YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Koetuksia alangolla ja ylängöllä.
Ensimmäinen, joka tuli Annia onnittelemaan, oli Faller. Anni kohteli häntä kuin alhaisempaa rahjusta, mutta Fallerin nöyryys kuitenkin häntä tydytti, ja Faller osasikin hyvin pyytää anteeksi varhaisesta tulostansa; hän ei saanut itseltään lepoa, ennenkun tuli, sillä Lents oli kuin osa hänen omasta sydämmestänsä ja Lentsin edestä hän menisi vaikka palavaan pätsiin.
"Sepä minusta hauskaa, että sulhollani on noin hyviä ystäviä", virkki
Anni, "voihan heistä olla jonkinmoinen apu mailmassa, oli ken olikin".
Faller ei ymmärtänyt näitä viimeisiä sanoja taikka ei ollut niitä ymmärtävinään, ja nyt hän innokkaasti rupesi kertomaan, kuinka sulosydämmellinen Lents oli. Vesi oli hänen silmissään, kun hän lopetti puheensa näin: "Anni, hänellä on sydän kuin enkelillä, kuin äsköin syntyneellä lapsella; älä vaan millään muotoa koskaan ole tyly häntä kohtaan, sitenhän saattaisit tehdä syntiä Jumalaa vastaan. Ajattele aina vaan edessäsi olevan ihminen, johon yksikin tuima sana kosee kuin veitsellä leikkaisi. Hän ei ole äkki-äkäinen, mutta kaikkea hän panee liian kovasti sydämmelleen. Älä nyt vaan paheksu, että minä näin puhun, mutta minä puhun ainoastaan teidän hyväksenne; minä olisin valmis Lentsille tekemään mitä hyvänsä, mutta en tiedä, mitä tekisin. Sinä olet Jumalan valittu, koska semmoisen miehen tulet saamaan; hän on mies vapaasti edustamaan ja puhtaasti puhumaan joka paikassa, eikä löydy sitä, joka häntä pienimmästäkään asiasta soimaisi, häntä, joka ikipäivinään ei ole harha-askelta ottanut. Kohtele häntä vaan oikein hellästi, oikein hellästi ja lempeästi".
"Joko aivot lakata?" kysyi Anni — hänen silmänsä säkenöitsi — "taikka onko sinulla vielä mitään sanomista?"
"Ei enää ole".
"No, nyt on minun vuoroni sanoa jotain. Sinä olet käyttänyt itseäsi niin ropi-rohkeasti, että minun suittaisi heti paikalla viskauttaa sinut ulos. Mitä se semmoinen puhe on? Mitä sinä uskallat sanoa? Kuka sinun on käskenyt välittäjäksi? Kuinka sinä rohkenet minulta vaiteloita hellyyttä? Mutta hyväpä se, että sain aikanaan tiedon; nyt mä huomaan, mimmoinenka kerjäläisjoukko on takistunut minun Lentsiini. Minä otan oitis luudan ja lakaisen roskat pois. Se aika on nyt ohitse, jolloinka häntä olette mairituksillanne rasittaneet. Sen maljan, jonka jo olet tyhjentänyt, annan sinulle ilmaiseksi, ja nyt saat mennä. Mutta Lentsilleni minä sanon, kuinka sopimattomasti sinä olet puhunut, ja se on kirjoitettava sinun saatavaksesi. Hyvästi!"
Jos Faller olisi vaikka kuinka rukoillut tai vakuuttanut, pyytänyt tai kerjännyt, ei mikään auttanut. Anni näytti hänelle, missä ovi oli. Hän viimein menikin. Anni ei edes katsonut hänen peräänsä.
