YHDESTOISTA LUKU.
Suuri soittoteos soi, ja uusia soitelmia sävelletään.
Kun se sanoma levisi, että tuo kaunis ja suuri Taikahuilu, Morgenhalde'n Lentsin valmistama kellonvärkki, ensi päivinä olisi vietävä määräpaikkaansa Venäjälle, ei koko laksossa muusta puhuttukaan. Nytpä oikea kansan vaellus aikoi Lentsin kotiin; jokainoa tahtoi vieläkin ihannella tuota kaunista teosta, ennen kun se iäksi paikkakunnalta katoisi. Maisulla oli paljon tekemistä, kun hänen piti sanoman tervetultua kaikille ihmisille, antaman jokaiselle kättä ja sitä ennen pyhkimän käsiään esiliinaansa ja vielä tulioita saattaman sisään. Eikä ollut tuoliakaan talossa tarpeeksi monta, joille olisi käskenyt noin paljon ihmisiä yhtaikaa istumaan.
Yksin setä Petrovitschkin tuli taloon ja hänen muassaan ei ainoastaan poju — se oli tietty, se — vaan myöskin Ibrahim, Petrovitschin pelikumppani, josta kävi semmoinen puhe, että hän ollessaan viisikymmentä vuotta pois kotopaikastaan oli tullut Turkkilaiseksi. Nämä molemmat vanhukset eivät paljon puhuneet; Ibrahim istui itsekseen hiljaa paikallaan, poltti pitkästä turkkilaisesta piipustansa ja räpytti useita kertoja silmiään. Petrovitsch hääräsi hänen ympärillänsä melkein kuin poju Petrovitschin ympärillä, sillä Ibrahim oli oikeastaan ainoa ihminen, jolla tavallansa oli valta Petrovitschin yli, ja se hänellä oli sen vuoksi, ettei hän tätä valtaansa käyttänyt. Hän käski pois luotansa kaikki ne, jotka hänen kauttansa kokivat saada Petrovitschia johonkin taipumaan. He löivät korttia kahdakesken ehtoot kadoksiin ja maksoivat toinen toisellensa puhtaassa rahassa, ja Ibrahimin vakava, järkähtämätön tyyneys teki Petrovitschin vilkkaammaksi ja kernaammaksi, ja nyt täällä hänen vanhempainsa kodissa näytti Petrovitsch tavallansa tahtovan pitää isännyyttä.
Sillä välin kuin eräs isompi kappale soi, seisoi Petrovitsch työpöydän vieressä, katsellen kaikkia, mitä pöydällä oli sekä seinällä ja katonlaessa roikkui; viimein hän otti alas tunnetun viilan, johon käden sia oli jäänyt. Kun kappale oli loppuun soinut, sanoi hän Lentsille: "tämä on ollut hänen viilansa, eikös ole tosi?"
"On, se on ollut isävainaani".
"Minä tahtoisin sen sinulta ostaa".
"Setä, nyt ette puhu täyttä totta; eihän sitä myydä sovi".
"Minulle vallan hyvin".
"Ei teillekään; älkää sentään paheksuko".
"No hyvä, mutta anna se lahjaksi sitte. Minäkin joskus sinulle lahjoitan jotain".
"Setä, minä en tiedä — minä en tiedä, mitä minä siihen sanoisin. Mutta minun mielestäni se on niin, etten minä saa sitä antaa omasta kodosta kenellekään".
"Olkoon niin, jää siis tänne sitte", sanoi Petrovitsch tuolle hengettömälle käsityökalulle ja laski sen taas entiselle paikalle.
Pian hän jälleen lähti Ibrahimin kanssa laksoon päin.
