KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Herttaisen rauhallista rakkautta, kumppaniton kihlaus ja kilvoitus yhteydestä.
Kun Lents oli mennyt, istui Pilgrim kauan yksistänsä, katseli tuijotti valkeesen ja väänteli tuimasti punertavaa poskipartaansa. Häntä harmitti; hän oli tosin sanonut suunsa puhtaaksi, mutta hän oli sanonut liika paljon ja ampunut yli maalin; hän ei voinut sanojaan peräyttää, koska kaikki oli hänen mielestään totta, mutta mitäpä sekään auttoi? Hän käveli levottomana edes takasin kamarissaan, sitte hän taas istahti ja tuijotti valkeesen. Minkätähden elämä onkin niin eriskummallinen! Kuinka harvan ihmisen kohtalo on päästä suoraan tarkoituksensa perille! Sitä ei kukaan usko nuorena ollessaan; vanhoja ihmisiä soimataan tylyiksi, ja sitte kun itse vanhaksi tullaan, muututaan samanlaisiksi ja kukin mukaantuu asianhaaroja myöten. Ei, hauskaa se elämä sentään on. Mutta ei vaan saa kaikkia mieli tehdä.
Pilgrimin mieleen johtui koko elämänsä hiljainen juoksu. Kymmenen vuotta oli kulunut siitä, kun hän lähti ulkomaille, riuskasti, kuin olisi koko mailma voitettavana, ja häntä elähytti hiljainen onni. Hän ei ollut saanut mitään lupausta eikä ennusmerkkiä, mutta kuitenkin onni oli hänestä varma. Hänen lemmittynsä oli tohtorin kaunis, hoikkavartinen tytär Amanda, ja Amanda puolestansa suosi häntä kuin prinsessa, kuin jokin naisjumala, niin Amanda häntä suosi. Pilgrim auttoi häntä aina joutoaikoinaan pystyttäissä keppiä ulkomaisien kasvien tueksi, joihin hän ensin eräästä kirjasta oli koriasti kirjoittanut kunki kasvin nimet. Amanda kohteli tätä köyhää, turvatonta poikaa kuin lempiä enkeli, ja sittenkin, kun Pilgrim oli nuorukaiseksi varttunut, hän vielä monta kertaa rohkeni olla Amandalle apuna, ja Amanda oli edelleen yhtä armas Pilgrimiä kohtaan ja hänen joka silmänluontinsa kuin siunattu. Kun hän sitte yksistänsä lähti vieraille maille ja vielä kerran meni puutarhan ohitse, niin Amanda hänelle kurotti kätensä aidan yli ja sanoi: "Minulla on sinulta kokonainen muistokirja, nuo lautaset, joihin olet piirtänyt ulkomaisien kukkaisten nimet. Kun sinä ulkona mailmassa joskus näet noita vieraita kukkaisia kasvavan kotimaassaan, olet myös monesti muistava meidän puutarhaamme ja kotiamme, jossa kaikki ihmiset suovat sinulle hyvää. Voi hyvin, elä hauskasti ja tule takasinkin taas!"
Nuo sanat "voi hyvin ja tule takasin!" ne saattoivat matkamiestä yli vuorien ja läpi laksojen, yli meren ja kautta vieraitten maitten, ja monta kertaa kaikukin toisti Amandan nimen, joka ehdottomasti riemastutti hänen miestänsä avarassa mailmassa.
Pilgrim aikoi rikastua, aikoi mainioksi taideniekaksi ja tahtoi ansaita Amandan. Hän palasi takaisin köyhänä ja mailman nuijittuna. Kun sitte moni häntä kohteli halvalla pilkalla, sanoi Amanda, joka oli kasvanut ja varttunut suuremmaksi: "Pilgrim, olkaa iloinen, että kumminkin olette terve, ja pysykää ilomielisenä!"
Hän sen tekikin, eikä hukannut iloista luontoansa. Hän totutti itseään rakastamaan Amandaa kuin aitauksen toisella puolella, naapurin puistossa kasvavaa kaunista lehmusta, kuin tähtiä taivaalla. Ei kukaan kuullut sanaakaan, ei nähnyt mitään osoitusta hänen rakkautensa tunteista, ei yksin Amandakaan. Niinkuin satu kertoo kalliista kivistä, että ne öisin kiiltävät kuin aurinko, samoin hellä rakkaus Amandaan valaisi Pilgrimin elämän päivät. Hän ei nähnyt lemmittyänsä useasti moneen viikkoon, mutta kun hän taas hänen näki, oli hänen käytöksensä niin tyyne, kuin olisi hän oudon nähnyt. Ainoastansa sitä hän useasti ajatteli, ken se mahtaisi olla, joka Amandan morsiamenaan kotiinsa veisi. Hän halasi mailmasta päästä, armaansa aavistamatta olevansa hänen lemmittynsä, mutta saman armaansa hän olisi suonut onnelliseksi. Lents oli ainoa, jonka piti Amandan morsiamekseen saaman, Lentsille hän Amandan soi, he vetivät vertoja, ja hän itse tuudittaisi heidän lapsiansa käsivarrellaan ja hauskuttaisi heitä laulujensa ja leikkipuheensa runsaasta aarteesta. Mutta nytpä oli käynytkin ihan toisin, ja Lents seisoi paraikaa äkkisyvän partaalla, siitä Pilgrim oli vakuutettu.