Kohta Fallerin mentyä tuli Maisu onnesta loistaen: Äiti vei hänen pikaa kamariin. Maisu täällä kiitteli onneansa, että oli saanut naimiskaupan käymään, hän vakuutti nyt voivansa rauhassa kuolla. Mutta Maisun kävi noloksi, kun hän näin luki ansioksensa enemmän kuin hän todella oli tehnyt, ja Leijonan emäntä opetti häntä: "Maisu, mitä sinä ajatteletkaan? Sinä et tähän asiaan ole tehnyt mitään, enempää kuin minäkään. Me emme enää ole nuoren polvikunnan mielestä kyllin sukkelia. Me tosin kyllä muutama päivä sitte keskustelimme, kuinkahan tuo kävisi laatuun, mutta sillä aikaa nuo nuoret ovat sopineet asiasta selkämme takana. Annista minä tuota olisin uskonut, vaan en Lentsistä. Mutta parempi on, että kävi, kuin kävi. Jumala on sen sallinut, ja häntä meidän tulee kiittää".
Maisu seisoi suu auki ja silmät pystyssä, mutta hänelle ei annettu suun avausta edes sen verran kuin olisi silmään pistänyt. Hänen täytyi kääntymän kotiin kuivin suin, ja Anni tuskin sanoi hänelle sanaakaan, sillä nyt juuri Pilgrimkin tuli.
Ihan toiseen tapaan täytyi Annin itsensä käyttää Pilgrimiä kuin Falleria kohtaan. Hän tiesi hyvin, ettei hän ollut Pilgrimin mieleisiä; mutta ennen kun Pilgrim oli ennättänyt sanaakaan sanoa, Anni jo häntä kiitti sydämmellisestä osanotostaan, jota hän tulollansa oli osoittanut, ja Pilgrim puolestansa suoritti koko asian ylen leikillisesti ja hyvillä mielin, jonka ohessa hän kuitenkin mainitsi, ettei keneenkään ollut luottamista, koskei Lentskään edeltäkäsin ollut hänelle virkannut mitään. Täten hän oli turvannut omatuntonsa eikä kuitenkaan häirinnyt kauppaa, joka kerran oli kiini.
Vielä oli yksi väärä hirsi suorittavana, ja se oli Petrovitsch. Tuohon tehtävään tarvittiin piilukirves: isä itse. Kun Petrovitsch saapui päivälliselle, oli hän kuin ei hän tietäisi mitään. Leijonan isäntä hänelle nyt oikein julkisesti ilmoitti kihlauksen, ja että Lentskin pian oli tuleva päivälliselle. Anni oli erinomaisen lapsellinen ja nöyrä vanhusta kohtaan, ja vähältä piti, ettei hän langennut polvilleen ja anonut hänen siunaustansa. Petrovitsch antoi hyväsuotuisasti Annille kättä. Leijonan emäntäkin tavoitti hänen kättänsä, mutta ei saanut muuta kuin vasemman käden kaksi sormea. Lentsin oli mieli hyvä, kun kaikki hänen tulessaan oli suoritettu ja puhtaaksi puhuttu. Ainoastansa se häntä äköitti, että Pilgrim, joka noin oli isäntäväkeä sutinut, nyt istui samassa pöydässä. Mutta Pilgrim ei ollut koko asiasta minään, ja Lents oli samalla tapaa.
Taivas näytti pilvistä muotoa Lentsin kihlajaispäivänä, ja lakkaamatta sateli monta päivää perätysten. Sadetta ripotteli yhtä taajaan ja taukoomatta kuin harmitustuttavan jaarittelian puhetta, jolla ei ole mitään määrää. Lents tietysti usein oleskeli Leijonan ravintolassa, ja siellä on niin hyvä olla; välisti saa olla ihan itsekseen, juuri kuin oltaisiin muussa huoneessa, välisti taas on, kuin olisi lämmitetyllä "markkinatorilla", niinkuin Lents kerran Annin kuullen kutsui ravintolahuonetta, jossa oli kuusitoistakymmentä katettua pöytää.
"Sinä olet leikkipuheinen", sanoi Anni, "tuonpa matkin isälleni; hän kuulee semmoista mielellään".
"Ei se ole tarpeellista", vastasi Lents, "siinä on kylliksi, kun sinulle vaan sen sanoin; älä sitä kauemmaksi kanna".
