YHDESKOLMATTA LUKU.
Suuret häät, joista jää karkea kannikka jälille.
Morgenhalden Lents viettää häitä!
Leijonan Anni tulee naiduksi!
Nämä sanat olivat melkein joka miehen suussa kautta koko lakson ja kaukana loitommallakin, ja monesti oli samassa huoneessa puhe milloin ainoastaan Annista, milloin Lentsistä. Molemmat eivät vielä ihmisten mielestä olleet yhtä. sen he ovat vasta vihkiäisien jälkeen, ja sitte Leijonan Annista vasta tulee Lentsin Anni.
Lunta oli satanut vahvasti, ja nyt oli oikein kelpo ja helisevä rekikeli. Kaikilta vuorilta ja kaikissa laksoissa kaikui kulkusien kilinää ja piiskan sutkahduksia. Sata rekeä seisoi hää-aamuna Leijonan pihalla. Kaikissa taloissa majaili vieraita, ja moni yksiääinen lehmä ei saanut päähänsä, minkätähden noin uljas hevospari yhtäkkiä oli tullut kyläilemään. Tietysti semmoinen lehmä, ollen yksistänsä yli talven, ei voi tietää, mitä mailmassa tapahtuu, mutta sen tietää ihmiset. Nyt on tapaus, jonka moista ei piakkoin ole tiedossa, ja yksin vanhat vatuneet eukot eivät saaneet pahaakaan rauhaa, ennen kun pantiin vaatteet heidän päällensä, että pääsivät istumaan akkunalle, vaikka kohta he asuivat niin syrjän puolella, etteivät mitään nähneet ja silloin tällöin ainoastansa kuulivat kulkuset kilisevän ja piiskat sutkahtavan.
Kaupustelian Ernestiina oli jo monta päivää ennen ollut Leijonassa apuihmisenä. Kun suuri sukutalo vietti perhejuhlaa, täytyi sukulaisienkin tulla saapuville itsestään, eikä siinä auttanut mikään arkatuntoisuus, vaikkei muulloisti käyty sukuloitsemassa eikä erittäin pyydettykään.
Ernestiina oli täksi aikaa saanut lapsensa erääsen naapuritaloon, ja miehensä sai sillä välin olla koturina, seisoa puodissa ja hankkia itselleen keittoa, niin hyvin kuin taisi. Kun leijona kiljasee, sillä on etuoikeus.
Ernestiina tunsi ja tiesi paikat talossa. Hän tiesi antaa jokaisen käteen, mitä tarvittiin, hän emännöitsi kyökissä ja kellarissa, ja oma mahtavuutensa häntä miellytti. Hän se hää-aamuna oli Annin kaasokin, sillä Annilla ei ollut nimenomaista leikkikumppania.
Leijonan ravintola näytti tänäpänä kaiken laveutensa. Koko alikerta oli pitkin levyyttään yksi ainoa sali. Oli näet otettu pois kaikki väliseinät, jotka olivat laudoista, ja tänään se vasta oikein näytti suurelta lämmitetyltä markkinatorilta.
Lents olisi mielellään taipumuksensa mukaan pitänyt pienet häät, mutta Annilla oli oikein, kun sanoi: "Minä hyvin tiedän, mikä olisi sinulle mielenmukaisinta ja siihen myöntyisinkin, mutta ihmisten tähden meidän täytyy pitää suuret häät, ja kerranpa elämässä häitä vaan vietetäänkin. Vuodesta vuoteen meillä on ihmisistä paljon vaivaa, ja heidän täytyy saada tilaisuutta osoittamaan meillekin kiitollisuuttansa. Kuinka monesti vuodessa pidetään paikkakunnallamme häitä, joihin me menemme antamaan lahjoja. Vähintänsä kaksituhatta guldenia on jo semmoisiin lahjoituksiin mennyt. No hyvä, nyt on heidän vuoronsa antaa joku osa takasin. Minä en suinkaan heiltä liikoja vaadi. Minun on mieleni hyvä, jos vaan antaisivat puoletkin takasin".
