KOLMASKYMMENES LUKU.
Petrovitschin sydän pehmentyy, mutta paatuu taas.
"Minä tiedän, mitä asiaa teillä on", sanoi Petrovitsch sisään astuvalle tohtorille, "mutta istukaa alas". Hän nosti tohtorille tuolin likelle kakluunia, jossa paraikaa paloi iloinen valkia.
"No, mitä asiaa minulla on sitte, herra profeetta?" kysyi tohtori niin leikillisesti kuin suinkin taisi.
"Rahaa te haette, rahaa veljeni pojalle".
"Te olette vaan puoleksi profeetta; minä haen myös kernoa sydäntä".
"Raha, raha on kuitenkin pääasia, mutta minä sanon lyhyesti ja ilman mutkia: minä en ole niitä miehiä, jotka armeliaasti auttavat juopunutta ojasta ylös, ja vaikka hän vielä olisi taittanut jalkansakin, se on hänen oma syynsä. Yhden minä sanon teille, koska te olette yksi niistä harvoista, joita minä kunnioitan".
"Kiitän kunniasta; mutta kunnon lääkärin asia on parantaa ei ainoastansa ansaittuja, vaan ansaitsemattomiakin vammoja".
"Te kyllä olette tohtori, mutta kuitenkin olette sairas, niinkuin koko paikkakuntamme, niinkuin koko sukukuntamme nykyjään on".
Ihmeekseen sanoi tohtori oppivansa tuntemaan Petrovitschiä muuksi mieheksi; hän kun tähän saakka oli luullut Petrovitschin halveksivan ihmisiä sentähden, ettei hän viitsinyt itseään vaivata, huomasi nyt hänen sitä tekevän mieltä mielin.
"Haluttaako teitä istumaan luonani hetken aikaa? Tänäpänä on minun seitsemäskymmenes syntymäpäiväni?"
"Toivotan onnea".
"Kiitoksia!"
Petrovitsch lähetti palveluspiikansa Ibrahimin luo sanomaan, että hän vasta tunnin takaa tulisi korttisille, ja sitte hän istui tohtorin viereen ja sanoi: "Minä olen tänäpänä semmoisella päällä, että vaikka purkaisin sydämmeni. Minä en ollenkaan pidä väliä, mitä ihmiset minusta ajattelevat; yhtä vähän tämä puu, jonka panen pesään, välittää, ken sen palamaan heittää".
"Erinomaisen hauskaa olisi kuulla, jos teitä haluttaisi minulle kertoa, kuinka teistä on paisunut niin lujaa visaa".
Petrovitsch naurahti, ja vaikka tohtori tiesi Lentsin kipeästi odottavan, hän kuitenkin toivoi saavansa äreän vanhuksen taivutettua, tultuansa hänet tarkemmin tuntemaan. Tohtorin tarkoitus oli se, että Petrovitsch lainaisi vissin rahasumman, jotta Lents oitis tulisi tehtaan osakkaaksi.
"Te ette vielä olleet kahdeksan vanha", alkoi Petrovitsch, "kun minä matkustin ulkomaille, ettekä siis minusta paljon tietäneet".
"Kyllä sentään paljon puhuttiin yhtä ja toista teidän kujeistanne".
"Minun kutunpaimen-ajoiltani, eikö niin? Oikein, ja se aika kuuluukin elämäni pääkohtiin. Minä olen oleskellut ulkomailla neljäkymmentä ja kaksi vuotta, sekä merillä että mailla, joka kuumassa ja kylmässä ilmanalassa, jota vaan ihminen ja koira sietää voi, ja tuo koiran-nimi on minua vaivannutkin kuin koira, ja se on ollut omaa tyhmyyttäni, etten sille antanut potkausta iäksi päiväksi.