Hän katseli tuijotti kauan valkeesen ja pudisti tavan-takaa päätänsä, kunnes hän viimein sammutti valkean ja sanoi itsekseen: "minä en ole taitanut itseäni auttaa enkä minä myös voi auttaa muitakaan".
Sillä aikaa Lents oli kävellyt kotiinpäin. Hän käveli hiljaksuten. Hän oli niin väsyksissä, että hänen täytyi istahtaa kiviläjälle tien viereen. Kun hän tuli Leijonan ravintolan kohdalle, oli siellä jo kaikki valkeet sammutetut, eikä yhtäkään tähteä tuikkinut, kun taivas oli mennyt pilveen. Lents oli pysähtynyt seisomaan ja hänen mielestänsä oli kuin olisi koko ravintola kukistumaisillaan hänen päällensä.
Hän rupesi kävelemään kotiin. Maisu makasi jo. Lents herätti hänet, koska hän tarvitsi kumppania, joka hänen kanssansa iloitsisi. Pilgrim oli ikäänkuin varistanut tuhkaa hänen yllensä.
Kuultuansa uutisen oli Maisu oikein onnellinen, ja Lentsiä nauratti, kun Maisu nyt, näyttääksensä toteen, että hänkin kyllä tiesi, mitä rakkaus oli, tiesi enemmän kuin hyvin, kumminkin sadannen kerran kertoi oman "hukka-rakkautensa", joksi hän sitä ainoastaan nimitti. Hän alkoi aina itkulla ja lopetti torulla, ja kummassakin hän teki oikein.
"Kuinka ihanaa siihen aikaan oli olla tuolla toisella puolella laksossa! Hän oli naapurin poika, kelpo miehen alku, uuttera ja pulska, niin pulskaa poikaa ei enää hakeinkaan löydy. Tuota ei kukaan pahaksensa panko, mutta niin on asian laita. Mutta hän — minä sanon kuin sanonkin nimen, koska joka mies kuitenkin tietää hänen nimensä olleen Anton Striegler — hän kuitenkin sai päähänsä lentää ulos mailmaan, ja ulkomailla hän vieläkin oleskelee kauppatoimissaan ja minä muistan kuin olisi se tapahtunut eilen meidän hyvästi-jättömme tuolla puron partaalla, kun hän sanoi: 'Maisu', sanoi hän, 'niin kauan kuin tää puro tässä juoksee, minäkin olen sinulle sydämmessäni uskollinen, ja ole sinäkin samoin'. Hän osasi kauniisti puhua ja kirjeissäänkin hän niin kauniisti sanansa pani, mutta semmoisiahan ne viekkaat ihmiset ovat, vaikka minä en olisi häntä siksi ikinä uskonut. Neljä vuotta minä sitte häneltä sain yhteensä seitsemäntoistakymmentä kirjaa Franskan maalta, Englannista ja Spaniasta. Kirje Englannista aina maksoi kokonaisen kruununtaalerin, sillä siihen aikaan Napoleoni ei olisi suonut meille tulevan mitään kahvia eikä yhtäkään kirjettä, ja sentähden kirjeet tulivat, niinkuin meidän pastorimme sanoi, Konstanttinopolin ja Itävallan kautta tänne ja maksoivat joka kerta, niinkuin sanoin, koko kruununtaalerin. Sittemmin ei ole enää mitään, ei isoon aikaan mitään kirjettä tullut. Neljätoistakynmentä vuotta minä odotin, kunnes viimein sain kuulla, että hän Spaniassa oli nainut mustan. Siitä saakka minä en ole huolinut koko hylystä, eikä sen suurempaa hylkyä ole, ja sitte minä kohta poltin hänen kauniit kirjeensä, nuo petturin kirjeet, ja rakkautenikin on mennyt samaa tietä pitkin korsteinia ja savuna hukkunut tuulessa".
