YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Anninkin sydän heltyy, mutta paatuu taas.
Sillä aikaa kun Lents tuskistuneena kulki paikasta paikkaan mäkikylissä, sai Anni kotona vieraita. Hän oli jäänyt yksin kotiin, ja vielä yksinäisemmältä tuntui, kuin Lents ei ollut jättänyt hyvästikään. Sanomatta sanaakaan ja huulet tukittuna oli hän koton lähtenyt. Vaikka Anni kyllä koki itseään lohduttaa ja ajatteli: mitä turhia! sanon pari sanaa, niin on kaikki hyvin taas, kuitenkin häntä tänäpäivänä rasitti tavaton levottomuus, ja hänen poskensa polttivat. Hän ei ollut tottunut päätänsä vaivaamaan ajatuksilla; hän oli kaiken ikänsä elänyt hälinässä ja huvissa eikä oikeastansa koskaan hiljaisuudessa itsekseen miettinyt mitään. Mutta nyt hän ei päässyt omia ajatuksiansa pakoon, vaikka hän olisi ruvennut mihin askareesen hyvänsä, taikka kävellyt edes takasin huoneissa. Oli kuin jokin olisi häntä vainonnut, jokin, joka tavan takaa nyki häntä hameesen ja kuiskasi hiljaa: kuule minua.
Hän oli saanut pikku tytön nukkumaan; pikku Wilhe istui palveluspiian tykönä nyhtien lankaa, jota piika oli kehrännyt, ja nyt kun lapsi makasi, tuntui Annista kuin joku pidättäisi häntä tuolissa, jossa hän istui, eikä laskisi häntä nousemaan, ja oli kuin ääni hänelle kuiskaisi: Anni, mikä sinusta on tullutkaan? Se kaunis, hauskuttava, rakastettu ja kiitetty Leijonan Anni istuu nyt täällä hämärässä kamarissa, autiossa talossa, säästäen syöden ja murhetta nähden. Minä kyllä tekisin, vaikka mitä hyvänsä, kun minua vaan talossa kunnioitettaisiin. Mutta kaikki, mitä minä teen, ja kaikki, mitä minä sanon, on vastoin hänen mieltänsä. Ja mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt sitte? Enkö ole ollut säästäväinen ja ahkera, ja enkö minä mielelläni tekisi vielä enemmänkin työtä? Mutta täällä ylängöllä ollaan kuin haudassa…
Nämä ajatukset tempoivat Annin ylös; hän seisoi pystysuorana vapisten. Hänen mieleensä muistui unensa mennyt yönä: hän ei tällä kertaa nähnyt unta huviajoista eikä hauskoista ravintolan vieraista; hän oli ollut seisovinaan oman auenneen hautansa partaalla. — Omin silmin hän oli sitä katsellut, vielä nähnyt senkin, kuinka luodusta mullasta pieniä kokkareita kieri alas hautaan. Hui, voi! huusi hän nyt lujaa ja seisoi ison aikaa kuin halvattuna.
Vihdoin hän virkistyi ja sanoi itselleen: minä en tahdo vielä kuolla, minä en vielä ole oikein elänytkään, en kototalossa, enkä täällä.
Hän itki, syvästi surkutellen itseään, ja hänen ajatuksensa juoksi menneisin aikoihin. Hän oli ajatellut saavansa elää hauskasti, rakastetun miehen kanssa hiljaista elämää, tietämättä koko mailmasta mitään, hän kun oli jo kyllästynyt ravintolan oloihin, ja nyt häntä ahdisti semmoinen pelko, vaikkei hän ollut siitä oikein selvillä, että koko tämä kerskailtu elämä seisoo horjuvilla jaloilla. Hänen miehensä vika se tykkänään on, että häntä taas haluttaa ulos toimekkaampiin oloihin käyttämään täällä viruvia voimiansa. Hänen miehensä on ihan kuin soittovärkki: se soittaa soitettavansa, muttei ole muusta soitosta minään. —
Kesken valitustaan hänen täytyi nauraa tätä vertaustansa.
Yhä edelleen ajatuksensa juoksivat: hyvin mielellänsä hän tahtoisi olla alammainen semmoiselle miehelle, joka mailmalle näyttää olevansa mestari, vaan ei tuommoiselle nastojen nyppiälle.