Häälahjat olivat todella ylenpalttiset, sekä rahan että raha-arvon puolesta. Ei auttanut muu, kuin pitää kahden päivän häät: ensimmäisenä päivänä kotiseutulaisille ja sukulaisille, ja toisena päivänä kaukaisemmille vieraille.
Hääpäivä-aamuna tuli Pilgrim, hiuksiltaan voideltuna ja monivärinen kukkaisvihko napinlävessä, Lentsin luo ja sanoi: "Minulla ei ole mitään lahjoitettavaa hääpäivänäsi".
"Olethan sinä jo lahjoittanut minulle äitini kuvan".
"Se ei ole sanottavan mitään. Minä hyvin tiedän kuinka se olisi tehtävä, vaan en osaa. Ei, Lents, minä olen hääpäiväksesi lahjoittanut itselleni jotain, sillä, katsopas, tämän paperin avulla tässä olen Siegfried sadussa, jonka olemme joskus lukeneet yhdessä. Nyt olen varustettu teräskalvolla, jota mikään pisto ei puhkaise".
"Mikä se semmoinen paperi on?"
"Se on elinkorko-todistus. Kuudenkymmenen vanhasta alkaen saan vuosittain sata guldenia elinkorkoa, ja siksi kuin niin vanhaksi tulen minä kyllä jollakin lailla itseni höystän. Ja sitte kun en enää tule yksistäni toimeen, sinun täytyy laittaa minulle joku nurkka talossasi, joku lämmin loukko uunin takana, ja siellä minä sitten leikittelen lastesi kanssa, ja kun minä heille kaavoja piirustan, he kyllä huomaavat ne oikeiksi. — Paljon olen saanut tunata ennen kun sain ensimmäiset rahapanokseni kokoon. Minulla on sen verran varoja, että tulen toimeen, mutta se vaan on tyhmästi, ettei tahdo jäädä liikenemään. Sentähden olen totuttanut itseäni olemaan suurusta syömättä. Leijonan isäntä on huomannut minun syöväni suurusta ja päivällistä yht'aikaa — ja sillä lailla olen sentään saanut säästöjä. Sitte on vuoro vieraantua päivällisestä ja näin vähitellen koko elämästä. Olisihan se oivallista, jos vähitellen taitaisi panna kaikki akkunan luukut kiini ja sitte hyvästi mailma".
Näin haastellen Pilgrim auttoi Lentsiä pukeutumaan hänen vaatteisinsa, ihka uusiin kiireestä kantapäähän, ja hän kiitti ystäväänsä siitä, että hän nyt oli saattanut hänenkin kiinteäksi mieheksi ja tiesi sen ohessa kertoa, kuinka kaikki elinkorkolaitoksen jäsenet olivat kuin yksi ainoa perhe, kuitenkin sillä eroituksella, etteivät onnitelleet toinen toisiansa syntymäpäivillä; sitä eivät kuitenkaan tehneet pahuuttaan, vaan sen tähden, etteivät toinen toisiansa tunteneet.
Pilgrimin päässä oli kokonainen tilastollinen tietotaulu elinkorkolaitoksista, ja nyt hän purkasi kaikki tietonsa, ettei Lents joutuisi ylenpalttiseen mielenliikutukseen.
Kun Lents oli täydessä juhlapuvussa, tuli Petrovitschkin itsepasillaan niinkuin morsiussaattajaksi. Koirankurisella katsannolla ja ikäänkuin salavihkaa hän sanoi: "Minulta sinä Lents et saa mitään häälahjaa, ja sinä kyllä tiedät, minkätähden niin; mutta aikanaan sitä sinulta ei suinkaan puutu". Viekoittelemalla että Lentsistä tulisi hänen pääperillisensä — jota hän ei kuitenkaan koskaan sanonut varsin suoraan — taisi Petrovitsch olla päävieraana hääpidoissa. Hänen mieleensä varsin olikin saada istua keskikohdalla, josta hänen sopi nähdä koko kemut ympärillänsä ja itsekseen ajatella: minun avaimeni on taskussani, ja kotona on minulla tulen kestävä rahakaappi. — Se oli ihan hänen mielensä mukaan. Kaksi semmoista hauskaa päivää teki oikein hyvää talven yksitoikkoisessa elämässä.