Lents käveli tuota pitkää, tähän vuoden aikaan melkein pohjatonta tietä Morgenhaldesta edes ja takasin, ikäänkuin kävelisi hän yhdestä huoneesta toiseen. Tiellä hän usein kohtasi miehiä ja vaimoja, jotka häntä onnittelivat, ja moni sanoi: "Sinä näytät kuin olisit kihlattuasi oikein kasvanut".
Asian laita olikin, että Lents siitä ajasta alkaen käveli reippaammasti kuin milloinkaan ennen, ja häntä nauratti, kun joku hänelle sanoi: "Sinä olet korkeassa hinnassa, sillä vaimo, jonka mies saa, on se hinta, josta mies käy. En tahdo sinua loukata, mutta ei ikinä olisi uskonut Annin jäävän kotikylään. On aina sanottu hänen naivan jonkun ravintolanpitäjän Baden-Badenissa taikka taitelian… Saatat kyllä naurahtaa, sillä sinun leipäsi on hunajaan langennut".
Lents ei lainkaan ollut närkästyksissään siitä, että häntä pidettiin Annia halvempana, päin vastoin hän kopeili, kun Anni oli niin sävyisä, että hänet otti. Kun hän istui kamarissa Annin ja äidin luona, ja Leijonan isäntä joskus sinne tuli ja hyrähti jonkun painavan sanan, sanoi Lents: "Oi hyvä Jumala, kuinka suuresti sinua kiitän siitä, että jälleen olet minulle suonut vanhemmat! Oikein hyvät vanhemmat olen saanutkin! Minä olen kuin uudesti mailmaan syntynyt. Minä en tahdo saada päähäni, että olen kuin oma lapsi Leijonassa. Kun minä muistuttelen, miltä minulle lapsena tuntui, kun ylimmäinen hirsi tähän rakennukseen pantiin ja sitte peililasiruutuja joka akkunaan! Silloin me lapset sanoimme keskenämme: itse linna Kaarlsruhen kaupungissa ei suinkaan ole komeampi. Minä olin myös sillä kertaa katselemassa, kun kullattu leijona ripustettiin. En suinkaan silloin voinut ajatella, että kerran tuossa linnassa olisin kuin omassa kodossani. Se vaan on kova onni, ettei äitini enää elä".
Nämä sanat liikuttivat Annin ja äidin sydäntä, vaikka Anni samassa luki silmuksia tikkaustyössään, sillä hän oli kohta ruvennut Lentsille ompelemaan varvaskenkiparia. Molemmin he olivat ison aikaa ääneti, kunnes äiti sanoi: "Niin se on, ja ajattelepas vielä sitäkin, kuinka kelpo sukulaisia sitä paitsi saat kahden vävyni perheissä! Minä olen jo ennen sinulle sanonut, että minä pidän suuressa arvossa ja rakastan heitä molempia, mutta ihan toisella lailla kuin sinua; sinunhan minä tunnen hamasta nuoruudestasi; sinä olet kuin oman rintani lapsi. Mutta tunnethan sinä ja tiedät, kuinka jalosukuisia ihmisiä he ovat. Kauppa-asioitsioita he ovat kiireestä kantapäähän. Kyllä kelpaisi joka miehen elää, jos vaan olisi yhtä paljon rahaa, kuin molemmat vävyni ansaitsevat yhdessä vuodessa".
Annikin sanoi kotvasen kuluttua: "Joska tuo riivatun sade kerran lakkaisi. Arvaapa mitä, Lents? Sitte oitis panetamme hevoset valjaisiin ja lähdemme kerran yhdessä ajelemaan".
"Sen teemme, ja minä jo edeltäkäsin olen iloissani, että sinun kanssasi pääsen Jumalan avaran taivaan alle. Täällä huoneessa on minun ja onneni liian ahdas olla mielestäni".
"Kaupunkiin me sitte lähdemme".
"Niin, mihin vaan tahdot".
Lents sanoi vielä: "Vastikään minua ilahuttaa sekin, että minun taikahuiluni on niin huolellisesti laatikoihin säilytettynä. Sydäntäni kirvelisi, jos se jollain lailla turmeltuisi".