Hänen rintansa tykytti: mutta olethan sinä kuitenkin tietänyt, mikä mies hän on, ja mimmoinenka. — Olen — vastasi hän — mutta en ole tietänyt häntä semmoiseksi, en semmoiseksi.
Mutta eikö hänellä ole hellä sydän?
On, kaikkia muita ihmisiä, paitsi minua kohtaan. Ei ole kukaan elänyt hänen kanssaan yhdessä, eikä kukaan uskoisi, kuinka oikullinen hän on ja kuinka pirullisen riivatuksi hän taitaa tulla. Se semmoinen elämä ei käy päinsä; ei auta enää nastateitä eteenpäin pyrkiä; tästä täytyy tulla toinen elämä.
Muutos koti-elämässä oli Annin palavin halu, ja se hänen mielessään alinomaa hehkui. Hän tahtoi käyttää uhkuvia voimiansa ravintolan emäntänä, kaikkein etsityimpänä emäntänä sekä likeltä, että kaukaa, ja sitte kun hänelläkin oli täysi työ, kun hänkin voi omasta kohden jotain ansaita ja elää muitten ihmisten keskuudessa, silloin vasta alkaa rauhan hetket ja hyvät ajat.
Anni meni tupaan ja katseli itseään peilissä ja puki siististi päällensä. Hän ei saanut olluksi huolimattomasti vaatetettuna; tohvelissa hän ei ollenkaan askaroinnut, sitä vastoin kuin Lents monesti yhdestä sunnuntaista toiseen ei vetänyt saappaita jalkaansa. Kun hän nyt näin itseään siistiksi puki ja isosta ajasta taas pani päänsä kolmikertaiseen paksuun palmikkokruunuun, oli kuin hänen ynseä muotonsa sanoisi: minä olen Leijonan Anni enkä minä tahdo huoliini nääntyä; minä levitän siipeni täyteen lentoon, ja hänen täytyy seurata, täytyy. Olenhan minä ohjannut meidän kahta väkevintä parihevostakin. Hän maiskasi suullansa ja ojensi oikean kätensä korkealle, ikäänkuin hän paraikaa olisi ajellut lystiä hevosparilla.
"Onko rouva kotona?" kuului kysyttävän ulkona.
"On".
Ovelle naputettiin, ja Annin silmät suurenivat, kun pastori astui sisään.
"Terve tuloa, herra pastori", sanoi Anni niiaten. "Te olette tulleet minua tervehtimään ettekä minun miestäni?"
"Sinua, niin. Minä kyllä tiesin, että miehesi oli lähtenyt matkalle, mutta minä en ole sinua enää nähnyt kylässä sitte vanhempaisi vastoinkäymisen, ja minä ajattelin itsekseni: ehkä kentiesi taidan olla sinulle joksikin avuksi yksinäisissä ajatuksissasi".
Anni hengitti vapaammin. Hän oli ensin ollut siinä luulossa, että Lents olisi lähettänyt pastorin tänne, taikka pastori itsepasillaan tullut hänen miehensä puolesta puhumaan hänen kanssansa.
Anni valitti nyt vanhempainsa kovaa onnea ja sanoi pelkäävänsä, ettei äiti kauankaan eläisi tämän kohtauksen jälkeen.
Pastori puhui hänelle sydämmellisellä tavalla, ettei Jumalan kanssa auta napista siitä, mitä kerran tapahtunut on, oli se sitte ansaittua, tai ansaitsematonta, eikä sen tähden vihoissaan ja äkeissään vieroittaa itseänsä maailmasta. Hän muistutti siitä, mitä hän vihkiäisissä oli sanonut avioparin yhteisestä kunniasta, ja hyvänsuopeasti lisäsi hän, että Leijonan isäntä oli ainoastansa erehtynyt laskuissaan, tosin kyllä pahasti, mutta kuitenkin syyttömästi.
"Minä en ole unohtanut sitäkään", sanoi pastori, vähän tauottuansa, "että tämä päivä on viides hääpäiväsi, ja tänään minua halutti sanoa sinulle hyvää huomenta".
Anni kiitti, nöyrästi hymyillen — mutta sydäntänsä pisti se, että Lents oli lähtenyt sanomatta hyvää huomentakaan. Tottuneella puheliaisuudellaan hän sitte sanoi kuinka hyvää se hänelle teki, että pastori häntä näin kunnioitti; hän puhui paljon hänen hyvyydestään ja kuinka koko kylän väen pitäisi rukoileman Jumalaa suomaan hänelle pitkää ikää.