"Meitä oli kolme veljestä, vaan ei ainoatakaan sisarta. Meidän isämme oli ylpeä siitä, että me niin kauniisti kasvoimme, mutta siihen aikaan ei lapsia hyväilty niin, kuin tähän aikaan, ja parempi se olikin, sillä se teki mietteliääksi, ja yksi ainoa sana, oli se sitte hyvä tai paha, vaikutti enemmän kuin sata nyt. Veljeni Lorents, jota tavallisesti sanottiin Lentsiksi sukunimemme mukaan, nykyisen Lentsin isä, oli meistä vanhin, minä olin nuorin, ja keskimmäinen meistä, nimeltä Matti, oli ihmeen kaunis mies. Hänen vei se suuri ihmisteurastaja Napoleon mukaansa, ja sillä tiellä hän kuoli Spaniassa. Samalla tappotantereella, jossa hän kaatui, minä olen käynyt. Siinä seisoo korkea vuori, ja siellä vuoren juurella sanotaan lepäämän pelkkiä sotamiehiä, ja niitten joukosta on mahdoton veljeänsä löytää. Mutta minkätähden minä tätä mainitsen? — Ei aikaakaan sen jälkeen kuin meidän Mattimme tuli sotamieheksi, matkusti veljeni Lorents vieraille maille, Schweitsiin, ainoastansa neljäs-osa vuodeksi, ja otti minun mukaansa. Kuka olikaan onnellisempi kuin minä? Minun veljeni oli luonteeltaan tyyne, varovainen mies, ei taida sanoa muuta. Hän oli aina kuin hyvin käypä kello, säännöllinen sekä sen ohessa ankara, hirmuisen ankara. Minä taas olin hurjapää-poika, vallaton, en kelvannut mihinkään, eikä minulla ollut lainkaan kykyä istumaan työpöydän takana. Mitäs teki veljeni nyt? Hän vei minun, kohta kynttilänpäivän jälkeen, poikamarkkinoille Santta Gallen'iin. Siellä pidettiin vielä siihen aikaan joka vuosi poikamarkkinoita, joille nuo isoset Schweitsin talonpojat tulivat hakemaan paimenpoikia Schwabenista.
"Kun minä nyt näin veljeni kanssa seisoin markkinatorilla, tuli luoksemme pöyhkeä Appenzelliläinen, seisahtui jalat leveellään meidän eteemme ja kysyi veljeltäni: 'mitä poikanulikka maksaa?'"
"Minä vastasin rohkeasti 'hinta on kokonainen syli Schweitsiläistä järkeä, kuusi jalkaa leveä ja kuusi jalkaa korkea'.
"Tuo paksu Appenzelliläinen veti suunsa nauruun ja sanoi veljelleni 'Poikahakkeli ei ole tyhmä; minä miellyn häneen'. — Minä vastasin miehen kaikkiin kysymyksiin niin hyvin kuin vaan taisin.
"Veljeni ja Appenzellin mies sopivat pian kaupasta, ja hyvästi jättäissäni sain veljeltäni tämän ainoan opin: 'Jos sinä vaan ennen talvea tulet kotiin, saat selkääsi'.
"Sitte minä koko suven olin kutunpaimenena. Se oli oikeastaan lystiä elämää, ja minä vietin aikaani laulaen vahvasti, mutta monta kertaa minusta oli kuin olisi taivaasta huudettu minulle: mitä poikanulikka maksaa? Mielestäni minä olin myyty kuin Jooseppi Egyptiin; veljeni myi minun, niinkuin hänkin myytiin, mutta tiesi, tulisiko minusta kuningas.
