KAHDESKYMMENES LUKU.
Ensimmäinen huvimatka.
Seuraamana aamuna koitti tuo palavasti ikävöitty päivä. Iloiten aurinko paistoi alas maan päälle, ja Lentsin mieli myös oli iloinen. Hän lähetti kohta oppipoikansa Annille sanomaan tulevansa pian ja että Anni valmistuisi siksi. Puettuansa pyhävaatteet päällensä lähti hän menemään Leijonan ravintolaan.
Anni ei ollut vielä valmis. Lentsin pyydettyä ja rukoiltua antoi Anni hänelle kätensä kamarin oven kautta, mutta silmiänsä hän ei näyttänyt, kurotti vaan Lentsille punaisia nauhoja ja kokartia, jotka oli annettavat palvelialle pantaviksi siloihin ja piiskaan. Vihdoin ja viimeinkin hän tuli kauniisti koristettuna ulos. "Onko vaunut valjastettuna?" oli hänen ensimmäiset sanansa.
"Ei".
"Miksi et ole siitä pitänyt huolta? Sano Gregorille, että hän pukee hyviin postiljoonivaatteisinsa ja ottaa soittotorven mukaansa".
"Huoli siitä! Mitä sillä tehdään?"
"Meidän ei tarvitse hävetä silmiämme ihmisten nähden, meidän ei tarvitse kysyä muitten mieltä, ja kaikkein pitää katsoman ylös, kun me tulemme".
Noustiinpa vihdoin vaunuihin. Tohtorin talon kohdalla sanoi Anni Gregorille: "Puhalla nyt ja puhalla aika lailla!" Tohtorin tyttäret sitte katsovat ulos ja saavat nähdä, kuinka me ajamme yhdessä. Mutta eihän siellä näykään yhtäkään sielua. Nyt peitetään kulmakamarin akkunat. Ne ovat siellä. He ovat siellä sisällä kiukusta pakahtumaisillaan, ja vielä heidän täytyy siitä puhuakin, sillä minä tiedän, että vanha kylätuomaritar juuri nyt kysyy: minkätähden nyt ulkona torvea puhalletaan? Minä soisin seisovani oven takana kuulemassa, mitä kaikkia kerrotaan".
"Anni, sinä pöyhistelet tänäpänä!"
"Miksi en sitä tekisi? Varsinkin tänäpänä sinä olet minun mieleeni. Ihmisillä on oikein, kun sanovat sinulla olevan niin hellät, uskolliset silmät. Minä en ole ollenkaan huomannut niitten olevan niin kauniit ja sinä olet todellakin soma mies".
Lentsin kasvot kauttaaltaan kiilsivät ja hän kävi vielä somemmaksi. "Minä teetän itselleni uudet vaatteet, ja uutta muotia. Mitä siitä arvelet?" kysyi Lents.
"Älä huoli uusimuotisista. Ole niissä kuin olet; se näyttää paljon kunniallisemmalta ja vakavaraisemmalta".
"Ei ainoastaan siltä näytä, vaan niin onkin".
"Se on oikein; ei ainoastaan siltä näytä, vaan niin onkin. Älä nyt sentään tutki jokainoata sanaani, kuin olisi se hammas kellonrattaissa!"
"Siinä sinulla on oikein".
Nyt ajettiin naapurikylän läpi, ja Anni käski taas: "Gregori, puhalla! puhalla niin, että kuuluu! Katso, tuolla asuu kaupustelian Ernestiina. Hän on sukulaiseni ja on kauan palvellut meillä ja sitte hän nai kraatarin, joka nyt on ruvennut kaupusteliaksi. Ernestiina ei voi minua kärsiä enkä minä häntä, ja kun hän nyt näkee meidän ajavan ohitse, poikkeematta heille, se häntä harmittaa niin, että hänen viheriät kasvonsa muuttuvat siniseksi. Kas! tuossa hän tulee akkunaan. Kurkistele nyt, kurkistele sinun pullistuneet siansilmäsi päästä ulos, pane vielä kärsäsi auki, että sinun mukulaiset ikeneesi näkyisi, niin, minähän se tässä olen, ja tämä tässä on minun Lentsini. Katsele häntä nyt mieliksesi! Sinunkin tekisi mielesi, eikö niin? Älä vaan nuole, ennen kun tipahtaa! Tydy sinä vaan menneenvuotisiin silliisi!"
