KAHDESTOISTA LUKU.
Hyvää saattoa matkalla ja ajatuksia etäälle.
Nyt on aika! sanoi Lents itsekseen tuvassa, eikä enää muuta, kuin onnea matkalle. Hän rupesi nyt ottamaan teoksen osia erilleen. Kappalettaisin se sitte kuljetettiin laksoon, ja tuo suuri kotelo kannettiin paarilla alas, sillä Lentsin taloon ei käynyt mitään ajotietä.
Nuo molemmat vihamiehet Petrovitsch ja Pilgrin tapasivat toinen toisensa vaunuilla, joissa Lents seisoi ja pakkasi sisään jokaisen eri kappaleen, hyvin käärittynä. Petrovitsch, seisoen yhdellä puolen vaunuja, sanoi: "Minä tunnen sekä miehen, että talon, johon teoksesi tulee; Odessan kaupungissa juuri on yksi minun paraimmista ystävistäni. Se, joka teoksesi saa, on perin pohjin kelpo mies. Jos tekisit viisaasti, niin lähtisit itse mukaan ja panisit teoksen Odessassa taas kokoon; sitte myös saisit seitsemän uutta tilausta".
"Minulla on jo uusi tilaus", tydytti Lents häntä.
Toisella puolen vaunuja sanoi Pilgrim: "Lents, me saatamme Taikahuilua kappaleen matkaa, ja ehtoolla ollaan hyvään aikaan kotona".
"Siihen minä vallan suostun, minä en muutoinkaan tänäpänä enää pysty työhön".
Kun sitte molemmat ystävät kävelivät vaunujen perässä ja tulivat
Leijonan ravintolan sivutse, katsoi Anni akkunasta ulos ja huusi:
"Onnea matkalle!"
Ystävät kiittivät molemmin.
Tohtorin talon kohdalla kävi vielä paremmin. Sieltä tuli palvelustyttö ulos ja laski nopiasti seppeleen vaunuille.
"Kuka sen lähettää", kysyi Pilgrim, sillä Lents oli hämmästyksestä ällistynyt.
"Talon tyttäret", sanoi tyttö ja meni takasin sisään.
Molemmat ystävät kumarsivat akkunoita päin, vaikka niissä ei ketään näkynyt; mutta kun olivat päässeet vähän matkaa eteenpäin, kuului tohtorin huoneista soitettavan taikahuilua.
"Tuolla tohtorilla sentään kaikki ovat oikein herttaisia ihmisiä", sanoi Pilgrim. "Minä en ole milloinkaan tyhmempi, kuin kysyessäni itseltäni: kuka heistä kaikista on paras? Minun mielestäni on vanha kylätuomarin leski herttaisin heistä. Koko paikkakunnan pitäisi rukoilla Jumalaa, ettei hän ottaisi häntä meiltä pois; nyt on sinun äitisi kuollut, ja jos hänkin vielä kuolee, on koko mailma kuollut, se vanhanaikainen mailma, joka vielä elää kelpo kotitekoisissa vaatteissa. Mutta hänen poikansa lapsetkin ovat laita-ihmisiä, ja Amandasta kerran tulee semmoinen isoäiti kuin vanha kylätuomarin leskikin on".
Lents ei sanonut mitään, ja koko matkalla kaupunkiin hän oli ääneti. Mutta sitte kun vaunut olivat tiessään, ja Lents ystävineen istui tuolla viinilasinsa vieressä, hän kävi iloiseksi ja puheliaaksi ja sanoi tuntuvan kuin rupeisi hän vasta oikeen uudestaan elämään.
"Ja naiman sinun täytyy!" se oli taaskin Pilgrimin päätös. "Sinulla on kaksi ehtoa: joko sitte nait jonkun kelpo sivistyneen, esim. jonkun tohtorin tyttäristä; sinä saat, kenenkä heistä vaan tahdot, ja minä neuvoisin sinua kosimaan Amandaa. Vahinko vaan, ettei hän osaa laulaa, kuin Bertha, mutta hän on peräti hyvä, ja hän on sinua kunnioittava, jos vaan sinä häntä kunnioitat, ja hän myös pitää taidettasi suuressa arvossa".