Maisu aina lopetti näillä sanoilla, jotka olivat kuin suuhun valetut. Tänäpänä Maisu oli saanut kernon kuultelian, parahimman kuin toivoa taisi, vaikka sillä oli se vika, että hän oikeastaan ei ollenkaan kuulellut, mitä Maisu haastoi; hän vaan katseli häneen päin, silmät pystyssä, ajatellen Annin olevan edessänsä. Nytpä kiitollisuuden tunteet Maisuakin muistuttivat puhumaan Annista. "Mitä Anniin tulee, minä hänelle sanon, kummoinenka sinä olet, minä kun parahiten sinun tunnen. Sinä et ole ikipäivinäsi pahoittanut edes lastakaan, ja minua kohtaan sinä aina olet ollut hyvä. Mutta älä nyt näytä noin synkkämieliseltä. Ole iloinen! Minä kyllä tiedän, ja vallan hyvin tiedänkin, että, kun noin suuren onnen saavuttaa, myös luulee itsensä raukeevan. Kyllähän teidän, Jumalan kiitos, kelpaa; te pysytte yhdessä kotona, ja saatatte joka päivä, jonka Jumala teille suo, sanoa toinen toisellenne hyvää huomenta ja hyvää yötä. Nyt minäkin sanon hyvää yötä! Jo onkin hyvin myöhäistä".
Puoliyö oli ohitse, kun Lents vihdoin haki lepoa, hänkin. Hän nukkui näillä sanoilla: "hyvää yötä Anniseni! Hyvää yötä sinä hyvä tyttö!"
Aamulla oli hänen eriskummallinen ollansa. Hän muistutteli nähneensä unta: hän oli ollut seisovinaan korkealla vuoren harjalla oman talonsa takana, ja hän oli ehtimiseen nostanut jalkaansa ja tahtonut nousta ylös ilmaan — — —
Se nyt vielä puuttuu, että rupeisin unelmista murehtimaan, sanoi hän itsekseen, lakkasi ajattelemasta koko untansa ja rupesi muistorahaa katselemaan. Mutta paljon enemmän häntä hauskutti nuo Annin pikkuruiset kengät ja ensimmäiset vaatteet, kunnes hän viimein pani nämä pyhäköt kätköön tuonne kaappiin, muitten perintöjensä joukkoon.
Nyt tuli Leijonan emännältä semmoinen sana, että Lents tulisi heille noin yhdentoista aikaan. Lents puki pyhävaatteet päällensä, ja lähti joutuisasti menemään setänsä Petrovitschin luo.
Sitte kun hän oli monta kertaa likistänyt kelloa ja vihdoin päästetty sisään, tuli setä jotenkin jörömäisenä häntä vastaan ottamaan. "Mitä sinuun nyt tulee, näin aikaisin?"
"Setä, tehän olette isäni veli —"
"Olen kyllä, ja kun minä lähdin ulkomaille, jätin jälkeeni isällesi kaikki perini. Kaikki, mitä minulla nyt on omaa, olen itse ansainnut".
"Minä en teiltä vaiteloitse rahaa, vaan pyytäisin teitä kanssani isän siassa".
"Mitä? Kuinka?"
"Setä, asian laita on se, että Leijonan Anni ja minä, me pidämme toinen toisemme hyvänä, vilpittömästi hyvänä, ja Annin äiti on antanut suostumuksensa, ja nyt olen menossa pyytämään Annia isältänsä, niinkuin tapana on, ja teidän pitäisi käymän kanssani, koska olette isäni veli".
"Vai niin?" vastasi Petrovitsch, sitte kun ensin oli pistänyt suuhunsa sokeripalasen, käyskenneltyään edes takasin tapetseeratussa ja matoitetussa huoneessaan.
"Vai niin?" sanoi hän kerran vielä kääntyessään. "Sinä saat 'fiinin' rouvan ja minun täytyy sanoa, että sinulla on hyvä kursi. Minä en olisi uskonut sinusta sitä kursia, että menet mokomaa naimaan".
"Minkätähden sanotte kursi? Mitä se tässä kohden kysymykseen tulee?"
"Ei mitään pahaa sen puolesta, mutta minä en vaan olisi uskonut sinua niin ylpeäksi, että otat semmoisen rouvan".
"Ylpeäksi? Mitä ylpeyttä siinä minun puolestani on?"
Petrovitsch naurahti vaan, eikä antanut vastausta mitään. Lents jatkoi: "setä, kyllähän te Annin tunnette vallan hyvin. Hän on toimellinen ja tytyväinen sekä kelpo perheessä kasvanut".