Myös puolen penikulman takaakin ynnä tuonpuolisesta laksosta tuli väkeä ihaelemaan soittokapinetta, ja Maisukos vasta oli onnellinen, kun ensimmäinen vieras hänen omasta kotokylästään, tuttu vihtimies, tuli ja sanoi kaikkein kuullen: "Ei ole sataan vuoteen niin paljon kansaa meidän kulmalta ollut liikkeellä. Vahinko vaan, että tuo kello kapine menee menoaan mykkänä eikä soita täältä Odessaan saakka ja sano näin: 'Minä tulen Schwarzwaldista, ja siellä asuu taitavia ihmisiä, jotka saavat tämmöistä aikaan'." Maisu kuulteli naurusuin ja oikein onnellisena. Niin Knuslingenilaiset vaan osaavat puhua, eikä niin osaa puhua kukaan, olkoon kotoisin mistä hyvänsä. Maisu jutteli, kuinka kauan ja ahkeraan Lents oli tätä pelikelloa valmistanut ja kuinka usein hän oli yösydännäkin noussut ylös korjaamaan jotain, jota oli saanut päähänsä; siinä teoksessa oli monta salaisuutta, joita ei kukaan taitanut tutkia; Maisu yksistänsä tietysti tiesi kaikki tyyni, eikä lujempaa sydämmen-tykytystä tunne yksikään tyttö, kuullessaan rakkauden ensimmäisiä kuiskutuksia, kuin Maisu nyt tunsi, kun oitis ensimmäinen mies hänen kotokylästään sanoi näin: "Niin Maisu, ja semmoinen talo, jossa semmoinen teos on valmistunut, niin säntilleen ja niin puhtaasti soi — semmoinen talo myös on kaikin puolin kuin talon olla pitää, ja siihen on sinullakin osasi".
Tähän puheesen Maisu näytti, kuin olisi hän tahtonut sanoa: niin järkeviä ihmisiä kuin meillä kotokylässä ollaan, ei olla missään mailimassa. Minä en tahdo ketään loukata eikä kukaan sitä pahaksensa panko, mutta sen minun täytyy sanoa: tuo mies on ensimmäinen ja ainoa, joka on osannut asiat oikein selittää. Kuinkas kaikki muut ovat tehneet? He ovat seisoneet ja katselleet kuin härkä uuteen porttiin. Ammuu! Ammuu! Mutta toista Knuslingenilaisien! Jumalan kiitos, että minäkin olen Knuslingenilainen! — Niin Maisun muoto sanoi, niin sanoi Maisun kädetkin, jotka hän pani sykkivälle sydämmelleen ja samaa sanoi hänen silmänsäkin, kun hän tätä tehden katseli taivaaasen päin.
Lentsin täytyi aina nauraa, kun Maisu jokikisellä aterialla hoki hokemistaan, kuinka häntä Knuslingenissa kiitettiin, ja kuinka Knuslingen tosin on pieni kylä, mutta sentään siihen kuuluu kaksi kappeliakin: Fuchsberg ja Knebringen.
"Huomen-aamulla minä lyön kannen kiini ja huomen-ehtoolla Taikahuilu tekee menoa", sanoi Lents.
"Joko huomenna?" valitti Maisu ja katseli pakkalaatikkoa, ikäänkuin hän olisi tahtonut rukoilla sitä vielä viipymään kauemmin: "onhan kotona hyvä oltava ja karttuuhan siten kunniaakin".
"Yksi asia minua ihmettää", jatkoi Lents, "se, minkätähden tohtorin herrasväki ei tule ja … ja sitte … sitte on Leijonaltakin luvattu tullaa".
Maisu hieroi otsaansa ja kohotti olkapäitään, pahoillansa siitä, ettei hän tietänyt mitään; hän ei voinut millään muotoa tietää, mitä niin isosissa perheissä tapahtui.
Ison aikaa oli Leijonan Anni muistuttanut äitiänsä menosta Lentsille, mutta äiti ei tahtonut mennä ilman isää. Jos ei isä ollut muassa, oltiin ylhäisyyttäkin vailla, mutta tuo hänen ylhäisyytensä ei juuri taipunut menemään kenenkään luo, vaan hänen itsensä luo piti jokaisen tuleman, joka halusi huomatuksi tulla.
Mutta nyt, viimeisenä päivänä, oli Anni saanut tiedon — hänellä oli visut tiedusteliansa — että tohtorin piti mentämän Lentsille, ja nyt piti hänen ylhäisyytensäkin saataman taivutetuksi, ja tänä viimeisenä päivänä vasta oikia aika onkin mennä, sillä tänään kaikki isoisemmat meneekin. Äiti ja tytär päättivät, että Morgenhaldeen lähdettäisiin vasta sitte, kun tohtorin oli menty edellä, mutta hänen ylhäisyydellensä ei puhuttaisi tästä juonittelusta mitään, sillä sitä hänen oma tarkkuutensa ja arvonsa ei olisi sietänyt.
