NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Lumen alle hautaantuneet ja hätääntyneet.
"Viritä kynttilä palamaan, Lents, viritä se palamaan. Kun joku vaara on, minun täytyy se nähdä. Sinä vaan istut pimeässä ja valitat ja itket. Minkätähden sinä valutat kättäni kyyneleilläsi? Mitä se tietää? Päästä minä irti, minä tahdon nousta ylös valkeata virittämään".
"Anni, älä nyt hätäile sentään" sai Lents tuskin sanotuksi. Hänen hampaansa kalisivat. "Anni, minulla oli aikomus murhata itseni sinun silmäisi edessä".
"Tee ennen loppu minusta. Minulle olisi kuolema oikein".
"Anni, etkö sinä ymmärrä minua? Me olemme haudatut lapsemme kanssa. Me olemme lumivyörykkeen alle hautaantuneet".
"Niinpä peräti; jos sinä olisit ollut onnettomuuteen vaikuttavainen, se ei olisi tapahtunutkaan, ja sen vuoksi on sen täytynyt tulla itsestään".
Aina vaan ja tälläkin haavaa tuo sama tuima, kimeä ääni, samat äkäiset pistosanat! Lents taisi tuskin vetää henkeään.
"Minä nousen ylös, nousen kohta paikalla", sanoi Anni, "minä en ole semmoinen kuin sinä, että istuisin kädet ristissä. Tule, onni taikka onnettomuus, ja tee kanssani, mitä tahdot! Minun täytyy tutkia, mitä tehtävänä on. Sinä kaiketi mielukkaimmin odottaisit siksi, kuin sinä kaivetaan ylös taikka lumi itsestään katoo. Minun on laita toinen. Torju! se oli meidän vanhan koiramme nimi".
"Ole rauhassa. Minä viritän kynttilän", vastasi Lents ja meni tupaan päin, mutta hän ei ollut vielä kynttilää virittänyt, kun Anni jo seisoi hänen vieressään. Hän kantoi lasta käsivarrellaan. Hän meni ruokakamariin, mutta tuli pikaa takasin ja kertoi kauhistuneena, että katto oli painunut alas. "Sitä ei ole lumi yksin tehnyt", sanoi Lents "vaan lumen kanssa on puurankojakin kierinyt alas. Sentähden niin kovasti jyskikin".
"Mitä se minuun tulee? Apu, pelastuskeino on pää-asia".
Anni juoksi paikasta toiseen. Hän koitti saada joka akkunaa, joka ovea auki. Ei ollut mahdollista mielestään, että niin suuri onnettomuus olisi tapahtunut. Vasta sitte, huomattuansa, ettei mikään antanut perään, että kaikki oli kuin kiini muurattu, hän rupesi surkiasti valittamaan ja laski lapsen pöydälle. Lents nosti lapsen käsivarrelleen ja kehoitti Annia malttumaan. Anni ei hiiskunut sanaakaan. "Kuoleman kylmä käsi on laskeunut huoneemme yli", sanoi Lents, "tässä ei auta ponnistaa vastaan. Onko sinulla Wilhekin täällä kotona? Onko hän jossakin piilossa?"
"Ei, hän on poissa; tytön minä vaan pidin luonani".
"Jumalan kiitos, ettemme kumminkaan kaikin huku; yksi meistä kumminkin on pelastunut. Oi sinuasi lapsi raukkaa! Minä sanon sinulle suoraan, että lähetin pojan pois, ettei hän näkisi, kuinka itseni lopettaisin. Nyt on toisin. Nyt on Jumala kutsunut meitä molempia yhtaikaa. Lapsi parkaani, että sinunkin täytyy kuolla vanhempaisi syntien tähden!"
"Minä en ole syntiä tehnyt; minä en taida itseäni syyttää mistään".
"Hyvä; ole vaan nytkin siinä uskossa. Sinä et tiedä mitään siitä, että olet minua kalvanut, olet sydämmeni myrkyttänyt, olet minua häväissyt vasten silmiäni, minua olet tahtonut tallata jalkasi alle ja riistänyt minulta kaikki voimani".