Hän maiskaisi ilkamoiten kielellään, ja ajettiin eteenpäin.
"Hauskuttaako sinua tuommoinen teko, Anni?" kysyi Lents.
"Minkätähden ei hauskuttaisi sitte? Pahalle ihmiselle täytyy pahaa, ja hyvälle hyvää. Kumpikin on oikein tehty."
"Minä puolestani en usko taitavani tehdä niin."
"Ole siis iloinen, että sinulla on semmoinen kuin minä. Meidän kaikkein täytyy tieltämme kontata hiiren loukkoon ja olkoot hyvillänsä siitä, että me vaan heihin katsomme."
Ennen kun kaupunkiin ajettiin antoi Anni yljälleen käytös-ohjeita. "Jos minun lankoni veli, tuo taitelia, on siellä, niin kohtele häntä hyvin ylpiästi. Hänellä kaiketi on niinkuin vanha väli suoritettavana, sillä hän on kovin vihainen siitä, etten häntä ottanut, mutta minä en kärsi sitä miestä. Ja jos minun sisareni rupee sinun kuullen ruinaamaan, kuuntele kärsivällisesti; ei sinun tarvitse häntä lohduttaa, koska se ei hyödyttäisi eikä mitään auta. Hän istuu kultakasoissa, mutta ei tee muuta kuin itkee kollottaa; hän ei ole oikein terve luullakseni. Muutoin on koko meidän perheemme terve ja raitis, senhän näet minustakin".
Morsiuspari ei tullutkaan suotuisaan aikaan sisaren luoksi. Hän makasi kuin makasikin vuoteella sairaana, eikä lanko eikä hänen veljensäkään olleet kotona. He olivat molemmin lähteneet suurella hirsilautalla Rheinin virtaa alaspäin.
"Jäätkö sinä tänne sisaresi luo, kun minä menen katsomaan kaupunkia".
"Enkö minä saa tulla kanssasi?"
"Ei sovi; minä aivon hankkia sinulle jotain".
"Sittenhän minunkin sopii olla muassa, ja siten paremmin asia käykin.
Te miehet ette ymmärrä oikein hyvin valikoita".
Lents piti päänsä vaan, sanoen: "Ei, sinun ei sovi tulla mukaan". Hän otti vaunujen istuinloodasta jotensakin suuren mytyn ja meni sillä kaupunkiin päin. Babet'in koto oli näet ulkopuolella kaupunkia puron partaalla, lähellä lukuisia lautakarkkoja.
Kaupungista palattuaan sai Lents Annilta salaa myötä-otetun myttynsä, vähän suurennettuna, korjatuksi takasin vanhaan paikkaan, vaunujen loodaan.
"Mitä sinä minulle ostit?" kysyi Anni.
"Saat nähdä, jahka tullaan kotiin".
Annia oikein äköitti, kun ei saanut sisarellensa näyttää kaunista koristustansa, mutta hän oli jo huomannut, että Lents muutamissa asioissa piti oman päänsä, jota ei mitään kääntänyt.
Päivällistä syötiin ravintolassa, ja Anni kertoi, että ravintolan nuori poika, siisti mies, joka paraikaa piti suurta ravintolaa Baden-Badenissa, myös oli häntä kosinut, vaan hän ei huolinut hänestä.
"Semmoista sinun ei tarvitse kertoa minulle", sanoi Lents. "Menneitten aikojen suhteen minä sinua liivoittelen, mutta mitä tulevaisuuteen tulee, en ole ollenkaan mustasukkainen. Tässä on kättä päälle. Minä tunnen sinut. Mutta siitä minun on paha ollani, että muutkin aikanaan ovat vaihettaneet silmänsä sinuun. Anna kaikki ollut ja mennyt olla ollutta ja mennyttä. Meidän elämämme on alkava uudestaan".
