KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Ystävä hädässä.
Juuri tähän aikaan oli Pilgrim aikeissa mennä kirkkoon, mutta tiellä kääntyi hän takasin ja käveli monta kertaa Petrovitschin huoneen ohitse. Viimein pysähtyi hän seisomaan ovelle ja kilisti kelloa. Petrovitsch oli ison aikaa akkunasta katsellut hänen tekoaan, ja nyt kun kilinä kuului, sanoi Petrovitsch itsekseen: "Vai niin? Sinä aivot tulla tänne? Mutta nyt saat miettiä, miten annan sinun mennä samaa tietä takasin".
Petrovitsch oli tänäpänä pahalla päällä, ja niin nureissansa kuin olisi häntä vaivannut pään särky yöllisien juominkien jälkeen, ja melkein olikin laita niin. Hän oli tullut viekoitelluksi ahmimaan vanhoja nuoruutensa muistoja, ja oli antanut toisen niistä päihtyä. Se häntä harmitti, ettei hän ollut vastustanut haluansa näyttää hyvältä edes yhden ihmisen silmissä. Hän ei tietänyt, kuinka hän vastedes kehtaisi päivällä katsella tohtorin silmiin. Se hänen kerskauksensa, ettei hän ollenkaan pitäisi lukua, mitä ihmiset hänestä ajattelivat, oli kadonnut, Nyt tuli Pilgrim hyvin sopivaan aikaan, ja hänen pitää saaman tuta koko hänen vihansa purkauksen, niin ettei häntä tänäpänä enää haluttaisi kitarria soittaa ja viheltää ja lauleskella.
Pilgrim astui sisään ja sanoi: "hyvää huomenta, herra Lents!"
"Samalla tapaa, herra Pilgrim".
"Herra Lents, minä poikkesin teille, aivottuani kirkkoon".
"Enpä olisi uskonut minua niin pyhänä pidettävän".
"Herra Lents, minä tulen teidän luoksenne, en sen vuoksi, että siitä olisi mitään hyvää, vaan sen vuoksi, että olen tahtonut tehdä velvollisuuteni".
"Se on hauskaa, kun joka mies tekee velvollisuutensa".
"Te tiedätte, että teidän Lents'inne…"
"En tunne muuta Lents'iä kuin tämän tässä", sanoi Petrovitsch, katsellen hyvin ajeltuja kasvojaan peilissä.
"Te tiedätte, että teidän veljenne poika on kurjassa tilassa".
"Ei, kurjuus on hänessä itse, ja se tulee siitä, kun luulee itsellänsä olevan hyvä sydän, ja vielä hänellä on semmoisia kumppania, jotka häntä sen tähden hyväilevät, ja jos joku muu vaan ei ole samaa mieltä, se ei ole muuta kuin äreän ja typertyneen vanhuksen sulaa oikkua".
"Kentiesi teillä on oikein, mutta tässä ei nyt auta viisastelemiset.
Teidän Lentsinne kurja tila on suurempi kuin luulettekaan".
"Minä en olekaan sitä mitannut, kuinka suuri se on".
"Sanalla sanoen, minä pelkään, että hän tekee itsestään lopun".
"Sen hän jo on aika päiviä tehnyt. Se, joka niin tyhmästi nai, tekee lopun itsestänsä".
"Minä en enää tiedä, mitä minä sanoisin. Minä olen odottanut kaikkea muuta, kuin tätä. Te olette vielä enemmän … te olette toisenlainen, kuin olisin uskonutkaan".
"Kiitän kiitoslauseesta. Vahinko vaan, etten minä sitä taida kunniamerkkinä ripustaa rintaani, niinkuin lauluyhteyden jäsenetkin".
Tuo leikkipuheinen Pilgrim, joka aina oli hyvällä päällä, seisoi vanhuksen edessä saamatonna kuin taistelia miekkaisilla, jonka kädestä säilä joka työkkäyksellä väännetään.
Tämmöinen näytäntö huvitti Petrovitschiä, ja hän pisti suuren sokerinpalasen suuhunsa. Sitte hän sanoi valittaen: "Minun veli-vainaajani poika on tehnyt oman vapaan tahtonsa mukaan, eikä se olisi minulta oikein tehty jos minä riistäisin häneltä vapaan tahtonsa hedelmät. Hän on tuhlannut elämänsä ja rahansa; minä en niitä voi hänelle takasin palauttaa".
"Oi, herra Lents, sen te kyllä voitte! Hänen elämänsä ja hänen koko perheensä käy vielä päinsä pelastaa. Eripuraisuus kotielämässä katoo, kun taas on aitta täynnä ja kaikki käy puhtaasti ilman murhetta. Kun seimi on tyhjä, häyhyy hevoset, sanotaan. Raha ei ole rauhaa, mutta se tuo rauhaa".