"Se mies, joka antaa voimiansa riistää, ei parempaa ansaitsekaan".
"Anni, mene omaan itseesi, Jumalan tähden; ennen pitkää seisomme kentiesi toisen tuomarin edessä".
"Minä en kaipaa sinun saarnojasi; pidä itsellesi saarna".
Anni meni kyökkiin tehdäksensä valkeaa, mutta päästi surkian huudon. Kun Lents tuli katsomaan, näki hän Annin tuijottavan piisiin. Siinä oli rottia ja hiiriä summittain silmät pystyssä, ja yksi korppi lensi sinne tänne kyökissä ja löi välisti talrikin rikki, välisti muun astian.
"Lyö ne kaikki kuoliaaksi", huusi Anni ja meni tupaan pakoon.
Lents teki pian lopun rotista ja hiiristä, mutta korppia hän ei saanut kiini, ellei hän samassa tahtonut saada kaikki astiat kyökissä rikotuksi, kun korppi lampun valossa oli kuin riivattu ja ilman valkeata sitä ei nähnyt. Lents meni tupaan ja sanoi: "Minulla on täällä ladattu pistooli; minä kyllä saisin korpin ammutuksi, mutta en uskalla sitä tehdä; täräys laukauksesta voisi jouduttaa huoneemme kukistusta. Koitan kumminkin saada tupamme tuetuksi. Kas näin!"
Hän siirsi suuren kaapin keskelle tupaa kurkihirsien alle, nosti toisen pienemmän kaapin päälle, pani sen täyteen liinavaatteita ja hyvin piukkaan lakea vastaan, että tukea piti oleman tarpeeksi.
"Ja nyt kannan sisään ruokavaroja niin paljon kuin täällä on", sanoi Lents. Tämänkin hän toimitti nopiasti ja tarkasti. Anni katseli häntä oudoksuen ja paikaltaan hervahtamatta: hän oli kuin halvattu.
Lents toi sitte omansa ja Annin rukouskirjan ja haki molemmista saman kappaleen nimeltä: Valmistus kuolemaan. Hän laski toisen kirjan Annin eteen, ja toisesta hän luki itse, mutta pian nosti hän silmänsä kirjasta ja sanoi: "Sinä teet oikein, kun et kirjaan katsokaan; ei siinä seisokaan meille sopivaa mitään. Onkohan koskaan mailmassa ollut kahta ihmistä, joitten olisi pitänyt, niinkuin meidän, eroitettuna muista hiljaisuudessa tehdä elämänsä kahdenkertaisesti hauskaksi ja sitä eivät ole tehneetkään, vaan yksi on vetänyt yhtä, toinen toista kynttä, kunnes he molemmin, kuin nyt, ovat vangittuna kuoleman esikartanossa ja heidän täytyy yhdessä kuolla. — Hiljaa!" keskeytti hän puhettansa äkkiä. "Etkö kuullut huutoa? Minusta oli, kuin olisin kuullut jotain hörinää kuin kuopasta".
"Minä en kuullut mitään".
"Me emme voi tehdä valkeata", jatkoi Lents, "sillä korsteini on tukossa, ja me tukehtuisimme. Meillä on kuitenkin, Jumalan kiitos, spriilamppu, jonka äiti-vainajani on taloon hankkinut. Niin armas äitini", sanoi Lents, katsoen ylös äidin kuvaan, "sinä autat meitä kuoltuasikin. Tässä on, viritä nyt Anni, mutta pane säästäen spriitä. Ei ole tietoa, kuinka kauan meidän täytyy täällä kestää".
Anni katseli kuin köntistynyt Lentsin toimia, ja hän oli monta kertaa sanomaisillaan: "Oletko sinä se Lents, joka olet saamaton?" Mutta hän piti sanat itsekseen; hän oli kuin valekuollut; ei tullut sanaakaan suusta maalle.
"Mutta jos tännekin tunkee hiiriä", sanoi Anni, sitte kun hän oli hiukan maistanut lämmintä maitoa.