"Se vasta on varsin liikaa", oikaisi äiti. Onhan kapine jo kerran myyty. Jos vahinko sattuisi tulla, vastatkoon ostaja".
"Ei äiti, niin ei ole. Minä tunnen Lentsini paremmin. Hänellä on oikein, sillä kaikki hänen valmistama työnsä on lähtenyt hänen sydämmestänsä, ja hän soisi omat kätensäkin sitä alinomaa suojelevan. Tiettyhän se on, että sydäntä särkee, jos mikä hyvänsä turmeltuu, jota vaan kuukausien kuluessa on yöt päivät tarkasti silmällä pitänyt".
"Oikein sanottu, armas Annini, sinä olet minun ikiomani!" huusi Lents, innostuneena siitä, että tuo erinomainen tyttö niin perinpohjin ja hyvin ymmärsi hänen tunteensa ja tiesi kaikki niin sopivasti ja uskollisesti hänen parhaaksensa kääntää.
Äiti napisi imelän sappeisella suopeudella: "Teidän rakastuneitten mieleen ei kukaan osaa puhua. Ken vaan ei ole rakastunut, sen sanatkaan ei teille kelpaa". — Äiti meni tavan takaa ulos ja tuli taas sisään, sillä Lents oli pyytänyt, että Anni kumminkin näinä ensimmäisinä aikoina saisi olla vapaa ravintolan askareista. "Minä en ole luulevainen luonteeltani", vakuutti Lents Annille, "enkä kiivoittele morsiantani, pois se, mutta minä tahtoisin itse saada jokaisen vilkauksen, jonka muille annat; kaikki on kuuluva minulle".
Yhtenä päivänä lakkasi puolipäivän aikaan hiukan satamasta. Lents ei antanut rauhaa, ennen kun Anni lupasi tulla hänen kanssaan Morgenhaldeen. "Minusta on", sanoi hän, "kuin odottaisi sinua siellä joku esine, kaikki astiat, kaikki kaapit ja muut kapineet, joista sinulle on hupaa".
Anni oli ison aikaa tätä vastaan, mutta viimein hän sanoi: "Äidin pitäisi tulla mukaamme".
Äiti oli, vastoin heidän luuloansa, paikalla valmis. Mentiin sitä tietä, joka kulki kylän kautta. Tuskin oli tultu sata askelta eteenpäin, jo Anni valitti: "Lents, tämä on huonoa tietä, vähällä on, ettei vallan vajoo. Sinun täytyy laittaa tien paremmaksi, ja tiedätkö mitä? Sinun täytyy laittamasi oikein ajotien, että ajaen päästään kotiimme asti. Sisareni Babet'in mies myös on raivannut poikki kedon itsellensä oman tien aina talonsa edustalle saakka".
"Se työ olisi vaivalloista", vastasi Lents, "ja se maksaa paljon rahaa, ja minun täytyisi sitä varten lunastaa maatakin. Näetkö? Vasta tuolta toiselta puolelta pähkinäpensastoa minun nurmikkoani alkaa, enkä minä ammattiani varten ajotietä tarvitsekaan. Eikö totta, Anni? sinä tiedät, että minä teen kaikkia sinun mieliksesi, mutta tätä en taida tehdä".
Anni oli ääneti ja käveli edellä. Mutta äiti sanoi kuiskuttaen Lentsille: "Mitä sinun tarvitsee olla noin pitkäpuheinen? Olisit vaan sanonut: oikein, armas Annini, saadaan nyt nähdä, taikka jotain muuta semmoista. Ainahan sinä sentään teet, kuinka itse tahdot. Anni on lapsi, ja lasta täytyy tydyttää makoisilla sanoilla. Sinä voit hänen kanssaan menetellä kuinka tahdot, jos vaan olet viisas. Älä huoli joka asiasta tehdä hengen asiaa, äläkä jokaikistä sanaa tutkaile, sano yht'oikoisesti vaan ja päättäväisesti, ja jätä sitte koko asia sikseen pariksi päiväksi, mutta älä sentään perästä kohta tartu siihen kiini. Älä koskaan siinä silmänräpäyksessä asiaa ratkaise, jos luulet sen vielä sietävän miettimistä; Anni kyllä jo omin päin asioita miettii, taikka unohtaa hän ne tykkänään pois, sillä hän on lapsi".