Lents katseli lasiinsa, ja Pilgrim jatkoi: "Toinen ehto on sinulla se, ettäs niinkuin mukavuuden vuoksi nait jonkin talollisen kelpo tytön, esimerkiksi voutitalokkaan Katriinan; hän seuraa sinua, niinkuin Maisu oikein sanoo, vaikka hypäten seitsemän aidan yli; hän on säästäväinen ja pitää talon puolta, ja sinä saat terveitä lapsia, seitsemän vahvaa poikaa, jotka Leijonan isännän metsässä talosi takana kääntävät vanhat petäjät ylös-alasin, ja sitte sinusta tulee varallinen mieskin. Mutta sitte et saakaan vaimoltasi mitään vaatia taiteesi suhteen, taikka muun pyrintösi puolesta. Kaksi ehtoa sinulla nyt on, ja jommankumman sinun täytyy valita. Sitte kun olet vaalissasi vakaantunut, lähetä minä vaikka mihin hyvänsä. Minä ilomielin jo kokotan puhemiehen-arvoani; ja minä olen valmis sonnustamaan lanteeni, kun tarvitaan. Taidanko minä sinun hyväksesi enempää mailmassa tehdä?"
Lents katseli yhä vielä lasiinsa. Näillä molemmilla ehdoillaan: joko toinen, tai toinen, oli Pilgrim jättänyt Annin pois. Vasta pitkän ajan päästä sanoi Lents: "jospa kerran olisin oikein olemalta isossa kaupungissa. Jospa vielä kerran kuulisin kokonaisen orkesterin soittavan kappaleen, mutta soittavan samaa kappaletta viisi, kuusi kertaa. Sitte minä mielestäni osaisin säveltääkin peräti toiseen tapaan. Minusta on aina niin, kuin olisi vielä yksi sävel, jota en saa kiini. Näetkös, vaikka ihmiset minua kehuisivat kuinka paljon hyvänsä, itse kuitenkin tiedän, että niillä kappaleilla, joita olen säveltänyt, ei ole oikia nuottinsa. Minä tiedän sen, ettei nuotti ole oikia, enkä kuitenkaan voi sitä muuksi muuttaa: siinä on jotain niin kuikuttavaa, jotain niin karkeaa, yksitoikkoista, ikäänkuin kuulisi kuuromykän puhuvan: sehän kyllä kuuluu melkein niin, kuin meidänkin puheemme, mutta se ei sentään ole samaa. Jospa minä vaan saisin nuotista kiini! Minä sen tunnen, minä sen kuulen, mutta en saa sitä kiini!"
"Niin, aivan niin on minunkin laita. Minun mielestäni löytyy vielä yksi väri ja yksi kuva, jota minä voisin saada aikaan. Minun pitäisi mielestäni väkisin temmata se puoleeni eikä päästää sitä luotani pois, mutta ennen kun niin pitkälle pääsen, kuolen pois koko mailmasta. Semmoinen se nyt on, meidän osamme; sinun ja minun. Siitä sinä et pääse yli eikä ympäri. Sen täytyy olla niin. Ei palkeet eikä ratasvärkki ikinä voi ajaa samaa asiaa, kuin ihmisen keuhkot ja elävä ihmiskäsi: nehän saavat huilusta ja viulusta ääniä ulos, joita nuo molemmat keinotekoiset eivät mahda, — ja niinhän se onkin, kuin olla pitää. Tuleppa, juokaamme pohjaan, ja menkäämme kotiin".
He joivat ja lähtivät kotiin hyvillä mielin, vaikka oli synkkä syksyinen yö, ja lauloivat yhdessä monenmoisia lauluja; ja sitte kun olivat tarpeeksi laulaneet, he vihelsivät kaksiäänisesti. Kotinsa kohdalla Pilgrim jätti hyvästi. Mutta koska Lents näki Leijonan ravintolassa vielä paljon valkeita ja kuuli siellä lujasti puhuttavan, päätti hänkin sinne mennä.