"Talveksi palasin kotiini, mutta kotona minun ei ollut hyvä olla, eikä minustakaan mitään hyvää ollut. Kevään tullessa sanoin isälleni: antakaa minulle kelloja sadan guldenin arvosta, minä lähden kaupparetkelle. Siihen veljeni Lorents sanoi: sata korvapuustia sinä saatat saada. Veljeni oli silloin jo vastaan ottanut koko verstaan ja talouden, isäni oli sairas, ja äitini ei uskaltanut sanaakaan sanoa. Siihen aikaan ei vaimoihmisiä vielä pidetty niin suuressa arvossa kuin nyt, ja minä olen sitä mieltä, että heidän sen ohessa oli paljon parempi olin, niinkuin heidän miestensäkin. Minä laitoin sitte niin, että eräs kellokauppias otti minun kanssaan, ja minä kannoin hänen kellojansa. Minun täytyi kantaa kelloja, selkä melkein väärässä, ja sääliväisyyden siaan sain nähdä nälkää enkä voinut kiusaajastani erkaantua. Minä olin pingoitettuna pahemmissa hihnoissa kuin hevonen, ja kuitenkin sen voimia koitetaan säästää, jos se vaan on vähässäkin hinnassa. Minä ajattelin monta kertaa ruveta varkaisiin ja sitte mennä karkuun, mutta rangaistukseksi näistä ilkeistä ajatuksista päätin edelleen pysyä kiusaajani luona. Eikä se minulle miksikään vahingoksi ollutkaan; minä olen pysynyt raittiina ja rehellisenä. — Yhtä minun pitää tällä kohtaa oitis kertoman, koska ma siitä vielä edespäinkin tulen puhumaan ja se tapaus on antanut minulle paljon miettimistä. Spaniassa minä satuin yhteen Anton Strieglerin kanssa. Me olimme eräässä suuressa kylässä, kolme saksan penikulmaa Valenciasta. Oli kaunis suvinen sydänpäivä. Me istuimme posadan edustalla — siksi ravintolaa kutsutaan Spaniassa — ja juttelimme yhtä ja toista. Silloin kulkee eräs kaunis nuorukainen ohitse, kuultelee meidän puhettamme ja huimii ympärilleen kuin olisi hän riivattu. Minä nytkäsin Striegleriä sivuun, ja hänkin katseli tätä kummaa menoa, mutta jopa nuorukainen juoksee Strieglerin luo, tarttuu häneen ja kysyy spanian kielellä: Mitä te puhuitte keskenänne? Siihen ei tule kenenkään mitään, sanoo Striegler, niinikään spanian kielellä. Mitä kieltä se oli? kysyi spanialainen taas. Se oli saksaa, sanoi Striegler. Nuorukainen ottaa pyhimyksen kuvan, joka riippui hänen kaulassaan, ja suutelee sitä juuri kuin hän tahtoisi syödä se tykkänään, ja viimein sanoo hän meille, että isänsä kotona puhui samaa kieltä, ja pyytää meitä toki tulemaan hänen kanssansa. Tiellä mennessämme hän kertoo meille isänsä tulleen Spaniaan jo enemmän kuin neljäkymmentä vuotta takasin ja hänenkin olevan Saksan maasta kotosin, ja hänen virkansa oli hevosen kengittäjä ja täällä hän oli nainutkin. Nyt hän oli jo viikkokausia sairastanut kuoleman tautia, ja sitte monta päivää puhunut kieltä, jota ei kotoväki ymmärtänyt sanaakaan, eikä hän itse ymmärtänyt äidin puhetta, eikä lapsien, eikä lasten lapsien. Siitä oli kaikki tuskissaan. — Me astuimme sisään huoneesen ja näimme vanhan miehen lumivalkeilla hiuksilla ja pitkällä valkoisella parralla istuvan suorana sängyssä ja huutavan: antakaa minulle kimppu rosmarinikukkaisia! ja sitte lauloi hän: ja istuttakaa niitä haudalleni! — Kun minä tämän näin ja kuulin, se meni läpi luitten ja ytimeni, mutta