enemmänkin. Tämmöisenä päivänä vasta oikein näkee, kuinka siunattavan täynnä mailma on ystäviä. Lents, saata Karitsan emäntä ylipöydälle, minä olen siellä säilyttänyt kunniapaikan emäntää varten". — Anni siinä silmänräpäyksessä taas tervehti toisia tulioita.
Niinkuin sivaltamalla Lentsiä kosketti, vieläpä hiukan kirveltelikin se, että Anni häntä soimasi, jo tänäpänä soimasi siitä, että hän ylen paljon sekaantui muihin ihmisiin, ja kuitenkin täytyi hänen tunnustaa, että se oli totta ja että hän juuri sentähden oli vähemmin varovainen kuin muut ihmiset; juuri siitä syystä hän pidettiin vähemmän viisaana kuin hän itse luuli olevansa; yksi ainoa sana, joku vähäinen vaarinotto saattoi häntä päiväkaudet vaivata, eikä hän täten koskaan elänyt noin itsekseen. Muut ihmiset menettelevät viisaammin, he elävät yksin itsensä tähden ja haalivat itsellensä kokoon, mitä suinkin saavat, huolimatta ja kysymättä, kuinka toinen tulee toimeen. Sitä täytyy sinunkin oppiman, niin on ihmisten parissa parempi oltavasi.
Näissä ajatuksissa Lents jonkun aikaa seisoi kuin outo muukalainen, keskellä kohinaa ja riemua, ikäänkuin se ei olisi häntä ollenkaan kosenut. Pian hän kuitenkin lähti liikkeelle vieraitten joukkoon ja oli ensimmäisenä miehenä niinkuin yljän tulee.
Päivä kului täydelleen umpeen, ja onhan se oikein hauskaa, että niin monta ihmistä ovat yhden ainoan tähden kokoontuneet iloitsemaan. Häät olivat niin hauskat, että Leijonan isäntä ehtoolla, kun vieraat rupesivat hankkimaan lähtöä, oli keksinyt kelpo kolttoset. Hänen käskynsä mukaan oli Gregori koonnut kaikki asiat ja pistänyt ne piiloon. Nyt kunnioitettavat vieraat eivät päässeet lähtemään, vaan heidän täytyi viipyä ison aikaa yli puoli yön. Se kävikin sitä paremmin päinsä, kun jokainen lohdutti itsiään sillä, että kuukin vasta puoli-yön aikaan nousi.
Noita katalia kelloseppiä ei estetty menemästä ja moni heistä oli muutoinkin niin varovainen, että ennen pitkää lähti kotiinsa, koska muutoin huomispäivän työ olisi hukassa. Mutta moni myös tahtoi saada häälahjansa hyvin palkituksi, jonka tähden jäivät istumaan ja söivät syömistään, ihan kuin heidän olisi ollut pakko syödä koko vuoden varaksi. Kyllä maakan ruokaa sisään kannettiinkin aamusta alkaen sydän yöhön saakka; sekä lihaa, että sianlihamakkaraa ynnä hapanta kaalia tuotiin ehtimiseen toista sisään.
Faller käyskenteli vieraitten joukossa jotenkin kankeasti ja ujostellen, ja vasta sitte hän reipastui, kun kaupustelian Ernestiina sitoi hänen eteensä suuren valkoisen esiliinan ja pyysi häntä passaamaan. Tätä minä teen Lentsin tähden, sanoi hän itsekseen, ja olisi mielellään sanonut saman jokaiselle, jolle hän tarjosi juotavaa ja maistettavaa. Itse hän maistoi tuskin mitään. Kun hän kerran kohtasi Lentsin, sanoi hän hänelle: "Minä en ole antanut sinulle mitään häälahjaa: vähää en taida antaa ja paljon minulla ei ole, mutta koko sydämmen rinnastani tahtoisin sinulle antaa".
Lents kehoitti kelpo toveriansa pitämään pitoja hyvänänsä ja etupäässä palvelemaan itsiänsä. Vielä hänen mieleensä hyvään aikaan johtui, että hänen pitäisi kutsua Pröblerinkin häihinsä. Faller otti mennäksensä häntä kutsumaan. Vanha Pröbler tulikin, mutta häntä ei saatu tulemaan vieraitten huoneisin, kun hänellä ei ollut oikein hyviä pyhävaatteita, ja sentähden Lents antoi hänelle koko korillisen ruokaa, kolmeksi päiväksi kumminkin, ja vielä päälliseksi pullon hyvää viiniä. Tämä oli vanhukselle niin äkki-odottamatonta, että hän melkein unohti tarjota tavallista nuuskapriisiänsä ja hoki vaan tavan takaa: "Minä tuon pullon takasin". Lents sanoi: "Saat sen omaksesi". Se oli varsin ukon mieleen, ja hän meni teputteli tiehensä.
Kun Lents ja Anni jälleen palasivat kotiinsa, oli aamu jo hyvin voitolla ja kuu oli noussut, vaikka se taas oli mennyt pilvien taa. Tänäpänä he olivat ilman saattojoukkoa ja ilman tulisoittoja. Anni valitti, että oli niin kamalan pimeää ja että hän oli nääntymäisillään väsymyksestä. "Minun olisi pitänyt jäämän kotiini".