"Minä en tarkoita sitä. Mutta se on sinusta ylpeyttä, kun luulet voivasi olla tytölle, joka ravintolassa on kasvanut kahdenkolmatta vanhaksi, tuolla hiljaisessa Morgenhaldessa noitten kaikkein ravintolan huoneissa mairittelevain vieraitten verosta. Se on ylpeyttä sinusta, että sinulle yksistäsi halajat semmoisen, joka osaa emännöitä suuressa ravintolassa. Täysi-ikäinen mies ei ota semmoista rouvaa, joka häneltä kalvaa puolen ikää, jos tahtoo rouvansa mieleen elää. Eikä semmoisen rouvan talossa ole helppo pitää komentoa; se on vaikeampi kuin pukkia hillitsemästä ruveta hillitsemään neljää villihevoista".
"Minä en tahdokaan komentaa".
"Sen uskonkin. Mutta jompikumpi kahdesta: joko komentaa taikka olla komennon alla. Se minun täytyy sanoa, että Anni on hyväntahtoinen, mutta tietysti ainoastaan sitä kohtaan, joka häntä kiittää taikka on hänen alammaisensa. Anni on Leijonan perheessä ainoa, josta saattaa jotain hyvää sanoa. Molemmat vanhemmat ovat kumpikin eri lailla ulkokullatuita: äiti suuripuheisuudessaan ja isä harvapuheisuudellaan. Jos isäntä vaan sanankin sanoo, se tietää samaa kuin: minun suussani jokikinen sana painaa leiviskän, punnitkaa, niin pitää olla tasan, ei ole neljännes-luotiakaan vailla. Ja kun hän vaan askeleenki ottaa, se käy niin arvokkaasti, kuin joka askel sanoisi: tässä tulee kunnian mies. Kun hän ottaa kahvelin käteensä, se tahtoo sanoa: näin syö kunnian mies, ja kun hän katsoo akkunasta ulos, hänen muotonsa sanoo kuin Jumala itse hänelle taivaasta tervehtäisi: hyvää huomenta, kunnian mies! Ja minä panen vaikka pääni vetoa siitä, että hänen on velkaa niin kahveli kädessä kuin narisevat saappaatkin jalassa".
"Mutta, setä, sitähän en ole tullut teidän suustanne kuulemaan".
"Sen uskon".
"Minä olen ainoastaan tullut kaikella kunnioituksella kysymään, jos tahtoisitte isän siassa käydä kanssani puhemieheksi".
"Ei pistä päähäni tulla. Sinä olet täysi-ikäinen itse, etkä sinä ennenkään ole minulta neuvoa kysynyt".
"Ettehän pyyntöäni kumminkaan paheksine?"
"En ollenkaan. — Mutta malta!" huusi Petrovitsch, kun Lents oli menemäisillään, "vielä sanon sanan, yhden ainoan sanan vaan".
Lents kääntyi takasin, ja Petrovitsch laski ensi kerran elämässään kätensä veljensä pojan olkapäälle, ja kummallisesti tämä kosketus Lentsiä säikähdytti ja enemmän vielä se, kun Petrovitsch liikuttavalla äänellä puhui näin: "Minä en sentään soisi eläneeni tyhjän-toimittajana omaisiani kohtaan. Minä tahdon antaa sinulle jotain, josta moni ihminen antaisi koko elämäikänsä, jos he saman olisivat aikanansa saaneet. Lents! Jos jonkun ihmisen on kuuma ja hiki, älköön hän juoko; hän saattaisi juoda itselleen kuoleman, ja se, joka lyö lasin pois kädestä, on oikia hyväntekiä. Myös muullakin lailla voidaan olla kuumettunut eikä silloinkaan saa juoda, se tahtoo sanoa, ei saa tehdä mitään, joka koskee koko elämäkautta, sillä siitäkin saattaa pitkällinen kidunta ja kuolema seurata. Sinua ei mikään tällä haavaa pakoita menemään naimisiin, vaikka se olisi muunkin kuin Annin kanssa; sinä olet palavissasi; jähdy ensin tyyneesti ja tutki itseäsi uudestaan puolen vuoden perästä. Jätä nyt koko tämä asia minun huomaani, kyllä minä Leijonalla kauppasi saan rikki, ja haukkukoot he minua miten hyvänsä, siitä ei ole minulle haittaa lainkaan. Tahdotko neuvoani seurata ja luopua koko naimatuumasta? Muutoin sinuun sattuu pitkällinen tauti, jota ei yksikään tohtori enää parantaa voi".
"Minä olen jo kihloissa, eikä se enää puhuen parane", vastasi Lents.
Kun hän sitte lähti pois, oli hänen otsallansa kylmä hiki.