Striegler oli riuskempi, meni hänen luoksensa ja sanoi: Jumalan terveeksi, maanmies! Ne silmät, jotka vanhus sai, kun hän nämä sanat kuuli, ne silmät minä aina muistan, vaikka ma tulisin sadan vanhaksi, ja minä näen ne aina avoinna, ja käsivartensa hän kurotti ja laski kätensä rinnallensa toinen toisen yli, ikäänkuin hän olisi pusertanut sanat rintaansa. Striegler jatkoi puhetta, ja vanhus vastasi järkevästi jokikiseen kysymykseen, tosin monta kertaa vähän sekavaisesti, mutta ylimalkaan kuitenkin selvästi. Hän oli Hessenistä kotosin, nimensä oli ollut Reuter ja täällä hän oli muuttanut nimensä Caballero'ksi. Viiteenkymmeneen vuoteen hän ei ollut muuta puhunut kuin spanian kieltä, ja nyt kun kuolema lähestyi, ei hän saanut lausutuksi yhtäkään spanialaista sanaa, vaan koko kieli oli kuin tuuleen haihtunut, ja minä puolestani uskon, vaikken sitä vissiä tiedä, ettei hän spanian kieltä enää ymmärtänytkään. Koko perhe oli iloissaan siitä, kun me tulkitsimme kaikki, mitä vanhus tahtoi. Tästä oli Strieglerilie se hyöty, että hän voitti itselleen suuren arvon kylässä, jota hän sittemmin on käyttänyt hyväksensä ja saanut paljon ansiota, ja minä puolestani vaan istuin vanhuksen luona, ja tämä aika Strieglerin parissa oli minun huokein aikani. Minä sain ruokaa ja juomaa riittävän tarpeeksi. Ihmiset elättivät minua, juuri kuin siitä olisi ollut hyvää vanhuksellekin. Kuolemaa ei kuitenkaan kuulunut, ja kolmen päivän perästä lähdimme pois. Mutta tuskin olimme kävelleet penikulman matkaa, jo tuli poika ratsastaen perässämme, kun isä haikeasti meitä kaipasi, ja meidän täytyi palata takasin. Me tulimme sinne taas ja kuulimme hänen kyllä puhuvan saksaa, mutta mahdotonta oli ymmärtää, mitä hän tahtoi, ja hänen viimeiset sanansa olivat: nyt minä tahdon lähteä pois, nyt halajan kotiini! ja sitte hän kuoli".
Petrovitsch pidätti vähäsen, ja sitte hän taas jatkoi kertomustaan: "Koko tämä tapaus on syvästi liikuttanut mieltäni; kuitenkaan se ei silloin vielä kosenut niin kuin se vastedes jälleen minua kosi. Striegler palasi sitte vielä jälestäpäin Spaniaan, ja on nyt, kuten olen kuullut, nainut yhden Caballeron tyttäristä. Franskan maalle jouduttuani, tapasin siellä Marseillen kaupungissa teidän isänne, herra tohtori, ja hän huomasi, etten minä sentään ollut niinkuin moni oli luullut, niin peräti kelvoton kaikkeen. Hän lainasi minulle rahaa, ja siitä alkaen koitin omin voimin tulla toimeen. Minä olen elänyt säästäen ja nähnyt nälkää toisten tähden, ja vasta nyt vanhoilla päivilläni olen oikein saanut jalkani oman pöydän alle. Teidän isällenne minä aina säännöllisesti lähetin rahat, ja sain taas häneltä enemmän myymätavaraa. Minä olen kulkenut ympäri puolen mailmaa. Minä osaan puhua viittä kieltä, mutta missä ikänänsä minä vaan olen kuullut yhdenkin saksalaisen sanan, on minusta ollut, kuin tahtoisi sydämmeni haljeta. Minulla on yksi suuri vika: minä en ole koskaan voinut tukahuttaa kodin-kaipuuta. Se on salaa hiipinyt minun jälkiäni, taajaan takanani, ikäänkuin joku näkymätön henki, ja monesti on ilojuoma suussani maistunut, kuin olisi joku sekoittanut pöytäsuolaa viinilasiini".