"Sinuttelia tulee!" huusi Maisu aamulla aikasin, kun hän katsoi kyökin akkunasta ulos. Sinutteliaksi vanha väki kutsui nuorta ja nuoren tapaan reipasta koulunopettajaa, sen tähden että kaikkia naimattomia miehiä kylässä sinutteli, jota moni pahaksensakin pani, ja senpätähden hänen seurakumppaninsakin häntä kutsuivat laulumestariksi, josta nimestä hän paljon piti. Hän se oikeastaan olikin lauluyhteyden perustaja ja keskus, ja vielä sen lisäksi hän yhdessä Lentsin, Pilgrimin ja Fallerin kanssa olivat nelisin valioimpia laulukvartettia. Lents sanoi hänelle sydämmellisesti tervetuloa, ja Maisu samassa pyysi häntä viipymään pari tuntia kumminkin auttamassa ottamaan niitä monia vieraita vastaan, jotka tänään tulisivat.
"Niin", sanoi Lents, "jää vaan meille; sinä et usko, kuinka minun on paha ollani siitä, että teokseni nyt viedään pois. Samalla varmaankin tuntuu, kun oma veli taikka lapsi perheestä lähtee vieraille maille".
"Sinä liioittelet taas", varoitti opettaja, "sinä vaihetat joka asiaan osan sydämestäsi. Mistä sinä sitä uutta aina saat siaan? Sinä tiedät, etten minä oikeastaan paljon piittaa uruista…" — tässä meni Maisun nenä solmeen, mutta opettaja jatkoi: "urut ovat lapsia ja lapsimaisia varten. Minä vähän kyllä klaveristakin piittaan, syystä että sävelet siinä on valmiina; klaverin soitto ei ole yhtään sen enempää, kuin jos laulukappaletta viheltelee, ja teidän urkuvärkillänne kyllä on kielet ja keuhkot, mutta sydän puuttuu".
Maisu meni pahoilla mielin huoneesta pois. Jumalan kiitos, että Knuslingenilaisia vielä löytyy mailmassa, jotka kaikkia paremmin ymmärtävät. Vähän ajan takaa hän kuuli sisällä tuvassa laulettavan tuota tuntoisaa laulua: "Nyt mun täytyy lähteä". Lentsillä oli raikas, vaikkei ihan täysiääninen tenori, ja opettajan ei tarvinnut koroittaa täyttä baassiansa, ettei kävisi ylen lujaksi. Tämän heidän laulunsa Maisu katkasi, huutaessaan avonaisesta ovesta: "tohtorin herrasväki tulee!"
Opettaja meni ulos huoneen edustalle heitä niinkuin edeskäypänä vastaanottamaan.
Tohtori tuli rouvansa ja kolmen tyttärensä kanssa ja sanoi kohta omituiseen miellyttävään tapaansa, vaatimatta mitään, mutta ei ollut sitä vastaan mitään väittämistäkään, että Lents ei kuluttaisi työn-aikaansa pitkillä puheilla, vaan panisi soittovärkin oijetis käymään.
Sen hän tekikin, ja kaikki kuuliat olivat ilmeisesti iloissaan. Kun ensimmäinen kappale oli soinut loppuun, sai Lents kuulla niin paljon kiitosta, että hän painoi silmänsä maahan, ja kaikki kiitossanat olivat niin suoraan sanotut, ettei niissä ollut tinkimisen varaa kohteliaisuuden kannaltakaan.
"Isoäitimme käski onnittelemaan teitä", sanoi tohtorin vanhin tytär, ja Bertha huudahti: "Kuinka monta ääntä sentään tuommoisessa kotelossa on olemassa!"
"Tokkohan sinulla niin monta olisikaan?" sanoi isä leikillänsä.
Vanhin tytär sanoi vieläkin Lentsille: "Teillä on erinomaisen hieno soitannollinen aisti", ja tätä sanoessaan hänen ruskeat silmänsä olivat kuin kirkastuneet.
"Jos vaan minun isä-vainajani", vastasi Lents, "olisi minulle lasna ollessani ostanut pienen viulun, kentiesi olisin soitannosa pitkällekin päässyt".
"Sinä olet päässyt pitkälle kyllä", sanoi paksu, läntä tohtori, laskein leveän kätensä Lentsin hartialle.