Lents katseli äitiä suurin silmin ja väitteli vastaan: "Anni ei ole enää mikään lapsi; hänen kanssaan taitaa haastella mitä hyvänsä ja hän ymmärtää kaikkea".
"Olkoon vaikka niinkin", mutisi Leijonan emäntä, nostaen olkapäitään.
Kun oli tultu puolen matkaa nurmikenttää, Anni taaskin valitti: "Kuinka kovasti pitkä matka tämä on! Minä en koskaan olisi sitä niin pitkäksi luullut. Kestäähän tätä iänkaiken, ennenkun ylös päästään".
"Minä en voi tietä lyhyemmäksi tehdä", sanoi Lents äreästi ja uhkamielin. Anni kääntyi Lentsin puoleen ja katseli häntä visusti. Lents lisäsi änkyttäin: "Minä tiedän, että sinä vielä ihanteletkin tien pituutta. Jos tie on pitkä, on nurmikkomme sen siaan suuri, huomaapa se! Minä saattaisin pitää kolme lehmää, ellei se huoliani lisäisi".
Anni koitti vetää suutansa nauruun. Viimein päästiin perille. Anni hengitti raskaasti ja valitti, että hänen oli niin kuuma.
"Tervetultua Jumalan nimessä", sanoi Lents ja antoi kynnyksellä Annille kättä. Anni katseli häntä kuin outoa muukalaista, mutta yhtäkkiä hän sanoi: "Sinä sentään olet hyvä ja armas ihminen. Sinä sovitat kaikki parhain päin".
Lents tuli lepytetty, ja Maijukos vasta oli iloissaan. Äiti antoi ensiksi hänelle kättä ja sen perästä yhdessä he sitte molemmin kiittivät, kuinka siistiä ja nättiä oli kyökissä ja asuinhuoneissa.
"Vaivalloiseksi minulle käy tottuakseni asumaan näin matalissa huoneissa" sanoi Anni korottaen kättänsä kattoon.
"Minä en saa huoneitani korkeimmiksi, ja näinhän ne paremmin pitävät lämpimänsä".
"Niin oikein. Mutta, tiedätkö kun juuri on päässyt tulemasta niin korkeista huoneista kuin meidän ovat, tuntuu niin ahtaalta, kuin katto ottaisi päähän kiini. Mutta sen minä mielelläni kärsin, eikä mitään hätää sen puolesta".
Lents väänsi vipusinta, joka täynnä kaikenlaisia työkaluja kävi alas katosta kuin kynttilänkruunu. Hän näytti Annille noita monenlaisia työkaluja ja selitti, kuinka kukin niistä käytetään: näveri, jota myös kutsutaan vintiläksi, napakaira, jota niinikään sanotaan kieruttimeksi, ja vaaja, jota myös sanotaan kiilaksi eli purasimeksi. Ennen pitkää hän kuitenkin sanoi: "Sinä kyllä vastedes tulet tuntemaan kaikki kapineeni, joitten parissa päiväni vietän. Ne ovat minun äänettömät apulaiseni. Nyt vaan näytän sinulle huoneet".
Äiti jäi Maisun kanssa tupaan istumaan, sillä välin kun Lents vei Annin kaikkiin huoneisin ja näytti hänelle nuo seitsemän valmista siaa ja sen lisäksi vielä kaksi suurta höyhensäkkiä, joista sopi ottaa täytettä. Lents avasi arkut ja kistut, joissa oli liinavaatteita lajiteltuna kauniissa järjestyksessä, ja sanoi: "Nyt Anni, mitä tästä kaikesta sanot? Sinä kummastelet, eikö niin? Eikö tämä ole muhkeinta, mitä olla taitaa?"