Petrovitsch taukosi taas ja korjasi valkeata pesässä, että se leimahtaisi kirkkaammin palamaan; sitte kuljetti hän kättänsä kasvojen yli, liikutteli kasvonsa ryppyjä ylös alas ja alkoi: "Minä menen kymmenen vuoden ohi. Minä olen Odessan kaupungissa ja olen varakas mies. Se on komea kaupunki. Siellä kaikki kansakunnat ovat kuin kotona, ja siellä on minulla yksi ystävä, jota en ikipäivinäni unohda. Likellä kaupunkia on kaksi kylää, Luftdorf ja Kleinliebenthal ja vielä monta muutakin kylää, joissa asuu pelkkiä saksalaisia, vaikka ne eivät ole kotoisin tältä paikkakunnalta, vaan Würtenbergistä. Kaikilta tahoin nyt minulle tarjottiin kauppatavaraa, vaan minä olin uskollinen isällenne, siksi kun hän kuoli. Minulla oli nätti omaisuus ja minä olisin saattanut kulkea hevosella, mutta minä vaan kävelin jalkasin läpi koko Venäjän maan. Matkan rasitukset eivät minua ollenkaan vaivanneet. Tässä näette käsivarteni, herra tohtori; siinä on kaikki lihakset kuin teräksiset, ja arvatkaapa niitten jäntevyyttä kolmekymmentä vuotta takasin! Toista oli silloin vielä.
"Minä asetuin taas Moskovan kaupunkiin ja viivyin siellä neljä vuotta. Minä en oikeastaan saata sanoa, että asetuin sinne asumaan, sillä minä en koskaan ole asettunut ainoastaan lepoa nauttimaan, en koskaan ole siunaaman ajaksikaan, niinkuin sanotaan, kotiutunut, ja se, juuri se, on auttanut minua säästämään ja ansaitsemaan. Minua ei ole elämäni päivinä kukaan ajanut unesta enkä ole ikipäivinäni kääntynyt toiselle kyljelleni, aamulla herättyäni. — Kotimaalaisia ilmaantui täällä enemmänkin, ja minä autoin heitä. Niitä on enemmän kuin yksi tuolla ulkomailla, jotka minun kauttani ovat onnen saavuttaneet. Minä kysyin heiltä, kuinka kotona voidaan. Vastattiin, että isäni on kuollut, äitini kuollut ja veljeni nainut. Minä kysyin, eikö hän ole minusta tiedustellut mitään, vaan siitä en ole saanut mitään selvää tolkkua, on ainoastaan sanottu veljeni hokeneen, että minä vielä palaan kerjäläisenä takasin. Ja arvatkaapa, herra tohtori, mikä minusta on ollut kipeintä kuulla? Se, että kotimaalaiseni kutsuivat minua kutunpaimeneksi. Siihen on veljeni syypää, että minä saan koko elämäkauteni tätä haukkunimeä kantaa. Monesti minä ajattelin pitkin ja poikin näin: minä hänelle lähetän kaksituhatta guldenia ja samassa kirjoitan hänelle: tämän lähettää sinulle kutunpaimen palkkioksi niistä sadoista korvapuustista, jotka sinä vielä olet velkaa, kuin myös kaikesta hyvästä, jota olet hänelle tehnyt sekä siitä, että olet hänestä niin suurta murhetta pitänyt. Tätä tehdäkseni minä aina päätin, mutta hiisi tiesi miksei siitä sen enempää tullut. Eikä ollut olostani Moskovassakaan; minun teki mieleni kotiin. Mutta sen siaan jouduin Tlflis'iin ja siellä minä viivyin yksitoista vuotta. Kun minä tunsin tulevani vanhaksi, ajattelin minä: ei tästä ole, vaan sinun pitää tekemäsi toisin: sinä lähdet kotiin ja otat kultasäkin kanssasi. Joka mies siellä on sen näkevä, paitsi veljesi ei, että sinä tulet hänen kanssaan vaihettamaan sanaakaan — näin ajatellessani minä yhä vakaannuin ja yhä tulin selville siitä, että hän se oikeastaan on minua sortanut, että hän mielukkaimmin olisi auttanut minua elämästä pois. Hyvä, kyllä minä