Mutta tommoisiahan kaikki vanhat nuoret miehet ovat. Heidän sydämmensä on paatunut. Pilgrim'in ja sedän välillä ei oikeastaan ole mitään eroa. Ja varsin somasti tämän asian on laita! Pilgrim'in mielestä isä on paras heistä, ja sedän mielestä Anni yksin. Pian saattaa kolmas ilmaantua, joka pitää äidin parahimpana. Jääkää siis kaikin hyvästi, minun puolestani! Anni ja minä emme tarvitse kolmatta kumppania; minussa on miestä tarpeeksi. Tulkoon siitä jo loppu, että joka mies ottaa sekaantuaksensa minun asioihini. Kohtasillään, tunnin kuluessa, seison vankkana tuossa kansaperheessä.
Ei kulunut tuntiakaan ennen kun Lents vakavana miehenä oli Leijonassa. Pilgrim'in ja sedän muistutukset eivät olleet häneen vaikuttaneet suurta mitään. Sen verran ne sentään olivat saaneet aikaan, että, kun Lents harhailematta, reippaasti ja vakavasti isältä Annia anoi, hänestä oli, kuin joku olisi hänelle kuiskuttanut: he kyllä vielä ymmärtävät minua kiittää, etten ole heidän muistutuksistansa lukua pitänyt.
Sepä paha se.
Anni piti toisella kädellä esiliinaa silmillään ja toisella Lentsin kättä, sitte kun oli kättä lyöty. Leijonan isäntä käveli ylös ja alas huoneessa ja hänen uudet saappaansa narisivat lujasti. Leijonan emäntä itki, ja tällä erää hän itki täyttä totta: "Oi hyvä Jumala, kun viimeinen tytär on annettava pois kotoa! Kun sitte käyn vuoteelle taikka nousen vuoteeltani, en tiedä, kuinka ma yksistäni tulen toimeen: missä minun Annini on? Mutta sen minä sanon: vasta vuoden perästä pidetään häät. Kuinka rakas sinä Lents meille olet, ei meidän tarvitse sanoa, koska sinulle annamme viimeisen tyttäremme. Oi hyvä Jumala! Joska sinunkin äitisi vielä olisi elossa! Mutta tuolla ylähällä taivaassa hän iloitsee ja teidän puolestanne hän seisoo Jumalan istuimen edessä". — Kun Leijonan emäntä piti tämmöistä ääntä, Lentsinkin täytyi ääneensä itkeä. — Kohta kun emäntä oli alkanut puhumaan, kuului Leijonan isännän saappaat niinkuin paheksuen narisevan, mutta nyt ne narisivat kahta pahemmin. Vihdoin ne lakkasivat, ja hänen suustansa kuului: "Kyllä jo piisaa parkunaksi, me kun olemme miehiä. Lents! nosta silmäsi tyyneesti; noin, niin pitää olla. Sano nyt, onko sinulla vaimoväen tavara takanasi?"
"Enhän minä puolestani ole mitään kysynyt myötäjäisistä. Onhan Anni teidän lapsenne, ja te ette suinkaan häntä halpana pidä".
"Siinä sinulla on oikein. Meillä pidetään arvossa tuota vanhaa sananlaskua: 'sanasta mies tutaan,'" virkahti Leijonan isäntä pikimmiten, ja sitte hän oli vaiti; hänen ei ollut tarpeellista paljon vaivata suutansa.
Lents jatkoi: "Rikas minä en ole, ja pääomaisuutenani on minun taiteeni, mutta minun tulee kiittää vanhempiani siitä, että ovat pitäneet kaikesta murhetta. Meillä ei puutu mitään. Meillä on leipä suruti suussa, ja on hiukkasen voitakin lisäksi".
"Se on oikein sanottu, oikein ja täsmälleen, juuri niin kuin minä tahdonkin. Entäs avioliiton välipuheesta, mitäs siitä tuumit?"
"En tuumi mitään; onhan siinä kohden vaan lait voimassa".
"On kuin onkin, mutta on sentään välipuhekin tarpeen. Näetkös, tiedäthän sen, että laskivaimo ei ole muuta kuin puolen väärtti ja häntä täytyy rahat auttaman eteenpäin. Entäs sitte, jos sinä kuolisit ilman avioperillistä —"
"Isä!" huusi Anni, "jos vielä enemmän noin puhutte, laskekaa minä menemään; minä en jaksa semmoista kuulla".