"Kyllä nykyinen polvi on sukkela käyttämään toisen rahoja, mutta itse niitä ansaita se ei huoli. Suorastaan sanoen: minä en tee Leijonan Annin miehen hyväksi mitään, jonka täytyy rahalla ostaa vaimonsa hyviä sanoja".
"Entäs jos teidän veljenne poika kuolee?"
"Sitte hän arvattavasti haudataan".
"Ja mitä sitte lapsista tulee?"
"Sitä ei kukaan tiedä mitä lapsista tulee".
"Onko veljenne poika tehnyt teille mitään pahaa?"
"En tiedä mikä syy hänellä olisi minulle pahaa tehdä".
"Mitenkä voitte rahanne paremmin käyttää, kuin että nyt — — …"
"Kun minä joskus tarvitsen holhojaa, pyydän siksi saada teitä herra
Pilgrim".
"Herra Lents, minä huomaan, etten minä ole niin rikkiviisas kuin te".
"Siitä on minulle suuri kunnia", sanoi Petrovitsch, asettaen toisen jalkansa toisen päälle ja heiluttaen tohveliaan.
"Minä puolestani olen tehnyt tehtäväni", sanoi Pilgrim taas.
"Ja hyvin halpaan hintaan. Pari hyvää sanaa vaan. Paljonko kokonainen karpio semmoisia maksaa? Minäkin mielelläni niitä ostaisin".
"Tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun minä teiltä mitään pyydän".
"Ja minä olen ensimmäisen ja viimeisen kerran teiltä mitään kieltänyt".
"Hyvästi, herra Lents!"
"Samalla tapaa, herra Pilgrim!"
Tultuansa oven suuhun kääntyi Pilgrim vielä takasin. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja hänen silmänsä tuikki, kun hän sanoi: "Herra Lents, tiedättekö, mitä teette nyt?"
"Tähän saakka vielä olen aina tietänyt, mitä teen".
"Oikeastaan te ajatte minun ulos ovesta".
"Vai niin?" hyrähti Petrovitsch. Hän kuitenkin painoi silmänsä alas, kun hän näki Pilgrimin katsannon. Siinä oli jotain; oliko se sitte halu tapella tai itkeä? Pilgrim lisäsi: "Herra Lents, minä kärsin teiltä kaikkea. Niin pitkältä kuin ihmisiä löytyy, jotka ovat nähneet puita ja pensaita, joista sopii keppiä taittaa, ei löydy ketään, ei yhtään ketään, joka rohkenisi sanoa, että Pilgrimiä saattaa rankaisematta loukata. Te uskallatte sitä tehdä, ja arvatkaa minkätähden uskallatte? Sen tähden, että minä kärsin sitä ystäväni tähden. Minä en, sen pahempi, voi muuta tehdä hänen hyväksensä. Minä en sano teille pahaa sanaa, en ainoatakaan. Te ette saata sanoa minusta: Pilgrim on kohdellut minua raakamaisesti, ja sen vuoksi minä en huoli hänen ystävästänsä Lentsistä. Minun ystäväni tähden otan minä hävynkin päälleni. Kertokaa kernaasti pitkin maata mailmaa, että olette ajanut minun ovestanne ulos".
"Siitä en itselleni kokoo suurta kunniaa".
Pilgrim hengähti syvältä, hänen huulensa vaalenivat ja sanaakaan sanomatta hän meni pois.
Petrovitsch katseli meniän perään kuin voittosankari, semmoisilla sävyillä kuin kettu ainakin silloin, kuin se vatsa täynnä vielä pilkan päihin imee hieman verta jäneksen pojasta ja laskee sen sitte menemään niin hyvin kuin se mennä jaksaa.
Suurella mielihyvällä hän sitte käveli edes takasin huoneessansa ja levitteli yönuttunsa liepeitä. Näytti kuin mielihyvänsä häntä oikein olisi paisuttanut. Molemmin käsin hän silitteli ruumistansa, ja se tiesi samaa kuin: kas niin! nyt sinä taas olet Petrovitsch itse; eilen ehtoolla sinä olit yksinkertainen narri, eikä sinulla ollut mitään oikeutta pitämään näitä ihmisriepuja täällä pilkkanasi.