"Sepä oli oikein hauskaa, ettäs vielä tulit", sanoi Anni ja antoi hänelle kättä. "Minä olen itsekseni ajatellut, että sinun mahtanee olla ikävä siellä kotona, nyt kun soittovärkkikin on pois, aivan niin kuin äitisi kuoleman jälkeen oli ollaksesi".
"Eihän juuri ihan niin, mutta niinpäin. Kuuleppa, Anni, kiittäkööt soitto-teostani kuinka paljon hyvänsä, minä kuitenkin itse tiedän, että se saattaisi olla peräti toisenlainen. Näetkös, minä en itseäni kiitä, mutta sen rohkenen sanoa, että minä käsitän soitantoa siinä kuin kuulenkin, ja kun osaa musiikia oikein kuulella, niinkuin kuulla pitää, se on jotakin se".
Anni katseli häntä kummistunein silmin. Mitähän erinomaista taitoa siihen tarvitset, osataksesi musiikia kuulella! Sitähän jok'ainoa osaa, jolla vaan korvat on eikä niitä tuki! Hän kuitenkin aavisti Lentsin tarkoittavan jotakin muuta. Anni oli monesti huomannut ja tiesi kokemuksesta sen, että moni ihminen alkaa puhettansa takaperäisesti, kun on jotakin sanomista, josta rinta on täysi. Hän siis vielä kerta katseli Lentsiä pitkillä silmillä ja sanoi: "Niin oikein, se on jotakin, se".
"Sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan", huudahti Lents innostuneena.
"Ymmärrän kyllä, vaikken osaa sanoa".
"Sepä sen on, enkä minäkään sitä osaa. Niin pian kun minun pitäisi tätä seikkaa selittämän, olen kuin änkkä. Minä en oikeastaan ole soitantoa säännöllisesti oppinut enkä minä taida soittaa viulua enkä klaveria, mutta kun minä nuotit näen, minä tarkoin kuulenkin, mitä soittoniekka on tahtonut sanoa. Minä en osaa musiikia puhua, mutta minä osaan musiikia kuulla".
"Kas ne sanat olivat paikallansa!" riemahti Anni. "Ne sanat pidän muistossani kautta elämäikäni: musiikia puhua ja musiikia kuulla, on kaksi eri asiaa. Sinulta, Lents, saa ja saakin hyvää oppia, ja ihan niin kuin itsestäkin tuntuu, vaikkei sitä osaa niin selittää".
Lents joi hyvää viintä, juopui kauniista puheesta, juopui Annin silmistä yhtämittaa, ja sitte hän jatkoi: "Erittäin ja varsinkin minä kuultelen mieleistä Mozart'iani, ja itse mielestäni minä häntä kuuntelen oikein. Joska ma kerran vaan elämässäni olisin saanut lyödä hänelle kättä! Mutta minä sentään luulen, että olisin niinkuin hänkin kuollut vienosuruisuuteen, jos hän olisi elänyt minun aikanani; mutta mahtanenhan minä toisessa elämässä tehdä hänelle jotakin hyvää. Useimmiten minä taas ajatellen näinkin: parempi se on, etten osaa soittaa mitään soitinta: minä en sentään koskaan olisi oppinut niin musiikia puhumaan, kuin sitä kuulla osaan. Tuo minun kuuloni on luonnonlahja, josta minun tulee kiittää Jumalaa, ja minun isoisäni sanotaan myös musiikia ymmärtäneen erinomaisen hyvin. Jos minun täytyisi soittaa toisin kuin minä kuulen ja tajuan, se panisi korvani halkeemaan".
"Aivan niin on minunkin laita", sanoi Anni, "minä kuultelen kovasti mielelläni, mutta minä olen liian taitamaton, ja kun vielä täytyy kotiaskareissa taloudessa toimia eikä ole aikaa harjoitella, ei soitosta tahdo tulla mitään oikein kelpoa. Minä olen vallan laannut klaveria soittamasta. Minun isäni kyllä on pahoillaan siitä, hän kun ei ole kustannuksia kysynyt, vaan antanut meidän, hänen kaikkein lastensa oppia kaikkia; mutta minun mielestäni täytyy tykkänään jättää sillensä kaikki, jota ei aakkosista alkaen osaa, ja olethan sinä tekemässä soittovärkkiä semmoisille ihmisille, kuin minäkin, jotka eivät osaa musiikia puhua, vaan kuullella. Jos minä olisin isäntä talossa, minä ostaisin sinun parahimman soittoteoksesi enkä sallisi sitä Venäjälle viedä; täällä ravintolan huoneissa sen pitäisi oleman ja täällä se hauskuttaisi kaikkia vieraita, ja siten sinä myös saisit tilauksia enemmänkin. Aina siitä saakka kuin olin sinun luonasi ylähällä, soi alinomaa korvissani, missä ikinä mä vaan seison, taikka liikun, tuo kaunis laulunuotti kellopelissä: 'Hei kaunihilta kuuluu, ja suloiselta soi'".