Opettaja, jolla omasta kohden oli eri ilonsa siitä, että hän pystyi soittovärkin sisärakennukseen, päästi nyt Lentsin vaivasta selittää sen kaikkia seikkoja rouvasväelle, eikä Lents olisikaan osannut niin juurta jaksain sanoa, kuinka erittäinkin nuo pienet crescendo- ja decrescendo-kohdat olivat tähän yhteen sovitetut, ja kuinka tarkkaa aistia siihen tarvitaan, kun tahtoo saada sävelet kuulumaan voimakkaasti, loukkaamatta niitten hienoutta, kuin myöskin kestävät ja äkkinäiset sävelet oikein tasan ääntymään. Hän selitti tavan takaa, kuinka soitannollinen aisti ja käytännöllinen taito ovat yhtä tämmöisen soittovärkin valmistelussa, ja kuinka varsinkin nuo synkkämieliset kohdat olivat miellyttävästi onnistuneet; kahta vaikeampi oli, sanoi hän, saada soittokappaleen periaatetta ilmi, kun työskennellessä täytyi noudattaa metronomia, sillä vapaasti soittava niekka ei koskaan soita metronomin mukaan ja on sen takia esteetön tunteittensa ilmiannossa. Hän oli juuri uhossa antaa selkoa tuon suuren vetovärkin käyttämisestä, sen pää-äänistä ja lisä-äänistä, ja erinomattain telojen laadusta, kuinka niitten täytyy olla lujasti yhteen-liitettynä, etteivät pintapuoleltaan pehmeästä leppäpuusta, mutta sydän monesta eri puu-lajista, joitten syyt ovat asetetut eri suuntiin — kun hän kesken selityksiään yhtäkkiä katkaistiin, sillä Maisu kuului ulkonna sanovan erinomaisen ystävällisesti ja sydämmellisesti tervetuloa. Lents meni ulos. Siellä oli Leijonan isäntä rouvineen ja heidän tyttärensä Anni. Leijonan isäntä antoi hänelle kättä ja nyykkäsi sen ohessa päätänsä, joka tiesi samaa kuin olisi hän tahtonut sanoa: sen enempää ei voi pyytää, kuin että ylhäiseksi tunnustettu kunnon mies osoittaa nuorukaiselle sitä kunniata, että tulee neljännes-tunniksikin silmäilemään teosta, jonka valmistus on kysynyt vuosikausien ahkeraa työtä.
"Joko sinä vihdoin viimeinkin tulit?" tervehti Lents Annia.
"Minkätähden sanot vihdoin viimeinkin?" kysyi Anni.
"Vieläkö sitä kysyt? Etkös muista, kun jo kuusi viikkoa takaperin lupasit tulla?"
"Koska se oli? Minä en sitä muistakaan".
"Päivänä äitini maahanpaniaisien jälkeen sinä lupasit tulla pian".
"Niin, niinhän se taisi olla, niin, niin, ja niin se olikin. Minusta on aina tuntunut, kuin olisi minulla joku hyvin tärkeä asia, mutta en ole tietänyt mikä se oli; mutta sepä se nyt olikin, niin oikein. Mutta meidän talossa, sinä et voi ajatellakaan, kuinka paljon siellä on kaikenlaista, joka panee päätä pyörimään". Niin Anni sanoi, ja Lents tunsi niinkuin pienen pistoksen sydämessään.
Oikeastansa hänellä ei ollutkaan aikaa miettiäksensä, mikä häntä näissä sanoissa pahoitti taikka ilahutti, sillä nythän oli kahden puolen, tohtorin ja Leijonan isännän puolelta, sanottava terveiset. Vähältä piti, ettei niinkuin kaupungissakin tehdään, antanut suuta tohtorin tyttäreille, noille ystävillensä, joita hän kuitenkin sydämmestään vihasi, koska he aina näyttivät ikäänkuin karttavan häntä.
Koska Amandakin, tuo ryytimaan mamselli, oli ottanut leveän hattunsa päästään, juuri kuin hän olisi ollut kotona, niin Annikin teki saman, ja hänelläpä vielä oli tuuheampi tukkakin kuin kaikilla kolmella yhteensä ja hän taisi vaikka istuakin omille hiuksillensa, — niin pitkä ja vahva hänen tukkansa oli. Hän levitti kolmikertaisen paksun palmikkokruununsa ja katseli keikahteli hyvillä mielin ympärilleen.