Lentskin oli käynyt kalpeaksi. Mutta Leijonan isäntä jatkoi vaan yhtäläisesti: "Älä huoli Anni noin teeskennellä! Semmoisia te vaimoväki aina olette. Ei saa millään muotoa rahoista puhua! Hyi! ja voi! ja siunatkoon! Teitä pöyristyttää ikäänkuin jos sammakko hyppelisi jaloillanne; mutta jos vaan ei rahaa löydy, te kyllä osaatte sitä mankua. Sinun ei ole, Jumalan kiitos, ikipäivinäsi tarvinnut rahanpuutetta nähdä eikä tarvitse vastedeskään ikänäsi, ja sentähden mitä eloon ja kuoloon tulee, niin —"
"Minä en tahdo tuommoista kuulla!" kinasi Anni vastaan. "Mitä hauskaa koko kihlauksesta on, kun täytyy tuommoista puhetta kuulella?"
"Isällä on oikein", keskeytti äiti. "Ole nyt viisas ja vaiti, pianhan tuo on ohitse ja sitte saatamme olla kahta iloisemmat".
"Minun Annillani on oikein", sanoi Lents tavattoman vakavalla äänellä. "Me naimme toinen toisemme niinkuin vaan laki säätää, ja siinä kaikki, eikä nyt enää sanaakaan siitä asiasta. Tule Anni. Mitä vielä! Vai eloa ja kuoloa! Emmehän nyt huoli muusta kuin elosta. Suokaa anteeksi, isä ja äiti, ollaanhan sovussa. Nyt joka minuuti maksaa miljoonan. Tiedätkö Anni, kuinka laulussa kuuluu?
"Suuri rikkaus ei tuota mulle kunniaa
Ei suuri köyhyys mitään häpiää.
Ma soisin tuhat vertaa varakkaampi olevani
Ja omaa mielitiettyäni taluttavani".
Näin laulaen hän oli Annin kanssa ulos tanssimaisillaan, mutta Leijonan isäntä pani kätensä hänen olkapäällensä ja sanoi arvokkaasti:
"Mutta! Vielä muutama sana".
Lents seisahti hämmästyksissään. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen suuhunsa pantu tikari, jota vastaan huulet pusertuivat. "Me olemme jo antaneet lupauksen toinen toisellemme, eikä muuta enää tarvita", sanoi Anni jäykästi.
"Me miehet, meillä on vielä keskenämme puhuttavaa", vastasi Leijonan isäntä vakavalla äänellä, ja Lentskin sen vahvisti sanoen: "Niin oikein, puhukoon isäsi". Leijonan isäntä otti samettikalotin päästään, katseli sitä, pani sen taas päähänsä ja alkoi: "Sinun tarkoituksesi on ollut rehellistä ja uskollista laatua, ja jos ihmiset sinua takana pilkkaavat, sinun ei tarvitse pitää siitä väliä, ja vaikka tarkoituksesi tähden menettäisit koko omaisuutesi, sinä et ole kenellekään edesvastauksen alainen, koska sinä tähän saakka olet ollut ihan yksistäsi".
Tässä Leijonan isäntä pidätti puhettansa, ja Lents katseli häntä kuin eksynyt, kysyen viimein: "Mitä minä nyt sitte olen tehnytkään ja mitä kauhistavaa olen tarkoittanut?"
"Niinkuin sanoin, sinun tarkoituksesi on rehellinen ja vilpitön, sitä minä aina olen vakuuttanut", sanoi Leijonan isäntä selvästi kaikkein kuullen, ja vaimoväki katselivat häntä hämmästyneinä. "Sinulla on yhdessä Pröblerin kanssa mallikello, siksihän sitä kutsutaan? Se ei oikeastaan koske minua, koko se asia — semmoinen kello, joka on kaikille omansa. Mutta tietysti sinun tästälähin ei ole Pröblerin kanssa mitään tekemistä; minun vävyni ja Pröblerin nimet eivät sovi yhdessä mainittaa. Se on sanottu kuin sanottu. Mutta toinen asia vielä, ja se on pääasia. Sinä tahdot täällä saada yhteyden aikaan, — sehän sillä nimenä on? Mutta olkoon siitä nimi mikä hyvänsä, siitä ei pidä tuleman mitään: se on niinikään ollutta ja mennyttä". Tässä oli emännän aikomus keskeyttää puhetta, mutta Leijonan isäntä löi tuimasti jalkaansa laattiaan ja huusi: "Salli, vaimo, minun puhua suuni puhtaaksi! Sen sanon sinulle, Lents, heitä koko yhteys mielestäsi. Älä usko minun sanovani sitä sen vuoksi, että semmoinen yhteys sotisi minun hyötyäni vastaan. Minä en pelkää mitään yhteyttä, ja vaikka pelkäisinkin, niin minun hyötyni on tästälähin sama kuin sinunkin. Mutta semmoisesta yhteydestä ei ole muuta kuin pilkkaa perästäpäin, eikä siitä sinua kukaan kiitä. Minä tunnen ihmiset paremmin. Jos yhteydestä tulee täysi tosi, sinäkin menetät kaikki omaisuutesi ja sinusta tulee kerjäläinen. Siis — kättä päälle! Tästä alkaen et enää ajatuksiasi vaiheta koko asiaan etkä huoli yhteydestä yhtään mitään".