Nähtävästi Annin aikomus oli makoisella puheella pidättää pastoria sekaantumasta heidän perhe-elämäänsä; hän ei tahtonut, että pastori millään muotoa olisi ryhtynyt heidän riitansa välitykseen. Hän pani huulensa suippuun samalla itseluottamuksella kuin postiljooni Gregori teki asettaissaan torvea huulillensa, puhaltaakseen vanhaa, hyvin opittua soittoansa.
Pastori huomasi sen hyvin. Hän alkoi kiittämään Annia — jota Anni todella ansaitsikin — siitä, että hän aina oli ilomielinen ja järjestystä rakastava sekä kaiken kujeellisuutensa ohella kuitenkin aina elänyt siveästi ja vanhempainsa kodissa pitänyt kaikesta vaarin.
"Minä en ole enää tottunut kiitosta kuulemaan", vastasi Anni, "minä en enää tiedä mitään siitä, että olen joskus maailmassa ollut jostakin arvosta ja että vieläkin olen jotain olevinani".
Pastori nyykytti päätänsä, nyykytti tuskin nähtävästi; luja väkä oli vastassa. Vaan samoinkuin lääkäri voittaa sairaan luottamuksen, kun sanoo: se ja se paikka on kipeä, siinä pistää, siinä ahdistaa, siinä polttaa — sairas nostaa silmänsä iloisesti ylös: niin oikein, tuohan tietää kaikki ja tuo se auttaa taitaa — samoin tiesi pastorikin kertoa Annin sielun taudin, ikäänkuin hän itse olisi samaa kokenut, ja hän lopetti näillä sanoilla: "Sinä olet kaiketikin monesti nähnyt verta juoksevan, josko olet itse, taikka on joku muu saanut haavan iskusta, tai loukkauksesta, taikka lyömästä. Tuo tumma, juosnut veri saa vähitellen kaikki taivaankaaren seitsemät värit, ja samoin on ihmissielunkin laita: sen saama solvaus tai herjaus tulee juosneesen vereen, jossa niinikään läikkyy sen seitsemät värit: viha, ylenkatse, kiukku, surku itseänsä kohtaan ja katumus pikaisuudesta, halu vahingoittaa muita ja taas yhtäläinen halu jättää kaikki kalmettumaan".
Nyt oli kuin olisi Anni ottanut oman sydämmen käteensä ja elävästi näyttänyt, kuinka se oli survottu rikki, kuinka rahnaantunut, kuinka särkynyt, ja tuo nastojen nyppiä, tuo tyhjäntoimittaja sai nyt mittansa täyteen. Anni lopetti sanoilla: "Herra pastori, auttakaa te!"
"Sen teenkin, mutta vielä täytyy jonkun toisenkin olla apumieheni, ja se olet sinä itse. Sinun ei kuitenkaan tarvitse peräti muuttua toiseksi ihmiseksi. Jos sinun täytyisi tehdä se, olisi se surullista. Minä olen tarpeeksi vanha tietämään, kuinka vaikea semmoinen muutos on, vaikka se on huokeasti sanottu. Sinun ei tarvitse muuta kuin parantaa itseäsi, ei muuta kuin riisua pois se, joka sinuun on vieraantunut, sillä alkuhamaan sinä olet hyväluonteinen, vaikka sinä olet tuon unohtanut mieltä mielin ja pitänyt sitä pilkkana, ylpeillen liukkaasta kielestäsi. Heitä kopeutesi pois ja vallanhimosi. Ellei avioliitto ole sydämellistä sopua, se on paljasta toinen toisensa kalvamista".
Pieniläntä pastori muuttui yhtä haavaa suureksi; hänen äänensä oli voimakkaampi, kun hän nyt Annin mieleen johdatti hänen sydämmensä tylyyden Maisua kohtaan ynnä hänen kopeuttansa. Anni kuulteli ja katseli säkenöitsevin silmin, ja hän tarttui kiini kuin saaliisen, kun pastori mainitsi hänen rikoksestansa Maisua kohtaan.