Lents viritti nyt Taikahuilun soittamaan vilkasta valssia, tuota maurilaista laulua: "Hei, kaunihilta kuuluu, ja suloiselta soi", joka erikseen oli sävelletty soittovärkkiin.
Leijonan isäntä hyrähteli hm! hm! Se oli paljon sanottu, se, sillä samassa hän nyykkäsi päätänsä ja imeskeli alihuulellaan, ikäänkuin hän olisi hyvää viiniä maistellut.
"Varsin laadullisesti", sanoi hän vihdoin päättäväisesti ja levitti sen ohessa molemmat kätensä, ikäänkuin hän täten, puustavittaisin ja täysin kourin jakaisi Lentsille kiitostansa, "todella laadullisesti". Nämä sanat olivat totta syytä tähdelliset, kun tulivat Leijonan isännän suusta.
Leijonan emäntä pani kädet rinnallensa ristiin ja katseli Lentsiä vertaamattoman hartaasti sanoessaan: "että kun ihminen sentään voi saada semmoista aikaan, ja noin nuori mies vielä sitte! Ja sen hän tekee, ikäänkuin hän ei olisi yhtään parempi muita. Pysy sinä vaan semmoisena, kuin olet, se on suuren taideniekan kaunein koristus, kun on nöyrä; jatka edelleen vaan, saa samanlaista vieläkin valmiiksi, sinä olet siihen työhön omasi, sen minä sanon".
Näin puhuttuansa hän katsoi tytyväisenä tohtorinnaan, rinta riemua täynnä: noin ei osaa hoikkavartinen ihminen, tuommoinen humalaseiväs puhua, ja jos hän puhuisikin, mitä se puhe sitte on? Se on jotain varsin toista, kuin mitä minä sanon.
Annikin reipastui ja sanoi: "Niin, Lents, tuota soittovärkkiä sinä jo valmistelit, kun äitisi vielä oli elossa, ja hänen siunauksensa on siinä pysynyt. Minä kyllä voin ajatella, kuinka raskaaksi sinulle käy, kun se nyt niin pian on vietävä pois avaraan mailmaan. Tiedätkös mitä? Sinun pitää laittaman niin, että minä saan tuon äsköisen kappaleen; minä tahtoisin oppia sitä soittamaan klaverilla".
"Minä sen kyllä lainaan sinulle", sanoi tohtorin vanhin tytär, joka oli kuullut Annin viimeiset sanat.
"Mutta meillähän se on nelikätisesti soitettavana", sanoi toinen tytär.
"Ja minä olen vaan kaksikätinen", sanoi Anni viisastellen. Näin tytöt sitte lavertelivat ison aikaa, kunnes tohtori heille totisin silmin viittasi, että toki olisivat hiljaa nyt, kun uusi tela oli sovitettu sisään ja toinen kappale alkoi soimaan.
Sitte kun tämä oli loppuun soinut, ja aika oli mennä toiseen tupaan, johon Maisu oli pöydälle tuonut viiniä, voileipää ja juustoa, puhkesi Leijonan isäntä puhumaan ja sanoi: "Lents, sinä saatat sanoa minulle puhtaasti, aivan puhtaasti, kuinka paljon sinä soittovärkistäsi saat; minulla ei ole siitä mitään hyötyä".
"Kaksituhatta ja kaksisataa guldenia tasan ja täsmälleen. Minulla ei ole siitä suurta ansioa. Se on ottanut minulta paljon aikaa ja minulla on ollut suuria kustannuksiakin siitä. Mutta jos ma vielä rupeen toista samanlaista tekemään, tiedän paremmin oman hyötynikin".
"Teetköstä vielä toisenkin?"
"En, ei ole toista tilattu".
"Minä en sitä tilaa, enkä minä oikeastaan pelikelloja kaupitsekaan. Niinkuin sanon, minä en tilaa, mutta jos vielä toisen teet, minä luullakseni sen sinulta ostan, koska tiedossani on paikka, minne sen saan myydyksi".