Leijonan isäntä piti tänäpänä apostolillisen päänsä tavallista korkeemmalla. Hän loisti ilosta ja samassa hän alinomaa silitteli hiljan ajettua leukaansa.
Musiikia ja laukauksia ja riemuhuutoja kajahteli kaikuvasti tänä kirkkaana ja raikkaana talvipäivänä, kun kirkkoon lähdettiin. Ei kirkkoon mahtunut kaikki uuteliaat ja osan ottajat. Kirkon mäellä seisoi kumminkin yhtä paljon väkeä kuin sisässäkin oli. Pappi piti erinomaisen saarnan. Ei se ollut valikoittu vanhoista varoista, joita mieliksi sovitellaan niinkuin lainavaatteita, vaan se istui ruumista myöten. Hän puhui tehokkaasti kodon kunniasta, avioväen yhteisestä kunniasta: lapsi perii vanhempainsa kunnian, mutta jos lapsesta tulee huono ihminen, voivat vanhemmat itsiänsä Jumalan ja ihmisten edessä puhdistaa ja sanoa: me olemme tehneet, mitä meihin kuuluu, enempää emme ole voineet tehdä. Lapsi, jolla ei ole vanhempia, voipi ansaita itselleen kunniaa, hän elää niinkuin itsekseen; veli ottaa osaa veljensä kunniaan, hän toki saattaa myös siitä eritä elämänsä tiellä. Mutta toista on avioväen kunnian. Heissä käy sanan sulimmassa merkityksessä toteen lause: mies ja vaimo, ne kaksi, tulevat yhdeksi lihaksi. Yksimielisyys on heidän kesken yksi ainoa mieli. Mutta jos toinen taikka toinen erikseen etsii kunniaa ja sitä tekee toisen kustannukselle, siitä seuraa eripuraisuus, kadotus, iankaikkinen kuolema. Se on pyhä sääntö se, että vaimo pitää omaksensa ristimä-nimensä, mutta saa liikanimen mieheltä; hän kantaa miehensä nimen, miehensä kunnian. — Pappi kiitti nyt molempien, alttarin edessä seisovien, hyviä avuja; Lentsiä hän tosin kiitti hiukan enemmän, mutta Annikin sai runsaan osansa, ja vielä hän varoitti, ettei kukaan ihminen hyvillä avuillansa ylpeilisi, eikä itsestään toista tuomitsisi taikka arvostelisi, ei toimelias saamatonta eikä saamaton toimeliasta, muistutti sitte, ettei avioliitto ole ainoastaan maallisien tavarain yhteisyys, niinkuin vaan lait säätävät, vaan myös ikuisien mailman lakien mukaan hengellisienkin aarteiden yhteisyys, joten ei enää ole puhetta toinen toisensa omasta, vaan sanotaan: kaikki on meidän yhteistä, ja taas toisaalta katsoen, se ei ole meillekään yksin kuuluvaa, vaan se kuuluu koko mailmallekin, se kuuluu Jumalalle. —
Sitte pappi rupesi ylimalkaan, vaikka se oli sopivaa jokaiselle erityisesti, julki tunnokkaasti puhumaan ystävienkin huolista, kuinka heidän mielestään se voisi käydä mahdolliseksi, että kaksi luonteeltaan ja elintavoiltaan niin erilaista ihmistä taitaisi tästedes viihtyä rauhaisessa sovinnollisessa yhteydessä.