"Sitte lyön ne täälläkin kuoliaaksi ja korjaan ne lumeen, ettei mätähaju ole haitaksi. Minä korjaan kohta kyökin niistä puhtaaksi".
Anni katseli taas Lentsiä ihmeekseen. Onko hän muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi? Onko tuo se entinen hienonen, hervoton mies, joka nyt noin rohkeasti katsoo kuolemaa silmiin?
Annin huulilla juuri oli hyväksyvä sana, mutta ei siitä tullutkaan sen enempää.
"Näetkö, tuo riivattu korppi on purrut minua", sanoi Lents palatessaan kyökistä verisellä kädellä, "enkä minä voi sitä saada kiini. Se on hohko elävä, kun on lumivyörykkeen muassa sisään pyörähtänyt. Läpi koko korsteinin on tungennut pitkä lumipatsas alas saakka. Kas vaan, kun kello on kymmenen jo. Nyt juuri kylässä tullaan kirkosta. Yhteen-soitettaissa me hautaantuimme lumivyörykkeen alle. Silloin soitettiin meidän hautakellojamme".
"Mutta minun ei tee mieleni kuolla; minä olen vielä niin nuori! Ja vielä sitte minulla on lapseni! Minä en ole ikinä tietänyt, en edes aavistanutkaan sitä, että oltaisiin kuin kuoleman kaupalla, kun sioittuu asumaan tämmöiseen yksinäiseen paikkaan".
"Tämä tapaturma onkin sinun isäsi syy", vastasi Lents. "Minun vanhempani kyllä ovat kolmasti olleet lumen hädässä, kun ulkona ympäri huonetta oli niin paljon lunta, ettei kahteen kolmeen päivään päässyt ovesta ulos, mutta lumen alle emme koskaan ole joutuneet. Mutta nyt on sinun isäsi hävittänyt metsän, se on hänen tekoansa; hän se on antanut kaataa metsän, joka oli taloni turva".
"Se on oma syysi. Hän tahtoi antaa metsän sinulle".
"Se on tosi, se".
"Oi hyvä Jumala!" valitti Anni, "joska minä vaan lapseni kanssa olisin täältä kaukana".
"Minusta sinä et ollenkaan huolikaan".
Anni ei ollut näitä sanoja kuulevinaan, hoki samaa vaan: "Oi hyvä Jumala, minkätähden minun täytyy kuolla näin? Mitä pahaa minä olen tehnyt?"
"Mitä sinä olet tehnyt? Vähän perästä on itse Jumala sinulle sen sanova; minun puheistani ei se parane".
Lents oli ääneti, eikä Annikaan mitään sanonut. Annin mielestä olisi hänen kuitenkin pitänyt sanoa jotain ihan toista, mutta ei siitä tullut mitään.
"Oi hyvä Jumala", alkoi Lents, "tässä olemme molemmin kuoleman kourissa, mutta mimmoinenka meidän välimme on! Pelkkää kurjuutta ja surkeutta! Ja jos tulisimme pelastetuiksikin, on taas uusi piina ja kidutus tiedossa. Minun vanhempani olivat kolme kertaa lumen hädässä, ja minun äitini hankki joka talveksi sitä varten varoja runsaasti ja meillä on aina ollut suolaa ja öljyä riittävästi. Kahta ensi kertaa en ollenkaan muista, mutta kolmas kerta on vielä elävästi muistossani. En ollut eläissäni ennen nähnyt isäni ja äitini suutelevan, vaikka he kyllä sydämmellisesti ja hellästi pitivät toinen toistansa rakkaana, mutta silloin kun isäni sanoi: Maria, tällä erää olemme yksistämme ja eroitettuna mailmasta — silloin minä ensi kerran näin äitini suutelevan isää, ja näinä kolmena päivänä oli koko aikana, kuin olisi oltu yhtä päätä paratiisissa. Aamuisin, puolipäivän aikaan ja ehtoisin isä ja äiti yhdessä lauloivat virsikirjasta, ja jokikinen sana, jonka toinen toiselleen sanoivat, oli niin rauhallista, niin pyhää, etten taida sitä sanoa. Kerran äitini sanoi: Joska me saisimme kerran kuolla näin yhdessä, näin rauhallisesti muuttaa iankaikkiseen lepoon, ja joska minä saisin kuolla samalla hetkellä kuin sinäkin, ettei kumpikaan jäisi toistansa suremaan. Silloin samalla kertaa se oli, kuin isäni rupesi puhumaan sedästäkin, ja sanoi: jos nyt olisi aikani kuolla, ei minulla olisi mailmassa ainoatakaan vihamiestä, enkä minä ole kenellekään mitään velkaa, ainoastaan veljeni Pietari on minulle vihoissaan ja se mieltäni pahoittaa".