"Mihinkä kotiisi? Tuolla ylähällähän kotisi on".
Anni oli ääneti, ja niin he ison aikaa kävelivät rinnatusten sanaakaan vaihtamatta.
"Oletko laskenut yhteen, kuinka paljon rahalahjoja tuli?" kysyi Anni tiellä.
"En, mutta sen teen kotona. Paljon sitä vaan on, koska tuntuu niin raskaalta käsissäni. Se oli oikein hyvä asia, että isäsi lainasi minulle yhden tyhjistä rahapussistansa".
"Tyhjistä, sanot! Hänellä on täysiäkin yllin kyllin", sanoi Anni kiivaasti.
"Niitä minä en ole pyytänyt enkä ole ajatellut sinnepäinkään".
Kotiin tultua Anni kehoitti Lentsiä hyvin pikaa lukemaan rahat. Annin mielestä Lents luki liian hitaasti, ja hän näytti nyt, että ravintolan tytär osasi paremmin lukea.
Rahan-laskun aikana sanoi Lents: "Minäkin olen jo ajatellut toisin. Oli se sentään sopivaa, että me köyhiltäkin otimme lahjoja vastaan; siitähän heidän arvonsa omissa silmissään ylenee ja heille käy huokeammaksi tulla meiltä apua anomaan, tarvitessansa yhtä tai toista".
Kesken laskuansa Anni katsoi häneen suurin silmin. Lentsillä aina oli kaikkein tavallisimmissa asioissa aivan tavattomia syitä ja perustuksia. Hän ei hyväksynyt mitään semmoisena ja sentähden että se niin on, vaan vasta sitte, kun hän oli asiaa juurta jaksain aprikoinnut, hän myös oli perinjuurin kääntynyt mies. Anni ei sanonut mitään, matki vaan itselleen, kuinka pitkälle hän oli laskenut, ettei se unohtuisi.
Sata ja kaksikymmentä guldenia tasan teki kootut rahalahjat, kun ei otettu lukuun noita neljä kappaletta väärää pientä rahaa, jotka olivat muun rahan joukossa. Anni moitti kauheasti niitä huonoja ihmisiä, jotka sillä tavalla tahtoivat toisia pettää.
Lents koki häntä tydyttää: "Älä sentään sano noin pahoin heistä.
Kentiesi he ovat olleet niin tyhjiä, ettei heillä ole muuta ollut".
Annin silmät leimahteli, ja hän sanoi: "Siltä näyttää, kuin tietäisit sinä kaikki asiat paremmin, enkä minä ymmärtäisi yhtään mitään".
"Minä en ole mitään pahaa tarkoittanut. Ole nyt vaan hyvilläsi kuitenkin".
"Minä en ole ikipäivinäni ollut paha, ja sinä olet ensimmäinen, joka minun siksi sanot. Kysy vapaan muiltakin, ja olethan sinä tänänäpä nähnyt, kuinka paljon ihmiset minusta pitävät".
"Niin se on kuin onkin, ei se mitään pyhitä, että me siitä kinaamme".
"Ei mitään kinaa minun puolestani. Enkä minä rahoista piittaa; vaikkei olisi tullut muuta kuin puolen äyriä, se on minusta yksi maku. Eikä minun tapani ole tiuskoa, kun minä sanon jotain".
"No, hyvä se, mutta malta kumminkin mielesi, muutoin Maisu saattaisi luulla meidän toruvan".
"Maisu saa luulla, mitä hyvänsä, ja sen sinulle sanon oitis kumnalta, että Maisu on pantava pois".
"Eihän kuitenkaan tänäpänä enää?"
"Ei tänäpänä, vaan huomenna taikka vaikka paikalla!"
"Puhukaamme siis huomenna siitä. Minä olen väsynyt, ja olethan sinäkin sanonut olevasi väsyksissä".
"Niin olenkin, mutta kun minulle tehdään väärin, katoo väsymykseni.
Sitte minä en huoli mistään!"
"Enhän minä ole tehnyt sinulle mitään vääryyttä enkä aivo tehdä.
Ajattelepa, mitä pappi tänäpänä sanoi: meidän kunniamme on yhteinen".
"Mitä pappi kerran on sanonut, sitä sinun ei tarvitse minulle toistaa. Ne sanat eivät suinkaan olleet kauniisti sanotut. Hän saarnasi kuin olisi hän saanut asiakseen rauhaa rakentaa".
"Se, Jumalan avulla, ei ole tarpeen. Me tahdomme yksimielisesti ja uskollisesti rakastaa toinen toistamme sekä myötä- että vastoinkäymisessä, niinkuin äiti-vainaajani tapana oli sanoa".
"Niin, me tahdomme mailmalle näyttää, että me nuhteettomasti hoidamme talouttamme".
"Panenko minä vielä kerran soittovärkin soimaan?"
"Älä pane; tänäpänä olemme saaneet tarpeeksemme".