Pilgrim, joka laulajain kanssa istui ylähällä, nyykytti päätänsä laulun-johtajalle, joka yksimielisesti vastasi viittauksella. Faller ei nostanut päätänsäkään ylös, hän piti kättään molempien silmäinsä edessä ja ajatteli itsekseen: Melkein noin sinäkin Annille puhuit, vaan ei ole tietoa, mitä hän papille antaisi takaisin, jos hän vaan uskaltaisi suutansa avata! Mutta yhtä minä sinua, armas Jumala, rukoilen, olethan sinä niin monta ihmettä mailmassa tehnyt, te'e meille nytkin se, että istutat morsiamen sydämmeen hyvänsuopia ajatuksia ja johdatat hyviä sanoja hänen huulilleen tuon kernon, tuon uskollisen Lentsin hyväksi…
Voimakkaammin ei kenenkään ääni kuulunut, kuin Fallerin, kun hän vihkiäisien jälkeen yhtyi laulamaan. Laulun-johtaja viittoi hänelle, että hän pitäisi vahvalla baasillansa vähän määrää, sillä tenori-ääni oli liian heikko, kun Lents puuttui, mutta Faller ei malttanut, vaan hänen raikas ja mahtava äänensä voitti urut ja laulukumppanit.
Kun vihkiäiset olivat ohitse, oli sillä osalla vaimoväestä, jolla oli ollut onni niitä näkemään ja kuulemaan, paljon kerrottavaa ulkona seisoville; ei ikipäivinä oltu nähty yljän niin kovasti itkevän, ei koskaan semmoista ole miehestä kuultukaan. Tosin kyllä pappi sydämmen pohjasta oli saarnannut, varsinkin siinä paikassa, kun hän rukoili Lentsin vanhemmilta heidän siunaustansa, ja silloin Lents oli niin korkeasti nyyhkinyt ja itkenyt, että hän luultiin vallan pakahtuvan, ja koko kirkkoväki myöskin itki. Nyt ulkona seisojatkin itkivät; he olivat samoin kuin muutkin tulleet vihkiäisiin, ja heidänkin piti saaman osansa kaikesta, niin itkusta kuin huvistakin. Miesväki puolestansa sanoi ulko-seurakuntalaisille: "Eikö ole tosi, ettei toista semmoista pappia muissa kylissä löydy? Sanat tulevat hänen suustansa niin puhtaasti ja oikoisesti, eikä hän niistä nosta mitään suurta melua, vaan tuntuu ihan niin kuin hän keskustelisi kaikesta jokaisen kanssa. Niin vaan, sitä meidän pappiamme!"
Saarnan varsinaisesta sisällöstä ei vaimoväki eikä miesväkikään puhuneet sen enempää.
Kun Lents tuli ulos kirkosta hänen oikealla puolella käveli Petrovitsch, ja vasemmalla puolen Leijonan emäntä — lähestyi häntä vanha Fallerin leski ja sanoi: "Minä olen pitänyt sanani; sinun äiti-vainajasi vaatteet ovat olleet ylläni kirkossa, eikä hän olisi edestäsi sydämmellisemmästi voinut rukoilla kuin minä".
Lents ei saanut vastattua, kun Leijonan isäntä samassa rupesi morkkaamaan Fallerin leskeä siitä, että hän ensimmäiseksi tuli ylkää vastaan. Hän tosin kyllä torui tuota taikauskoa, jonka mukaan ensiksi puhutteleva vanha eukko ei ennusta mitään hyvää, vaan kuitenkin hän nyt huusi esiin erään nuoren kauniin pojan antamaan ensiksi Lentsille kättä.
Tästä pitäen vasta oikein huvitusta alkoi. Ei ollut kuulemistakaan, että yksikään ihmissilmä olisi kyyneliä vuodattanut.