taidan kostaa. Minä olen häntä vihannut ja useasti ajatuksissani herjannut, vaan en sittekään ole saanut häntä vieroitetuksi ajatuksistani. Sen ohessa on minulla sentään alati ollut kodin kaipuu, semmoinen, etten saata sitä sanoakaan: ei mikään vesi mailmassa maistu paremmalta, kuin vesi täällä kaivossa kirkon kohdalla, ja se ilma suviehtoisina täällä kotopaikalla on kuin sulaa palsamia! Minä olisin maksanut sata guldenia, jos joku olisi minulle tuonut kamarini täyteen kotipaikkani ilmaa — niin ajattelin monta monista kertaa. Minä olen ajatuksissani ihannellut, kuinka kaikki väki yli- ja alikylässä kokoontuisi ja sanoisi keskenänsä: se on Pietari eli Petrovitsch, joksi minun nyt ovat ristinneet, ja kuinka heidän pitäisi kaikin saada syödä ja juoda kolme päivää peräkanaa, siksi kun kyllästyisivät. Tuonne isolle niitylle talomme edessä minä ajatuksissa laitatutin pitkät pöydät, ja kaikkein piti saaman sinne tulla, ketä hyvänsä vaan halutti, kaikki, kaikki, paitsi veljeni ei. Aikapäivittäin tuntui minusta taas niinkin, että hän oikeastaan on ainoa ihminen mailmassa, jota minun pitäisi rakastaman. Mutta minä en ole tahtonut siihen itseäni taivuttaa. Joka vuosi olen itsekseni sanonut: kun tää vuosi on loppunut, lähdet kotiin, mutta minulta ei ole tullutkaan lähtöä, sillä kun toimeni on ollut sitä laatua, että kaikki mihin koskee, muuttuu kullaksi, on ollut vaikeaa siitä erota. Minä tulin harmaapääksi ja vanhaksi, tietämättä itsekään, kuinka se kävi. Sitte minä sairastuin ensi kerran elämässäni, ja pahoin sairastuinkin. Viikkokausiin minä en tietänyt mitään, ja kun minä jälleen pääsin täyteen järkeen, sanottiin minun hourupäissäni puhuneen kieltä, jota ei kukaan ihminen ymmärtänyt; ainoastaan tohtori oli pari sanaa ymmärtänyt ja sanonut ne olevan saksaa, mutta hän ei sentään niitäkään sanonut oikein käsittävänsä, minä kun olin usein huutanut: 'Kain!' ja 'mitä poikanulikka maksaa?' Nyt johtui mieleeni Caballero, tuo kyläläinen Valencian kohdalla. Jos nyt sinäkin, ajattelin minä, tulisit sairastamaan yhtä pitkällistä tautia ja jos olisit janoon nääntymäisilläsi ja tahtoisit vettä eikä kukaan ihminen sinua ymmärtäisi — — — Kyllä nyt jo on aika mennä, eikä nyt enää muuta kuin kotiin, kotiin, kotiin! Pian minä sitte paranin, minulla kun on raitis luonto, ja sitte minä lujasti päätin, kerrassansa päätin lähteä kotiin. Ja jos hän, veljeni, nöyryttää itsensä, jos hän sanoo: minä olen tehnyt sinulle vääryyttä, — sitte minä asun äänen luonansa kuolemapäivääni saakka. Kuinka kauan tätä elämää sitte kestääkään?! Mitä hyvää koko mailmasta on, ellei ole ihmisiä, jotka ovat omaisia? Matkallani kotiin — vihdoin viimein pääsin niin pitkälle — olin kuin lapsi, joka karattuansa metsään, juoksee itkusuin kotiin. Minä mietiskelin monesti, kuinka vanha minä nyt olinkaan, ja viha veljeäni kohtaan kiusasi minua taas, ja kun vaan ei voi lakata jotain mielipahassa ajattelemasta, on kuin olisi iskenyt jonkun suonta: niin pian kuin siihen koskee, taikka vaikkei muuta kuin sitä ajatteleekin, kohta rupee veri juoksemaan, paha, musta veri.
"Minä pääsin kotipaikalleni.
"Kun minä tulin laksoon, näytti minusta kuin vuoret olisivat nousseet juoksemaan minua vastaan.