Lents seisoi epäröiden ja katseli maahan, ja Leijonan emäntä huudahti: "Niin, anna kättä päälle, hän tarkoittaa hyvää, hän tarkoittaa oikein, hän tarkoittaa kuin isän tulee ja hän on sinun isäsi", ja nyökkäämällä hän miehellensä osoitti kiitostaan.
Lents ojensi itsensä suoraksi. Hänen kasvonsa oli tulipunaiset ja ratkaisevan päättäväisesti hän sanoi:
"Minä en anna kättäni sen päälle! Ennen se käyköön hervottomaksi, jotta en iki päivinäni saa sillä kortta korjatuksi".
"Älä vanno, olethan sinä itse sanonut, ettei saa vannoa", virkahti Anni väliin, otti Lentsin käteen ja tahtoi kurottaa sitä isälle, mutta Lents piti vastaan ja sanoi kiivaasti: "Anna olla. Älä huoli. Mitä minä lujasti uskon, siitä minä en poikkee, ja jos minun täytyisi yhteyden tuumasta luopua, olisin samassa uskoni kieltänyt. Ja vaikka minun ajaisitte ulos täältä, jossa olen luullut tulevani kotolaiseksi, en sittekään, Leijonan isäntä, sitä tee! Minä kyllä sen uskon, että te tarkoitatte hyvää, mutta sitähän jokainoa tarkoittaa sen verran kuin hän ymmärtää. Minun ja Pröblerin keskenäinen väli ei ole juuri mitään, ja vaikka se olisikin suurempi, niin minä olen Lents ja olen kenenkä parissa ma tahdon ja pysyn semmoisena kuin olen. Minä en mielelläni sitä sanoisi, mutta nyt minun täytyy se sanoani: minua ei saastuta kukaan, päinvastoin, minusta on kunniaa muillekin ja minä kiitän Jumalaani, että niin on kanssani laita. Mitä vielä yhteyteen tulee — aikeeni nimi on yhteys, sen te olette oikein muistissanne säilyttäneet — niin minä olen sitä asiaa miettinyt päiväkaudet ja yöt jo vuosia sitten ja tiedän paremmin kuin kukaan mun, mitä se tahtoo sanoa. Minä tiedän varsin hyvin, ja siinä teillä on oikein, että veijaria ja yksinkertaisia ihmisiä löytyy, jotka minua sen vuoksi irvistelevät, mutta kukapahan on, joka ei ole saanut pilkkaa palkakseen, kun on tahtonut saada jotain hyvää mailmassa aikaan? Se seikka ei minua huoleta. Mutta teidän pelkonne, että minä tuumailuuni menettäisin omaisuuteni, kyllähän se oikein on, että sitäkin ajattelette, ja minä olen kiitollinen teidän hyvyydestänne. Vaan siitä jo on täyttä kymmenen vuotta kuin minä yksinäni olen hoitanut ammattiani ja talouttani, ja minä näytän teille koko kirjanpitoni, niin saatte nähdä, olenko taitamattomasti toiminut, eikä käykään niin, että omat varat menisi perikatoon, jos tahtoo saada aikaan jotain, josta kaikille on hyöty. Lyhyesti sanoen: huomispäivänä, jos vaan voin saada yhteyden varteen, panen siihen omaisuudestanikin, sen verran kuin vastata voin. Minä puhun teille suoraa puhetta, ihan niin kuin tekin minulle olette puhuneet. Minä kättäni en anna, minä kyllä otan hyviä neuvoja vastaan, mutta täytyyhän minun itsekin tietää, mitä minulla on tehtävää. Kättäni sen päälle, jota minulta haluatte, en anna, vaikka sen tähden korkein onnenikin raukeisi".
Lents tunsi, kuinka sydäntänsä puhuessa ahdisti ja vavahti, mutta hän puhui vakavasti ja kiivaasti, ja nyt hän taukosi.
"Aukaise kourasi! Tottahan minulle kumminkin kätesi annat? Sinä olet koko mies, sinä olet minun hyvä mieheni, minun uljas mieheni!" huusi Anni ja heittäytyi Lentsin kaulaan ja vuoroin itki, vuoroin nauroi, säpsähtäen kuin olisi suonta vetänyt.