Tämä on kylä kaunista kuulella! Hän se on siis, tuo salavehkeinen vanhapiika, tuo ulkokullattu, joka on ärsyttänyt kaikki ihmiset häntä vastaan; papinkin ja kaikki ihmiset hän on yllyttänyt. Eikä mikään kissa halukkaammin pureskele hiirtä, kuin Anni nyt panetteli ja sadatteli Maisua: "Jos minä nyt vaan saisin hänen kiini", kirskui Anni ehtimän kautta.
Pastori antoi Annin riehua loppuun ja sanoi sitte: "Sinä kyllä olet Maisulle osoittanut olevasi paha, mutta sittekin on, kuin olen sanonut, että sinä et ole niin paha, sinä et ylimalkaan ole ollenkaan paha".
Nyt Anni itkusilmin valitti käyneensä niin peräti toisenlaiseksi, hän oli muuttunut niin kiukkupäiseksi, vaikkei semmoinen kuulunut hänen luontoonsa lainkaan, ja syynä tähän kaikkeen oli se, ettei hän mitään ansainnut eikä mitään ansaituksi saanut, eikä hän ollut luotu pitämään vähäpätöisen kellosepän taloutta pystyssä, hän joka syntyänsä oli ravintolan emäntä, ja jos pastori vaan auttaisi häntä pääsemään ravintolan emännäksi, oli hänen luja lupauksensa, ettei ikinä enää hänessä havaittaisi mitään vihaa taikka pahan rahtuakaan.
Pastori myönsi, että hän oikeastaan oli syntynyt ravintolan emännäksi — Anni suuteli kiitollisuudesta pastorin käsiä — ja pastori lupasi puolestansa tehdä, mitä taisi auttaaksensa häntä saamaan ravintolaa, mutta manasi ja rukoili häntä sen ohella olla odottamatta minkäänlaista muutostaan ulkoa. "Sinä et ole vielä kurjuudesta tai onnettomuudesta nöyristynyt tarpeeksi. Sinun kopeutesi on sinun syntisi ja sinun omasi ja omaisiesi onnettomuus. Suokoon Jumala, ettei joku todellinen onnettomuus vasta sinua käännä miehesi ja lastesi puoleen".
Anni oli istunut vastapäätä peiliä, kuitenkaan huomaamatta sitä ennen kuin nyt, kun hän näki kasvonsa peilissä, ja hänen mielestänsä oli kuin hämmähäkin seitti peittäisi hänen kasvojansa ja hän pyhkäsi sitä monta kertaa kädellään pois.
Pastorin piti lähtemän, mutta Anni pyysi häntä kuitenkin vielä jäämään; hän voisi paremmin ajatella, kun pastori oli läsnä, jos pastori vaan tekisi niin hyvin ja viipyisi vähän aikaa vielä.
Molemmin he sitte istuivat ison aikaa ääneti. Ei kuulunut muuta kuin kellojen napsutus. Annin huulet kyllä liikkuivat, mutta hän ei saanut sanankaan maalle.
Kun pastori vihdoin meni, suuteli Anni innokkaasti hänen käsiänsä ja pastori sanoi: "Jos luulet itsesi otolliseksi vieraaksi ja jos olet vilpittömästi kääntynyt, mutta aivan vilpittömästi, muista se, niin tule sitte huomenna Herran ehtoolliselle. Jumalan haltuun!"
Anni tahtoi kohteliaasti tehdä pastorille seuraa, mutta hän sanoi: "Ei nyt kysytä kohteliaisuutta, vaan ennen kaikkea tee itsesi hyväksi, nöyrytä itsesi. Tuomitkaa itse, ett'ette tuomituiksi tulisi, sanon apostoli Paavali. Ole oma tuomarisi, malta mielesi. Totuta itsesi istumaan alallasi ja miettimään omaa itseäsi".
Pastori meni, ja Anni jäi istumaan kuin pannaan pantu. Hänen tapansa ei ollut istua alallansa taikka joutilaana, ja sentähden se tuntui hänestä vaikealta, mutta nyt hän otti sen pakon päällensä, ja eräs pastorin lausuma oli yhtäpäätä hänen mielessään. Pastori oli sanonut: "Sinulla on usein kelpo hyviä ajatuksia, katuvaisen ajatuksia, mutta sinä saat niitä vaan kuin vieraisiin, pitämään seuraa pikkuiseksi aikaa, ja sitte ne katoovat näkymättömiin kuulumattomiin. Sinä asetat taas paikallensa tuolin, pyhkäiset pöydän ja — sitte on kuin ei olisi ketään vieraisilla ollut".