"Kun minä vaan sen tiedän, ryhdyn taas rohkiasti uutta tekemään, ja siitä on tuleva vieläkin parempi. Minusta tuntuu nyt melkein huokeaksi se, että tämä tässä menee menojaan ja vie muassaan ne vuosikaudetkin, jotka sen työssä ovat kuluneet".
"Niinkuin sanottu on, minä en hiisku sanaakaan sen enempää, enkä sen vähempää. Minun puolestani pitää kaikki käymän tarkoin ja puhtaasti. Minä en tilaa, vaan — mahdollista on".
"Siinäkin jo on minulle kylläksi, ja se tekee minun oikein onnelliseksi. Anni sanoi äsköin minulle samat sanat, jotka minä eilen lausuin Pilgrimille, että minusta tuntuu niin raskaaksi, ettei minun pitäisi oikeastaan sitä sanomani, minusta tuntuu niin raskaaksi, että minun on annettava pois se teos, josta äidillänikin on ollut niin suurta hauskaa".
Anni katsoi siivosti maahan päin. Leijonan emäntä sanoi: "Minullakin on siitä ollut yhtä suuri hauskuus, kuin äidilläsi". Hänen sanottua nämä sanat, tohtorin rouva ja tyttäret katselivat häntä kummistuneina Leijonan isäntä veti kulmiansa syviin ryppyihin ja katsoi nuhdellen vaimoansa, mutta nyt syntyvästä äänettömyydestä Leijonan emännän sanat vasta kävivät vielä kummallisemmiksi. Maisusta nyt oli kumminkin hyvä apu; hän tyrkytti jokaista syömään ja juomaan, ja hänkin oli oikein onnellinen, kun Anni sanoi, että Maisun sopi kopeillakin kun hän piti taloutta niin näppärästi, ettei emäntää huomattu ollenkaan kaivata.
Maisu pyhkieli silmiään hiljan pestyllä esiliinallansa.
Tällä välin Leijonan emäntä keksi sukkelan kysymyksen: "Kuules, Lents, eikö setäsi ole täällä ollut, ja eikö hänkin ole ihastunut sinun ihanneltavaan teokseesi?"
"Hän oli täällä, mutta ei sanonut muuta, kuin että olin myynyt sen liian halpaan hintaan, eikä hän taitanut tarpeeksi puhua oman hyötyni puolesta".
Onhan asian laita niin, ettei ole mitään mieleisempää puheainetta, kuin joku poissa-oleva henkilö, varsinkin jos se on semmoinen mailman matkittu kuin Petrovitsch. Nyt tuli vaan sen päälle, mimmoiseenka ääneen oli aljettava. Anni ja Leijonan emäntä hivuttivat jo kieltään, mutta Leijonan isännän manaavat silmäykset tukkivat heidän suunsa, ja tohtori alkoi Petrovitschiä kiittämään: Petrovitsch muka oli vaan olevinansa noin äreä, syystä että hän pelkäsi pehmoista luontoansa. Sitte, kääntyen opettajan ja Lentsin puoleen, tohtori sanoi: "Petrovitsch on kuin kivihiili, sepä on puuta, joka ennen muinoin, niin kutsutun vedenpaisumuksen aikoina on hiiltynyt, mutta josta lämmintä lähtee runsaasti; semmoinen Petrovitschkin on". Opettaja hymyili niinkuin ollen samaa mieltä, Lents katseli tuijotti sanomatta mitään, ja Leijonan isäntä hyrähteli. Tohtorin vanhin tytär sanoi: Petrovitschin on hauska kuulla musiikia, ja se, joka musiikia pitää hauskuutenaan, ei ole mikään ilkeä, vaan hyvänsydämmellinen ihminen. Lents nyykkäsi yksimielisesti päätänsä, ja Anni hymyili laupiaasti. Olikos Leijonan emäntäkään muita huonompi? Hänpä oli pannut tämän piisaavan puheaineen alkuunkin, eikä kukaan mahtanekaan häneltä ottaa suun-vuoroa. Hän kiitti Petrovitschin järkevyyttä ja vihasi hoksattavaksi, että hän oli Petrovitschin ainoa uskottu; ja vielä sen ohessa hänen puheestaan jotenkin selvästi kuului, että hän itsekin oli järkevä ja kyllä tiesi oikein arvostella niin rikkiviisasta miestä, jota tietysti ei kenen järki hyvänsä käsittänyt. Annillakin oli yhtä ja toista hyvän-puolta lisättävänä; hän kiitti Petrovitschin siistiä käytöstä ja sitä, että hän aina kävi niin puhtaissa ja hienoissa liinavaatteissa ja osasi keskusteltaissa niin huvittavasti leikkiä lasketella; vielähän pojullekin putosi kelpo muruja tältä runsaalta kiitospöydältä. Anni sanoi Petrovitschin olevan aimollisimman kotiystävän, tekipä hänestä viimein pyhänkin, eikä Petrovitschiltä enää puuttunut muuta kuin siipipari, ollaksensa todellinen enkeli. Viimein vieraat rupesivat lähtöä tekemään; opettaja meni tohtorin perhettä saattamaan. Kun tohtori kohta jälkeen lähti, saattoi Lents häntä ja sanoi: "Herra tohtori, minulla olisi pieni pyyntö, mutta älkää minulta kysykö, minkätähden minä kysyn".