Tällä välin Pilgrim hiljakseen meni kotiinpäin, mutta tultuaan kotinsa kohdalle kulki hän ohitse ja käveli kauas kedolle, kunnes hän vihdoin palasi takasin. Kotona oli iso ilo häntä vastassa; hän tapasi siellä ystävänsä pojan. Semmoista se on, kun ystävät pitävät toinen toisiaan muistossa. Se hyvä Lents, ajatteli Pilgrim, on ihan samalla hetkellä muistanut minua, kuin minäkin häntä. Kukaties hän sen lisäksi vielä on arvannut senkin, että kävin Petrovitschinkin luona. Lents on lähettänyt lapsen ikäänkuin apumiehekseni, mutta ei sekään olisi auttanut; semmoisen miehen mieleen ei osaa puhua ihmiset eikä enkelit. Pilgrim oli väsymätön lapsen kanssa leikkimään. Hän leikkeli ja piirusteli kuvia hänen eteensä. Vielä hän taisi sormillaan sovitella valkoisesta säkkikankaasta ja mustasta kaulaliinastansa ihmisen ja koiran, kuinka ne ajoivat toinen toistansa takaa. Pikku Wilhe oli riemua täynnä, ja Pilgrimin täytyi hänelle kertoa yhtä samaa juttua kolmeen kertaan. Pilgrim osasikin hyvin kertoa juttuja, varsinkin eräästä tummanruskeasta turkkilaisesta, nimeltä Kulikali, suurella nenällä, joka osasi savua niellä. Pilgrim puki itsensä tuon turkkilaisen Kulikalin muotoiseksi, istui laattialle levitetylle peitolle jalat ristissä ja teki siinä kaikenlaista koirankuria. Pilgrim oli tänäpänä varmaankin yhtä paljon lapsi, kuin hänen ristipoikansakin, ja yhdessä syötiin Don Bastian'in kanssa. Välistä puolenpäivän täytyi Pilgrimin kumminkin vähäksi aikaa mennä Wilhen kanssa purolle, vaikka satoikin lunta ja vettä. Siinäkös vasta olikin jotain kaunista katsella! Purossa uiskenteli suuria jäitä, ja jäälohkareilla istui korppia. Korppien teki mieli kerran edes kulkea laivalla, mutta kohta kun joku lohkare musertui, lensi ne taitavasti ylös ja asettuivat toiselle. Heti-melkein päätä huimasi, katsellessa tämmöistä menoa ylähältäpäin. Oli juuri kuin maa jalkojen aika liikkuisi ja puro jäineen pysyisi liikkumatonna. Poikanen piteli peloissaan Pilgim'istä kiini. Pilgrim veikin hänen kotiin ja teetti ristipojallensa makuusian rikkiöimäksi istutulle sohvallensa, ja molemmin he sopivat siitä, että nuori Lents ei enää ollenkaan menisi omaan kotiinsa. Ne sanat tunki läpi Pilgrimin luitten ja ytimen, kun lapsi sanoi: "Isä huutaa aina niin, ja äitikin huutaa, ja äiti sanoo, että isä on ilkeä mies".
Oi Lents parka sinun päiviäsi! Sinun täytyy aikanansa laittaa lapsesi muille aloille, ajatteli Pilgrim.
Vettä ja lunta satoi sekaisin, niin ettei juljennut mennä ulos huoneesta, olletikin kun lumivyöryjä kierieli katoilta ja vierumailta. Ei tietoakaan ennenkun ehtoo tuli, vaan Lentsiä ei kuulunutkaan, ja Pilgrim kuulteli tarkasti, kun palvelustyttö sanoi tullessaan tavanneensa Petrovitschin tiellä, lähellä Morgenhaldea. Hän oli kysynyt tytöltä: kenenkä se lapsi on? ja kun tyttö vastasi: se on Lentsin Wilhe, niin Petrovitsch oli taputtanut lasta ja antanut hänelle sokerinpalasen, ei kuitenkaan koko palasta, vaan toisen puolen hän oli purrut pois ja pistänyt omaan suuhunsa.
Olisiko se mahdollista? Olisiko Petrovitsch todellakin pehmittynyt?
Kuka voi tuntea ihmisen ajatukset?
Kun Petrovitsch, Pilgrimin mentyä, oli kylliksensä ihaillut loistavaa voittoansa, jonka hän oli saanut tohtorista ja Pilgrimistä, tunsi hän olevansa hyvin tytyväinen.
Hän katseli akkunastaan noita kirkkoon meneviä ihmisjoukkoja, ja viimeiseksi tuota yksinäistä vaimoihmistä ja yksinäistä miestä, jotka kiiruusti sinne riensivät, ehtiäksensä vielä aikanaan.