Näitä sanoja Anni nyt mietti ja — huomasi ne tosiksi.
Anni taisi olla ankara itseänsäkin kohtaan, eikä ainoasti muita kohtaan. Hän kysyi itseltään: minkätähden sinä oletkin asettanut elämäsi näin?
Lapsi heräsi ja itki. Äkkiä lensi Annin päähän tämmöinen ajatus: Pastorilla ei olekaan lapsia: hänen kyllä kelpaa käskeä minut istumaan rauhassa, vaan minä en sitä saa; minun täytyy rauhoittaa lastani.
Anni nosti lapsen ylös vuoteelta ja hyväili sitä enemmän kuin milloinkaan ennen. Auttoihan lapsikin häntä karkoittamaan näitä ajatuksia yksinäisyydessä.
Lasta unetti vielä, ja yhtäkkiä Annin mieleen muistui laulu, jonka Lents hänen ensimmäisellä käynnillänsä Morgenhaldessa oli laulanut, ja nyt Anni rupesi laulamaan: "Rakkaus on hieno kukka". Lapsi nukkui jälleen; Anni piti sitä hiljaisesti helmassaan, jatkaen laulua, ja itselleen hän teki tämän kysymyksen: "Ketä sinä olet päivinäsi rakastanut? Ketä sinä nyt rakastat?… Sinä olet tahtonut tulla naiduksi ravintolan pojan kanssa ja taiteilian kanssa, sinä olisit mielelläsi tahtonut olla uljas rouva, mutta sinä et ole rakastanut, oikein sydämmesi pobjasta rakastanut vielä ketään. Entäs sinun miestäsi? Sinä olet huollut hänelle sen tähden, että yksi tohtorin tyttäristäkin olisi hänelle huollut, ja sen tähden että sinä tahdoit pikaa päästä kotoa pois ja senkin tähden, että hän oli hyväsydämminen, kaikkein mieluinen mies…"
Lapsi helmassa vavahti unissaan, ja se peljästytti Annia. Lapsi kyllä taas nukkui levollisesti, mutta Annia kamotti, kun hän oli näin yksistänsä ajatuksissaan. Sehän on juuri kuin keskellä päivää kurkistelisi aaveita joka nurkassa. Jos nyt olisi täällä joku, joka minua huvittaisi. Niin, niin, tule Lents! Tule kotiin, tule! ja jos sinä vaan olet hyvä, on kaikki hyvin. Ei yhdenkään papin, eikä kenenkään tarvitse tulla meille avuksi, meissä on itsessämme apu: kaikki onkin jo autettu; minä pidän sinua rakkaana…
Nyt oli puolipäivän aika, ja aurinko paistoi lämpimästi. Anni kääri heränneen lapsen ympäri riittävän tarpeeksi vaatteita ja vei hänen ulos huoneen edustalle. Kentiesi Lents jo pikaa palaa kotiin, ja sitte minä häntä hellästi tervehdän, huudan hänelle hyvää huomenta, jota hän unohti minulle sanoa, ja sanon hänelle, että kaikki välimme on hyvin. Nyt on juuri se hetki, jolloin me viisi vuotta takasin vihittiin, ja nyt vietämme häitä uudestaan.
Tuolla näkyy mies tulevan vuorta ylöspäin, mutta ei vielä voi eroittaa, kuka se on. Anni sanoo lapselle: "Huuda isää!"
Lapsi huutaa: "Isää, isä!"
Mies tulee likemmäksi; se ei olekaan Lents, vaan se on Faller. Hänellä on hattu päässä, ja toista hattua hän pitää kädessä. Hän riensi nopiasti ylös Annin luo ja huusi: "Onko Lents jo palannut kotiin?"
"Ei vielä".
"Herran tähden, tässä on hänen hattunsa. Minun lankoni on sen löytänyt metsässä Igelswang'en kohdalta puita tuodessaan. Kun ei vaan Lents olisi lopettanut itseänsä!"
Anni vapisi polvista saakka. Hän pusersi lapsen rintaansa vastaan, niin että se huusi ääneensä. "Sinä olet mielen viassa, taikka tahdot saattaa minut mielenvikaan", huusi hän. "Mikä sinun mielessäsi on?"
"Eikö tämä ole hänen hattunsa?"
"Herran tähden on, on!" huusi Anni. Hän vaipui maahan lapsineen.