"Minun velvollisuuteni on ollut puhua sinulle tästä asiasta eikä se sen enempää minuun kose", tydytti Leijonan isäntä vähän nuopeillaan, ja Leijonan emäntä sanoi, niistellen nenäänsä jotenkin ahkerasti: "Sinä olet käyttäinyt miehekkäästi, sangen miehekkäästi. Vasta nyt olemme oikein saaneet nähdä, kuinka yksvaltainen mies meidän Lentsimme on. Minun täytyy sanoa, että sitä en olisi uskonut, mutta se minua ilahuttaa kahdenkertaisesti".
Lentsillä oli paljon tekemistä saadaksensa Annin rauhoittuneeksi; hän oli kuin naulittu Lentsiin ja sitte vasta hän oikein erosi, kun Lents hänelle antoi viiniä juoda.
"Menkää nyt yhdessä puutarhaan; minä tuotan teille viiniä lehtimajaan", lopetti Leijonan emäntä ja lähti pullolla ja lasilla heidän edellä ja morsiuspari tuli kohta perässä lujasti syleiltynä.
"Hänpä on kummallinen ihminen", sanoi Leijonan isäntä itsekseen, kun Lents oli mennyt ulos huoneesta, "mutta niin on kaikkein soittoniekkain laita: heillä on kullakin oikkunsa. Siinä hän ensin parkuu, niin pian kuin äiti-vainajastansa puhutaan, sitte hänen tekee mieli laulaa kuin leivonen, ja viimein hän saarnaa kuin joku vanhanpuolinen uudestakalastaja. Mutta peräti hyvä ihminen hän on, ja kun olen voittanut tuon brasilialaisen riita-asiani taikka arpani lotterissa, hän on saava, sen vannon, kaikkein ensiksi naima-osansa, ja puhtaassa kultarahassa sen hänelle maksan pöydälle eteensä. Se on otettava päälimmäitteeksi, eikä kukaan ennen mitään saa".
Tällä rauhoittavalla päätöksellä Leijonan isäntä meni ravintolahuoneesen, virkistyi siellä noista tavattoman monenlaisista jutuista ja otti arvokkaasti vastaan vieraitten ja sukulaisien onnentoivotuksia. Hän puhui vähän ja huomautti ainoastaan sitä, että hän puolestansa ei pitänyt lukua suuresta pohatasta vävypojaksensa. Kun vaan mies on raitis ja rehellinen — se oli hänen perusteensa, johon kaikki suostuivat päätänsä nyykyttämällä. Noin saattaa muutamalla sanalla lausua koko mainitun viisauden.
Sillaikaa Lents ja Anni yhdessä istuivat ihastuksissaan puutarhassa, ja syleiltyänsä Annia sydämmen pohjasta, sanoi Lents: "Minun mielestäni on, kuin en olisikaan kotiseudullani; minusta on, kuin olisin ulkomailla ja palaisin pitkästä matkasta".
"Sinä olet kotona ja siellä sinä olet pysyvä", vastasi Anni; "sinä olet vain vahvasti vaihettanut sanoja isäni kanssa. Minä en osaa sanoa, kuinka suuresti minua ilahutti kuulla sinun noin puhuvasi; minä toivoin vaan, että koko mailma olisi ollut sinua kuulemassa, sitte myös kaikki olisivat nähneet, mimmoinenka mies sinä olet, ja siitä sinua kunnioittaneet, mutta kuitenkin oli tarpeetonta, usko minua, se, että isäni tähden olet pitänyt noin lapsellista hälinää".
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Usko minua, isäni ei, minä tiedän sen varmaan, että hän ei toden takaa noin opettanut ja neuvonut. Hän on mielellään olevinansa periviisas, joka kaikki ennakolta tietää. Jos hänellä olisi ollut täysi tosi, hän olisi sanottavansa sanonut ennen kihloja eikä jälestäpäin. Hän on vaan tahtonut olla sinua sukkelampi, mutta sinä olit vielä sukkelampi, ja siitä on mieleni hyvä".
Näistä sanoista Lentsin silmät rupesivat kulkemaan sinne tänne, ikäänkuin hän olisi hakenut jotain, ja kun kyhkyisliuma samassa nopeasti lentäen liiti molempien rakastuneitten yli, jota lentoa yhtä nopea varjo mantereella seurasi, niin samoin sarja ajatuksia, joita Pilgrim oli lausunut, lensi Lentsin päähän vielä nopeammin, ja niistä sikisi varjoja, jotka vielä nopeammin katosivat.
"Olkoon kaikki muut minun puolestani viisaampia, mailmantaitoisempia ja arvokkaimpia", sanoi Lents lopuksi, "mutta kukaan mies mailmassa ei voi olla aviopuolisollensa armaampi, ei voi vaimoansa enemmän eikä uskollisemmasti rakastaa kuin minä".