Niinpä Lentsin sydämmessäkin nyt soi niin suloisesti ja kauniisti. Hän koitti Annille selittää, että jos vaan ei ole musiikille tarkkaa korvaa, jos vaan nastoja ei hyvin mallata ja teloihin kiinitetä, niinkuin nuoteissa on kirjoitettu, — vaikka se ei yksin sillä ole tehty eikä liioin tempojen muuttamalla sen mukaan kuin nuoteissa seisoo, — jos vaan ei ole tarkkaa korvaa, ei koko työstä tule muuta kuin kantelon koppa. Hän niinmuodoin pani piano-paikat käymään vielä hitaammin ja forte-paikat vielä nopiammin; tuon tekee soittoniekka itsestään soittaessansa: piano-paikoilla hän itsestänsä käy vienommaksi ja forte-paikoilla kiivaammaksi. Tämä nyt ikään pitäisi saataman nastoihinkin sävelletyksi, mutta hyvin vähän se sentään on, mitä saa höllentää taikka kiristää, ja niin on olletikin forte-paikkojen laita, joille on annettava niinkuin pieni kyyti, koska soittovärkkiä muutoinkin paljon pakottaa ja pidättää. "Kuules Anni", lopetti hän, "minä en ensinkään taida sinulle sanoa, kuinka onnelliseksi taiteeni ja ammattini minut tekee. Pilgrimillä on oikein, kun sanoo minun istuvan kököttävän tuolla ylähällä ja säveltelevän iloisia ja totisia kappaleita, jotka sitte soivat itsekseen ja ilahuttavat sen sata sataa ihmistä kaukaisillakin äärillä".
Anni kuulteli aivan yksimielisenä ja sanoi viimein: "Sinä hyvin ansaitsetkin olla onnellinen, ja sinä selität niin kauniisti, kuinka kaunista työtä sinä teet. Minä kiitän sinua monin kerroin, ettäs minulle noin selitit kaikki tyyni. Moni minua kadehtisi, jos tietäisivät sinun noin selittävän minulle kaikkia".
Näihin sanoihin Lents kuljetti kättänsä otsaansa ja sanoi: "Niin, Anni, saanko sinulta kysyä jotain?"
"Kysy, sinulle sanon kaikkea".
"Älä vaan ota pahaksesi; onko siinä puheessa perää, että sinä olet niin hyvin kuin Taitelian morsian".
"Kiitän sinua siitä, että kysyt suoraan. Tässä on kättä päälle, ettei puheessa ole sanaakaan totta, meidän välillämme ei ole niin mitään".
Lents piti Annia kädestä ja sanoi: "Vielä minä sinun luvallasi, kysyn toistakin asiaa".
"Kysy vapaan, mitä tahdot; minä vastaan vallan puhtaasti".
"Sano minulle, minkätähden sinä aina olet niin toisenlainen minua kohtaan, kun Pilgrim on läsnä. Onko teillä keskenänne mitään erikoista?"