Faller auttoi molemmat ylös.
"Onko hän jo löydetty? Kuolleenako?" kysyi Anni.
"Ei, Jumalan kiitos, ei! Käydään sisään, mene sinä yksistäsi, minä kannan lasta. Ole tyyneellä mielin; hän on ainoastaan hukannut hattunsa".
Anni meni sisään horjuen. Hänestä oli kuin olisi sumuinen pilvi peittänyt hänen kasvojansa, ja molemmin käsin hän huiski sinne tänne, ikäänkuin saisi hän käsillään sen poistetuksi. Olisiko se mahdollista, että Lents olisi kuollut? Nyt, juuri nyt, kun sydämmensä heltyen tykytti Lentsiä kohtaan? Se ei voi olla mahdollista, eikä se ole voinut tapahtua. Sisään tultuansa istui hän alas ja kysyi malttuneena: "Mistä syystä minun Lentsini tekisi itsestään lopun? Minkätähden niin luulet?"
Faller ei vastannut yhtään mitään.
"Onko sinulla sanoja suussa silloin vaan, kun niitä ei sinulta vaadita?" kysyi Anni tuimasti. "Istu, istu alas", komensi Anni, "ja kerro minulle, kuinka laita on".
Ikään kuin Annin rankaistukseksi jäi Faller seisomaan, vaikka hänen polvensa notkahteli. Hän katseli Annia niin surumielin, niin katkeralla katsannolla, että Anni painoi silmänsä alas. Vihdoin Faller lausui: "Kuinka sinun luonasi saisi istutuksi? Sinähän olet pakoittanut rauhan pois joka tuolilta".
"Minä en tarvitse sinun saarnojasi. Senhän sinä olet aikapäiviä kuullut. Jos sinä tiedät jotain minun miehestäni, niin kerro. Onko hän löydetty kuolleena? Missä? Aukaise suusi, sinä sentin…"
"Ei, Jumalan kiitos, ei. Jumala siitä varjelkoon. Kattopäreen tekiä Knuslingen'istä, Maisun veli, on laksokylässä kertonut, että Lents on ollut Maisun luona, ja sinne on noin kahden tunnin matka siitä paikasta, jossa hattu löydettiin".
Anni veti henkeään syvältä. Pian hän taas kysyi: "Minkä tähden sinä noin peloitit minua?"
"Vai taitaa sinua peloittaakin?"
Nyt Faller kertoi, että Lents monessa paikkaa oli hakenut rahaa lainaksi myöskin siihen takuusen, johon hän oli mennyt Fallerin talonkaupassa. Mutta sen puolesta ei enää ollut mitään tarpeen, sillä Don Bastian oli tänään maksanut hänen puolestansa puhtaassa rahassa kaikki.
Kun Anni tämän oli kuullut, nousi hän suoraan seisoalleen ja hänen vanha kiukkuinen sisunsa heräsi taas, vähän pantisempana vaan ja enemmän kiusankiihkoisempi, ja hänen kasvonsa sävyt sanoivat: Siis on Lents ollut petollinen ja valehdellut sinulle. Nyt hän ei ole kuollut, vaan hän elää, ja hänen täytyy elää, sillä hänen pitää saaman rankaistuksensa, koska hän on sinulle sanonut peruuttaneen takauksensa. Joudu nyt vaan kotiin, sinä valehtelia, sinä tekopyhä!
Anni meni kamariin ja jätti Fallerin yksin, siksi kuin hän meni. Pois oli Annista kadonnut kaikki katumus, kaikki hellyys, kaikki rakkaus. Lents on ollut petollinen, valheellinen, ja siitä hänen pitää saaman rankaistuksensa. Semmoisia ne ovat, ne nahjukset, nuo mielinkieliset, joilla ei ole miehuutta tarttua rohkiasti kiini silloin, kun oma asia niin vaatii, ja heitä pitäisi pitelemän kuin kuoretointa munaa ja hokevat: älä tee minulle mitään, en minäkään muille mitään tee, älä minulta mitään kiellä, en minäkään kiellä keneltäkään mitään, vaikka sen tähden itsekin tulisin kerjäläiseksi. Joudu nyt vaan kotiin, sinä nahjustelia!
Anni ei pannut mitään keittoa valkeelle Lentsiä varten, siksi kun hän tulisi kotiin; Annilla oli toisenlaisia lämpimäisiä kypsymässä.