"Mitä se sitte on?"
"Tahtoisin vaan mielelläni tietää, mikä kukkanen se vilun-ihana on?"
"Etkö sinä Amanda tiedä sanoa?" kysyi tohtori.
Amanda vastasi punehtuen: "onhan se se Alppein kukkanen, joka sanotaan kasvavan likellä lumirajaa, ja vieläpä lumen allakin; mutta minä en ole sitä kasvavana nähnyt".
"Sen uskon hyvin, lapseni", sanoi tohtori naurahtaen. "Ainoastaan riuskat Alppijääkärit ja Alppipaimenet uskaltavat mennä tätä itsepintaista kukkasta piilopaikaltaan noukkimaan, ja se, joka sen on löytänyt, tallettaa sen onnistuneen uskaliaisuuden merkkinä. Se on omituinen kasvi, hieno ja hento varreltansa ja niin hiukan mehevä, että sen huokeasti saa kauan säilymään; sen kukka on reunoitettu vaaleansammettisilla lehdillä ja sen varsi on villavan hatuinen. Kun joskus tulet luokseni, Lents, niin näytän sinulle tämän kukkasen. Sen nimi on latinaksi Leontopodium alpinum, joka tietää samaa kuin leijonan jalka Alppein vuorilta. Mistä se on saanut saksalaisen nimensä, en tiedä, ellen saa kirjoista selkoa, mutta kauniimpi se ainakin on, kuin latinainen nimi".
[Kukkasen ja koko tämän kertomuksen saksalainen nimi on "Edelweiss", jonka sanan suomentaja on kääntänyt Vilun-ihanaksi. Samoin kuin "Edelweiss" Alppein vuorilla, Vilun-ihanakin Suomessa tekee terää lumen alla, josta tämä kukkanen selvästi on saanut suomalaisen nimensäkin. Se on yksinkertainen, ujo ja sininen kukka, välisti valkoinenkin ja valkohatuinen. Tuskin on kevään aurinko ennättänyt sulattaa kukkasen hankikammiota, kun Vilun-ihanakin on valmis päivän valoa ihantelemaan. Vaan mustasta mullasta sikii kylmässä hangessa kukkanen, yhtä hellä, kuin pilvetön taivas. — Kukan latinainen tiedenimi on Anemone hepatica.]
Lents kiitti.
Tohtori meni omaisineen vuorta alaspäin.
Kun kaikki jo olivat lähteneet, Leijonan emäntä vielä viivähti Maisun tykönä kyökissä eikä saanut tarpeeksensa kiitetyksi, kuinka kaikki siellä oli niin nättiä ja siistiä. "Olethan sinä kuin oma äiti talossa," sanoi hän ja nauroi samassa harakkanauruansa, niinkuin Pilgrim sitä kutsui, "ja sinä kyllä sen ansaitsetkin, että talon isäntä pitää sinua kunniassa ja uskoo sinun haltuusi kipposet ja kapposet eikä pidä sinulta mitään salassa".
"Sitä hän ei ole tehnytkään, mutta on yksi asia sentään".
"Vai niin? Vai on sentään? Saako tuon tietää".