"Minä ajan kylien ohitse; tuossa asuu se ja se, mutta minä en muista kylien nimiä, ennenkun ne vasta sivutse tultuani johtuu mieleeni. Kyläkatu on nyt leveämpi ja mukavampi kulkea. Nyt ei enää kuljeta yli vuorten, vaan lakson kautta. Minä olen kuin vieraassa maassa, ja olen kuitenkin kotona. Vuoret, joilla ennen kasvoi puita taajassa, ovat nyt näöltään kuin paljaaksi ajetuita turkkilais-päitä. Täällä on hirmuisesti menetelty metsän kanssa. Oli kaunis suvinen ilta, kun minä tulen meidän kylään; on juuri päästy heinän teosta; ehtookellot soivat, ja minä kuultelen niitten ääntä, jonka vertaista ei ole mailmassa toista. Vierailla mailla ollessani neljäkymmentä kaksi vuotta olen monenmoisia kelloja kuullut, mutta ei yhdellä ainoallakaan ole sentapaista ääntä. Minä otan hatun päästäni, — en tiedä minkä tähden, — mutta tuntui niin suloiselta, niin autuuttavan suloiselta, kun kodin ilma puhalsi pääni ympäri; se toi semmoisia terveisiä, etten taida sitä sanoa. Oli juuri kuin harmaat hiukset päässäni jälleen nuorentuisi. Harvat minä tunsin niistä ihmisistä, jotka kävelivät tiellä, mutta teidän, herra tohtori, minä tunsin oitis: te olette niin isänne muotoa. Minua ei tuntenut kukaan. Minä pidätin Leijonan edessä ja kysyin: Onko Lorents Lents Morgenhaldessa kotona? Kotonako? Hän kuoli jo seitsemän vuotta sitte. Se uutinen oli, kuin salama olisi lyönyt minun maahan, mutta minä maltoin itseni taas, eikä kukaan muodostani huomannut, mitä minun mielessäni liikkui.
"Minä menin ylös osoitettuun kamariini, ja myöhempänä yöllä läksin ulos kävelemään kylän läpi, ja näin käydessäni muistutti senkin sata asiaa ja esinettä minua lapsuuteni päivistä. Minä kävelin ylös vanhempaini taloon: siellä on kaikki hiljaista. Kuuset metsässä talon takana, jotka siihen aikaan olivat tuskin kahta vertaa korkeammat kuin minä, olivat nyt kasvaneet mahtaviksi ja kaadettaviksi. Minä päätin itsekseni lähteä matkaan taas ennen päivän koittoa. Mitä minun on täällä tekemistä? Eihän kukaan ole minua tuntenutkaan.
"Mutta ei minulta tullutkaan lähtöä.
"Nyt rupee luonani juoksemaan ihmisiä joka haaralta, kädet oikoisena ottamassa lahjoja vastaan. Mutta, herra tohtori, minä olen kerran, ikävyyteni vietoksi, ruokkinut varpusia akkunalaudallani, ja nyt nuo aneliaat kerjäläiset saapuvat joka aamu kuin riivatut samalle paikalle ja panevat pääni pyörälle, enkä minä enää saa niitä peloitetuksi poiskaan. Helppo asia on totuttaa, mutta vaikea on vieroittaa. Minä en enää kysy yhdenkään ihmisen perään, sillä milloinka olen kysynyt, en ole vastaukseksi saanut muuta kuin: hän on kuollut, taikka, hän on hävinnyt, ja se tuottaa ruumiiseni väristyksen seitsemäntoistakymmentä kertaa päivässä. Ken minua kohtelee, se on kohdeltu, mutta ken minua ei kohtele, siitä minäkään en ole tietävinäni. Kaikki tutut ovat luonani käyneet, paitsi minun veljeni vaimo ja hänen prinssinsä. Kälyni on sanonut: minun kytyni kyllä tietää, missä hänen vanhempainsa talo on; me emme juokse hänen perässänsä. Nuori Lents, kun minä ensi kerran hänen näin, inhoitti minua; hän ei ole sukumme muotoa, vaan hän tulee äitiinsä. Ja nyt kun katselen tän kylän oloja ynnä koko paikkakunnan, tahtoisin repiä vanhat hiukset päästäni, että kotona olen. Täällähän