"On, kyllähän kaikki on kelpoa ja hyvässä järjestyksessä kuin olla pitää. Mutta mitä minä tästä nyt sanon! Minä en puhukaan sisarestani Teresasta: hänellä kun usein on kuusikymmentä kylpöjää vieraina, niin tarvitaanhan paljon liinavaatteitakin, se kuuluu virkaan se, mutta näkisit vaan sisareni Babetin anoppimuorin kaikki kistut. Mitä nämä tässä on niitten rinnalla!"
Lents vaaleni kuin vaate ja tuskin hän sai suustansa ulos sanat: "Anni, älä ole noin, älä sano noin, älä tee mitään pilkkaa".
"Enhän minä pilkkaa tee, minä sanon täyttä totta; minä vaan en ihmettele, koska olen päivinäni nähnyt hienompaa ja parempaa ja koko joukon enemmän. Ole sinä nyt vaan viisas! Älä vaadi sitä, että pääni menisi pyörryksiin siitä, että kaikki on siistiä, vaan ei muuta mitään. Minä olen nähnyt enemmän mailmaa, kuin sinä, etkä sinä tiedä mailmasta mitään".
"Kyllä kaiketi se niin on, on kai", sanoi Lents, huulet vaalean siniset Anni kuljetti kättänsä Lentsin poskilla ja sanoi leikkiä laskien: "Sinä hyvä mies! mitä se sinuun tulee, jos sinun tavarasi minua kummastuttaa tahi ei? Sinun äitisi on laittanut kelpo lailla eteesi, oikein kelpo lailla hänen tilaansa katsoen, eikä sitä kukaan kieltää voi, mutta Lents kulta, enhän minä sinua ole ottanut tavarasi tähden, vaan sinun itse tähtesi, sinä olet ollut minun mieleeni, juuri sinä, ja sehän on pääasia, se".
Tämä oli makiaa puhetta ja yhtäkaikki karvastakin. Lentsistä se kumminkin tuntui karvaalle, ja hänen suussansakin muuttui maku äkkiä katkeraksi kuin sappi.
Nyt palattiin takasin tupaan, ja siellä seisoi valmis pöytä odottamassa, semmoisena kuin Maisu juuri oli päässyt valmistamasta.
Anni päivitteli ettei hänellä ollut ruokahalua lainkaan, mutta kun Lents sanoi: "Sinun täytyy jotain nauttia, kun ensikerran taloon tulet, muutoin ei käy päinsä", Annikin suostui, taittoi leipäpalasen ja pureskeli sitä kuin väkisin.
Lentsin täytyi monta kertaa tukkia Maisun suuta, kun hän niin paljon häntä kehui.
"Tottapa sinä olet mahtanut tehdä jotain hyvää mailmassa, koska tulet saamaan noin hyvän miehen", sanoi Maisu Annille.
"Kaiketi Lentskin on jotain tehnyt", sanoi äiti ja katsoi näin sanoen Anniin, joka vastasi vihasilmin, sillä hän luuli äidin tarkoittaneen samaa kuin: Hänkin on jotain tehnyt, kun hän semmoisen saa kuin Anni on!
"Tule Anni ja istu tähän viereeni" pyysi Lents. "Sinä olet monesti sanonut, että joskus mielelläsi näkisit, kuinka minä soittokappaletta sävellän. Olen sen vuoksi sen työn säästänyt siksi kun esikerran luokseni tulisit, ja nyt näytän kuinka se työ päinsä käy ja sitte soimistaan soi. Tämä kappale on erinomaisen kaunis, Spohr'in säveltämä. Minä laulan sen ensin, että kuulet, mutta se on paljon, paljon kauniimpi kuin mitä minun lauluni on".
Hän lauloi Faustista aarian "Rakkaus on vieno kukka". Sitte istui Anni hänen viereensä, ja hän rupesi nyt edessänsä levitettyjen nuottipaperien mukaan lyömään telapuun ennakolta merkittyihin paikkoihin nastoja, ja jokainoa nasta istui oitis ensi lyönnillä lujasti kiini.