"Minä en itsekään sitä tiedä. Silloin kun hän tuli kotiin maahanpaniaisista, hän oli kamarin kaapissa mylläämässä, jonka avainta emäntä-vainajamme ei antanut kenellekään, ja sitte kun minä häntä huusin, pani hän kamarin oven kiini, mylläsi vielä ison aikaa ja pani taas kaikki tyyni lukon taa, ja kun hän menee kotoa hän joka kerta vielä koittaa kaapin ovea, onko se vaan oikein lukossa. Muun puolesta hän ei ole epäluuloinen".
Leijonan emäntä tirskui lempeästi ja nauraa kikosti lyhyttä harakkanauruansa. Sepä hauskaa kuulla; äitivainaja on kaiketi saanut säästöön koko sukallisen kultarahaa, eipä tiedä, kuinka paljon sitä löytyykään! — "Tule nyt joskus minuakin tervehtimään", sanoi Leijonan emäntä kohteliaasti, "tule sinä vaan, tule, koska tahdot, ja koska tarvitset, sillä minä en ikipäivinäni antaisi anteeksi, jos menisit muiden kuin minun luo. Sinun veljesi käy usein meillä häkkirattaineen. Eikö sinulla ole mitään asiaa hänelle, jota toimittaisin?"
"Olisihan minulla. Kyllä hän joutaisi joskus kerran tulla minuakin katsomaan".
"Sen sanon hänelle, luota sinä siihen, ja jos hänellä ei ole aikaa, niin lähetän sinulle sanan tulla meille. Meillä käy paljon Knuslingenilaisia, ne ovat hauskoja ihmisiä, ja minä puolestani juttelen mieluisimmin heidän kanssaan. Jos Knusligenilaiset vaan olisivat varallisia, ne olisivat mailman mainioita. Meidän keskenämme on usein puhe sinusta, ja Knuslingenilaisten on kovasti mielihyvä, kun kuulevat, kummoinenka sinä olet ja kuinka hyvä maine sinulla on".
Leijonan emäntä veti henkeänsä, ja Maisu, täynnänsä nöyrää autuutta, olisi mielellänsä häntä hengen-vedossa auttanut, mutta hän ei itsekään saanut henkeänsä vedetyksi; hän vaan pani kätensä sydämmelle, vakuuttaaksensa nouteliaisuuttansa, mutta ei hän sanaakaan suustansa saanut. Miltä nyt yhtäkkiä kyökissä näytti? Olihan niin kuin kaikista astioista kurkistelisi pelkkiä naurusuisia Knuslingenilaisia, ja nuo kauniit, kiiltävät kupariset kattilat ja pannut paukkuivat kuin rumput, ja läkkiratit toitottivat, ja tuo kaunis valkoinen kahvikannu pani kätensä puuskaan ja tanssi ihan kuin vanha pormestarin rouva, Maisun kummi; voi sentään, jo maakan se vissiinkin kaatuu! mutta kaikeksi onneksi Maisu sai vallattoman kahvikannun kiini. Leijonan emäntä nousi ylös ja lopetti puheensa näin: "Ja nyt Jumalan haltuun, Maisu! Tekee oikein hyvää, kun kerran vielä saa puhua vanhan hyvän ystävän kanssa. Minun on paljon parempi olla täällä sinun luonasi, kuin tuolla sisällä tohtorin ja hänen pahanpäiväisien ryökkynäinsä seurassa, jotka eivät muuta osaa kuin klaveria soittaa ja suuta muiskahdella. Jää Jumalan haltuun, Maisu!"
Pelivärkki tuvassa ei soittanut monituisempia eikä kauniimpiakaan säveleitä, kuin nyt paraikaa soi Maisun rinnassa, hän olisi tanssinut ja laulanut ilosta, hän nauraa hohotti valkeesen ja taas katsoi kyökin akkunasta Leijonan emännän perään. Sehän vasta on oikein muhkea rouva, ja hänen vertaistansa ei ole koko paikkakunnalla, ja hän on itse sanonut olevansa sinun vanha, hyvä ystäväsi! Kun Maisu sitte tuvassa kattoi pöytää, vilkasi hän kerran rohkeasti peiliin, juuri kuin nuori tyttö tekee tanssista kotiin tultuansa: kas tuommoiselle Maisu näyttää, se Maisu, joka on Leijonan emännän paras ystävä. Hän ei saanut suuhunsa pannuksi palastakaan siitä hyvästä ruasta, jonka hän oli laittanut; hän oli kyllin ravittu, yllinkyllin.