on kaikki ihmiset niin kyyristyneitä, niin lamaantuneita, niin kitukasvuisia. Missä on entinen iloisuus, missä ylimielisyys? Ei sitä ole ollenkaan. Ei edes nuorisostakaan ole mihinkään. Täytyyhän minun antaa puisto-käytävässäni noukkia kirsimarjat raakoina, ettei nuoret oksat varkaitten käsissä taittuisi. Minun veljenpoikapiipottajani, kummoinenka hän on mieheksi? Hän on komuttunut kyyryllänsä-istuja, ja minä taas olen ulkomailla tuulettunut ja karaistu. Minuun ei kose mikään; häneen kosee pienikin tuulen puuska, ja joka kovempi sana tekee hänen kipeäksi. Oli sentään sekin aika, jolloin minä hänestäkin toivoin jotain ja ajattelin: hän on kerran tekevä elämäni hauskaksi. Jos hän olisi nainut teidän tyttärenne Amandan, olisin minä tullut vedetyksi nuoren parin puoleen, taikka he minun puoleeni. Koko minun omaisuuteni olisi joutunut teidän perheesenne, ja se olisi minusta ollut oikein, sillä minun tulee kiittää teidän isäänne onneni perustuksesta, jos se on mikään onni. Tuo pahanpäiväinen Pilgrim on kuin onkin arvannut minun ajatukseni ja tullut luokseni tahtomaan minua Lentsin puhemieheksi, mutta minä en semmoiseen sekaannu, en ikinä! Minä en koskaan houkuttele ketään, enkä anna itseänikään houkutella. Jokaisen täytyy elää omasta kohden. Summa on se, joka on ollut mielessäni sanoa, että minä en anna kupariäyriäkään; ennen minä vaikka heitän rahani äkkisyvään. Jo nyt olen, kuin olenkin tarpeekseni kertonut; minun on oikein hiki".
"Miltä teille sitte maistui vesi kirkonkaivosta, jota niin suuresti teki mielenne?" kysyi tohtori.
"Huonolta, hyvin huonolta; se on liian kylmää ja liian kalseaa; minä en sitä siedä".
Tohtori otti näistä sanoista kiini ja koki saada Petrovitsch'iä kääntymään ja hänelle todeksi näyttää, että mailma ei ole muuttunut eikä huonommaksi tullut, yhtä vähän kuin äsköin sanottu kaivovesikään; hänen vatsansa vaan ei ollut sama kuin ennen nuorena, eikä liioin hänen silmänsä, enempää kuin hänen ajatuksensakaan. Hän selitti Petrovitschille, että hän tosin ja syystä kyllä, ulkomailla ollessaan, oli tullut karaistuksi ja voittopäiseksi, mutta kotiahkeruuden kehoitukseksi ja tytyväisyyden vuoksi oli välttämättömän tarpeellista sekin, että moni pysyi kotomaalla hiljakseen ja ahkerasti työskennellen, ja ikäänkuin ruuviraudat kiinitettynä työpenkkiin. Tohtori piti erinomattain tärkeänä sitä seikkaa, että ken se soittovärkkiä valmistaa, sillä tulee olla erinomainen tarkkuus, melkein arkamaisuus, joka myös tekee arkaluontoiseksi ja samassa hän Petrovitschiä huomautti siitä, että hän itsekin oli yhtä helläsydämminen kuin hänen veljensä poikakin. Hartaimmilla sanoilla tohtori pani hänen sydämmellensä, että hänen täytyi ryhtyä apuun, mutta Petrovitsch oli jälleen tuo vanha jäykkä jöröpää, ja vastasi vaan: "se on sanottu, kuin sanottu. Minä en houkuttele ketään, enkä anna itseäni houkutella. Minä en tee siihen asiaan mitään. Vielä pari sanaa, herra tohtori: jos tahtoisinkin, en tiedä mitä tekisin".
Ei mikään auttanut. Kun nyt tuli sana Ibrahim'iltakin, lähti
Petrovitsch kotoa tohtorin kanssa. Tohtori meni Morgenhaldea päin.
Päällystakkinsa hänen täytyi kääriä oikein ruumista myöden, sillä nyt
kävi raju tuuli, vaikka se oli erinomaisen viileä.