Anni ei lakannut ihmettelemästä, ja Lents jatkoi iloinnoissaan työtänsä; hän kuitenkin pyysi Annia olemaan puhumatta, sillä hänen täytyi noudattaa metronomia, jonka hän oli pannut käymään.
Äiti tiesi että liikahtamaton istunta ja jouten katsonta kävi Annille rasittavaksi, jonka tähden hän sanoi makeasti hyrähtäen: "Sen joka mies tietää hyvin, että sinä olet erinomaisen taitava mestari, mutta meidän täytyy nyt mennä kotiin, nyt kun päivällisaika on tulossa ja meillä on vieraita. Kyllä siinä jo on tarpeeksi, että olet työn alkanut meidän ollessamme täällä".
Anni nousi ylös, ja Lents lakkasi työstä.
Maisu katseli tavan takaa Annin ja Leijonan emännän käsien liikuntoa, ja kun jommankumman käsi meni taskuun, vavahti hän ja piilotti äkisti kätensä selkänsä taa, näyttääksensä muka, ettei hän ota mitään rahalahjaa vastaan, paitsi jos hän juuri pakosta ottaisi. Mutta kyllä vissiin jotakin annetaan, oli sitte kultakäädyt, taikka hohkokivinen sormus, taikka sata ihkasen uutta taaleria. Kun noin isoiset antavat, he antavat isoisten tapaan.
Mutta ei annettu isoa eikä pientä, tuskin annettiin kättä hyvästi-jätöksi, ja Maisu meni kyökkiin, haki sieltä suurimman ja vanhimman padan, nosti sen korkealle ylös niinkuin tahtoisi hän sen heittää noitten huonojen kiittämättömien ihmisten perään, mutta hän ei raskinnutkaan sitä tehdä padan tähden. Onko tuommoista koskaan ennen kuultu? Etteivät edes antaneet sen verran kuin esiliinavaatteen! Voi sinua Lents rukka! Sinä olet mokomaan joukkoon joutunut. Jumalan kiitos, etten ole siihen asiaan sormeani saattanut. Heillä on oikein, he ovat itsekin sanoneet, että minä en ole tehnyt mitään koko asiassa. Siitä asiasta minä, Jumalan kiitos, en tahdo palkkaa; jokainoa ropokin polttaisi kuin kekäle.
Lents saattoi anoppiansa ja morsiantansa yli nurmikon ja sitte hän palasi kotiinsa, sillä niin oli päätetty tiellä, että huomispäivänä, jos ilma olisi kaunis, piti lähdettämän tervehtämään Babet-sisarta.
Lentsillä oli vielä yhtä ja toista valmistelua ja neuvottavaa kisälleille ja oppipojille.
Hänen oli niin outoa olla, kun hän taas oli yksistänsä, ja tuskin oli pari tuntia kulunut, kun hänen teki mielensä Annin luo. Hänen oli niin paha ollansa eikä hän tietänyt syytä minkätähden. Anni yksin saisi tuon poistetuksi. Hän kuitenkin jäi kotiin, ja kun hän ennen maata-panoansa sulki avatut arkut ja kistut, oli hänestä, kuin kuulisi hän jotain ääntä, mutta mitä se oli, hän ei tietänyt. Tuossa oli äiti-vainajan kehruuta, jota hän oli huulillaan kastellut ja omin sormin kehrännyt… Tuohan on niin kummallista, on kuin joku aatos alinomaa hiipisi hänen takanansa ja ruikuttaisi kistuissa ja arkuissa.
Maisu istui kamarissansa vuoteellaan ja höpisi itsekseen kaikenlaisia sadatuksia Leijonan emäntää ja Annia kohtaan, mutta siinä silmänräpäyksessä hän taas rukoili Jumalaa, että ne sanansa olisi olleet sanomatta. Semmoisia sanoja hänen ei olisi pitänyt lausuman, sillä kaikki paha, joka koskisi Anniin, koskisi myös Lentsiinkin.