Annin kasvoilla sävähti omituinen lämmin leimaus Lentsin näin sanoessa. Hänessä vivahti ikäänkuin jotain Lentsin mielen pyhyydestä ja hän oli erinomaisen hellä ja rakkautta täynnä.
Näitä tunteitaan hän ei osannut paremmin pukea sanoihin, kuin vakuuttaen omaan tapaansa näin: "Lents, sinun ei ollenkaan tarvitse ostaa minulle morsiuslahjoja. Sinun ei tarvitse tehdä, mitä muut tekee. Minä tunnen sinut. Löytyyhän jotain muuta ja parempaa kuin kultaiset käädyt". Hänen puhuessaan kimalteli kyyneleet silmissä, ja onnellisempi kuin nyt Lents ei ollut vielä ikinä ollut.
Kirkonkello löi viisi kun jälleen istuttiin vaunuissa kotimatkalla.
"Tuon tornikellon on isä-vainajani valmistanut, ja siinä työssä on Faller ollut häntä auttamassa", sanoi Lents. "Mutta malta! Olipa se hyvä, että muistin. Faller sanoo, että sinä olet pahoillasi muutamasta hänen sopimattomasta sanastansa, mutta hän ei minulle sano, mitä se oli. Älä ole suutuksissasi häneen, hän kun usein menettelee kömpelösti ja on suorasuinen, jäykkä sotamies, mutta tavattoman hyvä ihminen".
"Saattaa niin olla. Mutta näetkö Lents, sinuun on monta takkiaista takertunut, joita sinun tulee pudistaa pois."
"Ystäviäni minä en anna ylön".
"Sitähän minä en tarkoitakaan, Jumala varjelkoon! Minä en ole muuta tarkoittanut kuin sitä, ettei ken hyvänsä saisi sinua uskotelluksi kaikenlaiseen".
"Siinä sinulla on oikein, ja se on minun vikani. Muistuta minua vapaan, niin usein kuin haluttaa, että siitä viasta vieraantuisin".
Kun Lents oli nämä sanat näin nöyrämielisesti sanonut, nousi Anni äkisti seisoalleen vaunuissa.
"Mitä nyt? Mikä sinun on?" kysyi Lents.
"Ei mitään, ei ollenkaan mitään, minä en itsekään tiedä, mikä minun pani seisomaan. En suinkaan mahtanut istua oikein mukavasti. Mutta nyt on minun parempi istua. Kyllä näissä sentään kelpaa ajaa, meidän vaunuissamme, eikö totta".
"Kelpaa vallan, niinhän näissä istuu kuin tuolissa ja sentään ollaan avarassa mailmassa. Ajo on oikein hauskaa, enkä minä vielä koskaan ole omilla ajoneuvoilla matkustanut, ja sinun isäsi ajoneuvot kuitenkin ovat minunkin".
"Ovat kaiketi".
Pröbler käveli tiellä. Hän pysähtyi seisomaan siksi kun morsiuspari oli ajanut ohitse, ja hän nyykkäsi monta kertaa.
"Olisihan tuo vanha mies kernaasti saanut ajaa kanssamme", sanoi Lents.
"Sepä vasta olisi ollut kaunista!" hyrähti Anni. "Morsiusmatka
Pröblerin seurassa!"
"Oikein sanot", vastasi Lents, "emmehän sitte enää olisi olleetkaan kahden, näin kahden kahtuustamme, niin sydämmellisessä yhdistyksessä, jos kolmas tässä istuisi katselemassa ja kuultelemassa. Minä en ole kovasydämminen sen vuoksi, vaikken häntä nyt ottanut mukaani ajamaan. Tämä on semmoinen hetki, jona saamme olla yksistämme ja onnellisina. Oi kuinka ihanaa on kaikki! Minun mielestäni koko mailma hymyilee. Seisoihan Pröblerkin hymysuin eikä ollenkaan pahaksensa pannut, vaikka ajoimme ohitsekin. Varmaan hänkin ajatteli, että minä en voi tätä hetkestäni mitään lahjoa pois".