"Minä otan vaikka myrkkyä sisään, jos en sinulle täyttä totta puhu", vastasi Anni ja tarttui Lentsin lasiin ja maistoi siitä, vaikka Lents kyllä manasi: "sinun ei tarvitse vannoa, minä en vannomista siedä". Anni jatkoi: "Jos kaikki ihmiset vaan olisivat semmoisia, kuin sinä olet, ei tarvitsisi mailmassa valalla vakuuttaa mitään. Näetkös, Pilgrim ja minä, me emme muuta tee, kuin pilkkaamme alinomaa toinen toistamme ja sanomme pistopuheita. Mutta hän ei kuitenkaan oikein tunne luontoani. Ja sitte, kun sinä olet läsnä, nuo pilapuheet ja narrivehkeet eivät ollenkaan minua hauskuta. Mutta nyt sinunkin pitää lupaaman minulle jotakin. Ole aina semmoinen kuin olet! Jos sinulla on minusta tutkittavaa mitään, olkoon se mitä hyvänsä, älä kysy keneltäkään, paitsi minulta itse; lupaa se minulle ja anna minulle kättä päälle!"
He löivät kättä, ja Anni jatkoi haikean-suloisesti puhettansa: "Minä olen ravintolan-tytär eikä minulla ole niin hyviä päiviä, kuin muilla talontyttärillä. Heidän luona ei käy ken hyvänsä, jolle aina täytyy olla makoiset sanat ja vastaukset valmiina. Senpä tähden minä usein lavertelen, kun vaan taidan, mutta minä en sentään aina ole semmoinen, joksi itseni teen. Sinulle saatan sitä sanoa, ja sinulle sen sanon. Minun kyllä olisi monesti siitä syystä pahakin olla, mutta leikkiä lyöden saa surunkin lentämään tiehensä".
"Enpä minä sitä olisi uskonut, en ikipäivinäni uskonut, että yksikään surullinen ajatus olisi sieluusi tungennut. Minä olen aina luullut sinun olevasi kaiket päivät iloinen kuin lintu".
"Kyllä iloisuus onkin minusta mieluisampi", sanoi Anni, ja hänen muotonsa muuttui äkkiä ihan toiseksi. "Minä en suvaitse surullista soitantoa lainkaan. En, vaan tämä: 'Hei kaunihilta kuuluu, ja suloiselta soi!' se on laulua, se, se on hupaista, ja sen mukaan sopii vaikka tanssia".
Puhetta jatkettiin vieläkin musikista ja tänäpänä lähetetystä soittovärkistä. Lents puhui mielellänsä ja paljon siitä, kuinka hän ajatuksissaan piti taikahuilulle seuraa pitkällä matkalla. Hän olisi mielellään huutamassa kaikille kuljettajille, vuurmanneille ja merimiehille: pitäkää vaari! Paha se, etteivät voineet kuulla, mikä laatikoissa on kätkettynä!
Lents ei vielä ikipäivinään ollut ravintolassa viimeiseksi viipynyt niinkuin tänäpänä, eikä hänellä vieläkään ollut pienintäkään halua nousemaan ylös ja lähtemään kotiin. Suuri seinäkello huoneessa löi lyömistään lujaa ja manaten, ja luodit vierivät alas kuin äristen, vaan Lents ei sitä kuullut. Leijonan isäntä oli jäänyt huoneesen, koska emäntä oli mennyt levolle. Hän luki sanomiansa toisessa pöydässä, nousi ylös, antoi Annille viittauksen päättää päivän työ, vaan Anni ei suinkaan sitä huomannut, koska hän innokkaasti puhetta jatkoi. Leijonan isäntä sammutti kynttilänsä, niin että kolisi, vaan kumpikaan sitä ei kuullut eikä nähnyt. Hän käveli ylös ja alas huoneessa, että saappaat narisivat; Lents ei ollut siitä millään. Semmoista ei ollut ennen ikinä tapahtunut, ettei olisi oltu huomaavinaan Leijonan isännän läsnä-oloa. Hän lyötti taskukelloansakin, eikä Lents sitäkään hoksannut. Viimein — Leijonan isännän ei tarvitse kenenkään tähden panna pakkoa päällensä — viimein hän puhkesi sanomaan: "Lents, jos mielit olla täällä yli yön, tahdon sinulle näyttää eri kamarin".
Lents kavahti seisoalle ja antoi Annille kättä. Hän olisi mielellään kurottanut kätensä Leijonan isännällekin, mutta sitähän ei sovi tehdä, ellei isäntä itse ensin tarjoo.
Äänetönnä ja punniten kaikenlaisia ajatuksia päässään Lents nyt lähti kotiinpäin.