Kun Lents sitte häähuoneissa antoi kälyillensä kättä ja syleili sekä suuteli lankojansa, ja kun sitte tohtori ynnä hänen tyttärensäkin — olihan se heiltä hyvin tehty, että tulivat häihin — sekä yksi toisensa perään tuli ja meni toivottaen onnea, koko tänä aikana Anni istui tuolilla ja piteli hienoa valkoista harsoa silmillään, ja Lents sanoi monta kertaa: "Että minä vihkiäisissä niin kovin itkin, siihen minä en voinut mitään, ja sinä tiedät, kuinka onnellinen minä olen. Ja nyt pitäkäämme lujasti ja uskollisesti kiini siitä, että meidän kunniamme tästedes on yhteinen, ja meidän kumpaisemme kunnia on Jumalan avulla rinnatusten varttuva. Kun täten näen, kuinka sinä perhettäni kartutat, minä en koskaan sitä tekoasi unohda. Nämä kyyneleet ovat Jumalan avulla viimeiset, joita yhdessä vuodatamme. Ota hansikat käsistäsi pois, ei minunkaan käsissäni niitä enää ole".
Anni pudisti päätänsä kieltäen, mutta ei sanonut sanaakaan.
"Aterialle! Aterialle! Aterialle!" kajahteli huuto kolme kertaa. Todella aterioittiinkin kolmikertaisesti. Ainoastaan yksi ainoa oli, joka ainoastaan valitti: "Minä en saa syödä, rintani on niin täysi, ett'en saa palaakaan suuhuni. Se on kyllä pahasti se, näin hyvissä häissä, vaan en saa, en" — ja tämä vaikeroitseva henki oli Maisu.
Jo aterian aikana oli tanssi ylikerrassa alkanut, ja morsiuspari meni ulos ja tuli sisään, vuoroitellen ateriapöydälle ja tanssipermannolle.
"Se on hävytöntä taitelialta, että hänkin tuli mukaan häihin", sanoi Anni Lentsille erään kerran, kun mentiin portaita myöden alas. "Hän ei kuitenkaan ole käskettykään. Älä nyt vaan huoli puhua sanaakaan hänen kanssaan".
"Annetaan hänen olla", tydytti Lents, "ei tarvitse kenenkään mieltä pahoittaa. Minua äköittää se, ettei Faller ole täällä. Minä olen lähettänyt häntä hakemaan, mutta hän ei ole tullut".
Pilgrim tanssi ensimmäiseksi Annin kanssa. Anni sanoi: "Tanssimaan sinä olet mestari".
"Vaan en maalaamaan, sinä kaiketi tarkoitat?"
"Sitä en ole sanonut".
"Oikein vastattu, ja sentähdenpä minä en sinun kuvaasi maalaakaan, vaikka tänään päätin maalata sinut. Oikeastaan ei olekaan huokea asia sinun kuvaasi maalata, sinä kun olet kaunis sen aikaa, kun haastelet, mutta ollessasi ääneti, on sinun kasvoissasikin jotain, — minä en taida sitä selittää".
"Joska sinä vaan osaisit yhtä hyvin maalata, kuin osaat joutavia puhua".
"Siinäkin sanoit oikein, enkä minä vaan sinua maalaa. Tiedätkö mitä?
Siinä tapauksessa että sinun poskikuvasi olisi maalattava —"
"Sinä et tule kuvaani maalaamaan sinä ilmoisna ikänä", naurahti Anni.
Tuota pikaa hän taas oli iloisella päällään.
Morsiusparia nyt huudettiin alikertaan. Sinne oli arvokkaimmat miehet ja vaimot sukulaisista kokoontuneet Petrovitsch'in ympärille. Kaikki he tahtoivat, että Petrovitsch nyt paikalla määräisi, mitä Lents saisi häneltä periä. Heidän pääpuhujansa oli Don Bastian, tuo Pilgrimin sukkela talonisäntä; hän se osasi laihaa häälahjaansa maustaa vieraalla höysteellä ja tiesi panna Petrovitschin niin ahtaille, että hänen melkein oli vastus irroille päästä. Kettinkiseppä, joka kehui olevansa Lentsin ainoa naapuri — hän asui lähes puolen tunnin matkan päässä, mutta hänen huoneensa oli ainoa, joka Morgenhalde'sta näkyi — hän oli yksi Petrovitsch'in leikkikumppaneista ja tiesi häntä löylyttää muistoilla vanhoista ajoista. Nytpä Leijonan emännän mielestä ei tarvinnut muuta, kuin että morsiuspari itse olisi saapuvilla, ja sen vuoksi hän heitä käsketti tulemaan alas. Kun he nyt astuivat piiriin, sanoi Petrovitsch, joka oli pahemmassa kuin pulassa: "No hyvä, tuossahan on Lents, ja hän kyllä tietää itse, mitä minä olen hänelle aikonut. Meidän suvussamme ei ole tavaksi otettu semmoisia asioita koko mailmalle soittaa. Eikö ole totta, Lents, että sinä kyllä tiedät, kuinka meidän keskemme on laita?"