Anni katseli Lentsiä suurin silmin, sitte hän painoi silmänsä alas ja tarttui hiljaa ylkänsä käteen.
Morsiusparin ensimmäinen huvimatka ei tosin ollut niin hauskuttava, kuin olevan odotettiin, mutta molemmat olivat erinomaisen iloiset kotiin tullessaan. Lents auttoi Annin vaunuista ja antoi hänen yksin mennä edellä. Sitte hän otti tuon huolellisesti käärityn mytyn vaunuista, meni myös sisään ja huusi Annia tulemaan tupaan.
Siellä käärittiin salattu kapine ilmiin näillä sanoilla: "Anni tässä sinulle lahjoitan armahimman ja parahimman omaisuuteni. Sen on minun hyvä ystäväni Pilgrim valmistanut, ja sinun omasi sen pitää oleman".
Anni katseli ällistyksissään kuvaa, johon Lents noin salavihkaa oli kaupungissa toimittanut kullatut puitteet.
"Eikö ole tosi, ettet voi kuin sanoa, kuinka kuva on äitini muotoinen?"
"Vai niin? Vai on tuo äitisi? On, kyllähän siinä on äitisi hame ja hänen kaulaliinansa ja hänen myssynsä, mutta sinun äitisikö? Ei häntä, ei! Se saattaisi yhtä hyvin olla nikkarin Anna-Liisa taikka Fallerin äiti, ja jommankumman muotoon kuva enemmän tuleekin. Mutta minkätähden sinä taaskin näytät niin vaalealta, ettei kasvoillasi näy veren pisaraakaan: Lents, pitäisikö minun siis sanoa sinulle valhetta? Sitä suinkaan et tahdo. Eihän se sinun syysi olekaan. Pilgrim on tuiki saamaton mies. Hän ei pysty taiteesen, hän ei osaa muuta maalata kuin kirkontornia".
"Kun sinä noin puhut, tuntuu minusta kuin olisi äitini toistamiseen kuollut", sanoi Lents.
"Älä nyt kumminkaan ole noin surullinen", rukoili Anni sydämmellisellä äänellä. "Minä kyllä pidän kuvaa kunniassa ja minä kohta ripustan sen vuoteeni yli. Nyt et enää ole surullinen, eikö niin? Sinä olet tänään ollut niin armas, ja tiedät, että minä, kuvaa katsellessani, kuitenkin paremmin muistuttelen äitiäsikin".
Niinkuin Lentsin koko ruumista pitkin nyt värähteli varikuuma ja jääkylmä vuoroitellen, niin Annikin taisi häntä mielensä mukaan milloin saattaa korkeimpaan autuuteen, milloin solvaista kuolemaan saakka.
Näin kului viikkoja, kuukausia. Mutta sentään ilo enemmän vallitsi heidän välillään, sillä Anniin oli tullut semmoinen helleys, jota ei kukaan ennen olisi hänestä uskonut. Yksin Pilgrimkin tuli eräänä päivänä Lentsin luo ja sanoi: "Muut ihmiset ovat onnelliset, kun havaitsevat olleensa viisaita, minua taas ilahuttaa se, että olen ollut tyhmä".
"No, kuinka niin?"
"Ei koskaan opi tyttöä oikein tuntemaan. Annissa on sentäänkin jotain, joka saattaa tehdä sinut oikein onnelliseksi. Kenties se on varsin hyvin, ettei hän ole noin herkkätuntoinen ja noin haaveksivainen kuin sinä".
"Minä kiitän sinua. Jumalan kiitos, että olemme tulleet niin pitkälle", huudahti Lents.
Molemmat ystävät löivät kättä ja pitivät ison aikaa käsiään yhdessä.