Muutoin Petrovitschkin kävi melkein säännöllisesti kirkossa; kävipä semmoinen puhe, että hän testamentissään oli määrännyt summan kirkon uutisrakennukseen. Tänäpänä hän kuitenkin jäi kotiin, hänellä kun oli kylläksi tekemistä itsensä kanssa, ja ehdottomasti hän rupesi ajattelemaan näin: Lentsillä kuitenkin on hyviä ystäviä hädässä. Mitä turhia! Tiesi kuinka hyviä olisivat, jos heillä olisi rahoja… Pilgrim'illä kuitenkin saattaa olla täysi tosi, se näyttää olevan varma asia; eihän hänestä ollut itku kaukana, mutta hän pidätti itseään ja piti hyvänään kaikki, mitä minä sanoin, ettei hän pilaisi ystävänsä asiaa…. Ei tiedä sentään, vaikka hänen käytöksensä olisi petollista? Ei, se ei voi olla mahdollista; ystäviä löytyy todellakin…
Urkujen humina kuului kaukaa ja seurakunnan veisu kaikui tänne saakka, ja nyt se lakkasi; nyt pappi on saarnassa, vaikkei yksinäinen ääni kuulu näin kauaksi. Petrovitsch istui tuolillansa ja piti toista kättään toisessa; oli melkein kuin joku olisi pitänyt hänelle saarnan, ja yhtäkkiä hän nousi seisoalle ja sanoi melkein lujaa: se on hyvä, kun näyttää ihmisille olevansa heidän mestarinsa, mutta paremmalta kuitenkin maistuu ihmisten kunnioitus. — Ei sentään, ei sekään suurta maksa, — mutta jos kerran aukaisisi ihmisten silmät, jotta he sanoisivat: ei totta toisen kerran kukaan olisi hänestä sitä uskonut! Se, se vasta maistuisi jommoiseltakin.
Petrovitsch ei ollut moneen vuoteen pukenut niin pikaisesti päällensä, kuin hän nyt puki. Muutoin hänen pukeutumisensa, niinkuin ylimalkaan kaikki, mitä hän toimitti, kävi niin vaivattomasti kuin olisi se hauskaa työtä ajan vietoksi, mutta tänäpänä hän oli pikaa valmis. Petrovitsch pani itse päällensä pälsytkin ja hänellä oli paraat pälsyt koko paikkakunnalla; suottako hän oli niin ison aikaa ollut Venäjällä. Hänen vanha emäntäpiikansa, joka muutama minuuti sitte oli nähnyt hänen yönutussa, katseli nyt häntä suurin silmin, mutta ei uskaltanut sanoa sanaakaan, ennen kun Petrovitsch häntä ensiksi puhuttelisi. Nojaten kultanuppiseen keppiinsä, jonka toisessa päässä oli terävä kisko, lähti Petrovitsch sitte kävelemään kylän kautta ja meni kuin menikin vuorta ylöspäin. Tiellä ei näkynyt yhtäkään ihmistä, ei kukaan katsellut akkunasta eikä kukaan ihmetellyt näkevänsä hänen olevan ulkona tämmöisellä tavattomalla ajalla ja näin pahalla ilmalla. Ainoastansa Poju haukunnallaan ilmoitti julki kaikille ihmisille: minun herrani kävelee semmoista tietä, jota ei yksikään ihminen olisi uskonut! En minäkään olisi sitä uskonut. — Välisti se haukkui korppia, joka aatosalla istui pensastossa miettivällä katsannolla tarkastellen kuinka lumi suli sulamistaan, välisti se haukkui ihan itsekseen, ja jota syvempi hanki oli, sitä korkeampia hyppyjä se, ikäänkuin kannustettuna, teki monimutkaisilla koukkuteillään vuorta ylös ja alas. Sitte se taas katsoi herraansa päin, kuin olisi se tahtonut sanoa: meitä molempia ei ymmärrä yksikään ihmissielu; ainoastaan sinä ja minä, me tunnemme toinen toisemme.
Jos nyt teen, mitä olen aikeissa tehdä, sanoi Petrovitsch itsekseen, niin kyllä hukkaan leponi ja rauhani, mutta jos en sitä tee, en sittekään rauhaa saa, ja parempi se on sentäänkin, että minulla on kiitokset tiedossa. Veljeni poika on kuitenkin yksinkertainen, hyvä ja rehellinen ihminen, aivan ihan semmoinen kuin hänen isänsäkin on ollut; niin se on, niin.
Petrovitsch oli tullut Lentsin porstuan ovelle saakka. Ovet olivat lukossa. Poju seisoi jo kynnyksellä, ja samassa silmänräpäyksessä kun Petrovitsch tarttui lukkoon, hän kaatui maahan. Hän oli joutunut kierivän lumivyöryn alle. Semmoista sitte saa palkaksensa, kun näkee omista ihmisistä vaivaa, oli Petrovitschin ensimmäinen ajatus kaatuessaan. Mutta pian ei ollut hänellä enää ajatuksia ollenkaan.