"Tiedän vallan hyvin, setä", vastasi Lents.
"Siis en enempätä tuhlaa sanaakaan", huusi Petrovitsch, nousten ylös. Olletikin hän pelkäsi että joku joukosta, ja ennen kaikkia kettinkiseppä, saisi urkituksi, että tänäpänä oli hänen kuudeskymmenes viides syntymäpäivänsä, ja sitte olisi häntä kaikilta tahoin onniteltu ja hänen olisi täytynyt Lentsin hyväksi lahjoituskirjan kautta kalliisti maksaa nämä onnentoivotukset. Hän tunkesi nyt kokoontuneen joukon läpi ulos huoneesta. Poju, joka juoksenteli hänen perässänsä, kiljahti pahasti, sillä sitä sattui näkymätön jalka tallaamaan.
Vähän hämillänsä katseli Lents poismenevän perään; kentiesi ei ollut oikein viisaasti tehty, että hän noin oli auttanut setää pulasta. Nyt hän mahdollisesti olisi saatu johonkin taipumaan, mutta nyt se on tehty kuin tehty.
Lents kuitenkin pian heitti koko asian mielestänsä. Hän oli iloinen aina myöhäiseen yöhön saakka. Ne sukulaiset, jotka olivat kauempaa, olivat jo lähteneet kotiinsa. Morsiusparinkin jo oli aika mennä kotiin, sillä ennen puoliyön aikaa pitää morsiusparin oleman omassa kodissaan. Häähuoneessa sanoi Lents: "Anni, sinussa on sentään ollut oikeus; juuri nyt mieltäni pahoittaa, ettei meille ole mitään ajotietä. Kääri nyt vaan vaatteet hyvin ympärillesi".
"Kyllä sinä vielä tulet huomaamaan, että minulla monessa asiassa on oikein", vastasi Anni.
Pilgrim oli taiturin tapaan järjestänyt menomatkan: etupäässä kulki musiiki, ja morsiusparin edellä ja takana kävi kaksi tulisoiton kantajaa; kaikkein ta'aimpana tuli lapsia monenmoisilla kalliilla lahjoilla, pikarilla, talrikilla, lasilla ja kahviasettimilla, niinikään kantaen palavia päresoittoja. Kun päästiin vuorelle, seurue tosin meni epäjärjestyksessä hajalle, koska täyttymys oli kävellä toinen toisensa perässä.
Lents sanoi Annille: "Kävele sinä edellä; minä annan mielelläni sinulle etuarvon".
Viimein tultiin perille ja lahjat laskettiin käsistä pois. Musiiki vielä soitti hauskan tanssin ja kolmesti huudettiin hurraata. Kulkien laksoa alas lakkasi musiiki vähitellen kuulumasta.
"Me olemme kuin korkealla taivaassa ja tiedämme ihmisten alahalla maan päällä riemuitsevan meidän tähtemme", sanoi Lents.
"Minä en ole ennen tietänytkään, että sinä noin puhua osaat", vastasi
Anni. "Kuinkasta nyt yhtäkkiä kaikki on niin hiljaista!"
"Malta, minulla on vielä yksi kaunis soittokapine. Jumalan kiitos, nyt viritän soittoa itselleni ja meille molemmille yhtaikaa". Hän pani soittovärkin käymään ja se soitti Beethoven'in säveltämän "Tyventä merellä". Se soi soimistaan ison aikaa edelleen, ja huoneessa kävi tuiki tyyneeksi.