Yhtäkkiä Lents lakkasi puhumasta.
Ulkoa kuului raaputusta ovelle, sieltä kuului ruikutusta ja koiran haukkua. "Mikä siellä on? Minun täytyy mennä katsomaan, mitä se on", sanoi Lents.
"Älä tee sitä, Herran tähden, älä mene!" huusi Anni, ja pani kätensä hänen olkapäilleen, joka Lentsiä väristytti kuin salaman säikäys. "Älä mene Lents. Siellä on kai kettu, joka haukkuu, ei, susi se on, niin sudet haukkuvat. Minä olen kerran kuullut suden haukkuvan".
Ulkoa kuului raaputus ja haukkuminen karttuvan, ikäänkuin yllytettynä äänistä sisällä.
"Ei, se ei ole mikään susi; se on koira. Hiljaa nyt, se on Poju. Oi kummaa, se se on! Siellä missä Poju on, siellä on setäkin. Hän on myös lumen alle hautaantunut".
"Jos hän se olisi, anna hänen olla; se veitikka ei ole parempaa ansainnut".
"Vaimo, oletko oikein viisas? Etkö sinä nytkään voi hillitä myrkyllistä kieltäsi?"
"Minä olen juonut itseni myrkkyä täyteen. Minulla ei ole pitkinä päivinä muuta ollutkaan; se on ollut minun ainoa ravintoni".
Lents meni kyökkiin ja toi sieltä kirveen.
"Mitä nyt aikoot?" sanoi Anni ja piteli lasta edessään.
"Pois tieltä! Pois!" huusi Lents ja hakkasi voimainsa takaa ovea, joka aukeni ulospäin, pirstaksi. Siellä oli todellakin Poju, joka parkuen juoksi sisään, mutta pian se taas juoksi takasin ja rupesi tonkimaan lumessa, yhtä mittaa haukkuen.
Lents rupesi luomaan lunta. Ei ollut pitkä aika, ennen kun tuli pälsyjen kaistale näkyviin. Lents loi vielä varovasti, heitti kuokan ja lapion pois ja rupesi kaivamaan käsin. Hänen täytyi viskoa lumen huoneesen, saadaksensa enemmän tilaa. Setänsä tuli näkyviin. Hän oli kangistunut ja niin raskas, että oli niin paljon kuin veti. Lents kantoi hänen kamariin, riisui vaatteet hänen päältänsä ja laski hänen sänkyyn. Siinä hän häntä hieroi siksi kun hän rupesi hengittämään. "Missä minä olen?" vohkasi hän, "missä olen minä?"
"Minun luonani, setä".
"Kuka minun tänne on saattanut? Kuka on vaatteeni riisunut? Missä on vaatteeni? Missä pälsyni on? Missä on liivini? Missä on avaimenikin. Hahaa! Joko nyt olette saanut minun käsiinne?"
"Setä, olkaa rauhassa; minä haen ylös kaikki tyyni. Tässä, täss' on pälsynne, ja tässä näin on teidän liivinne".
"Anna tänne ne! Onko avaimet taskussa? Tuossa ne tuntuu olevan. Ha,
Poju, oletko sinäkin vielä elossa?"
"On, setä, sehän on teidän pelastanutkin".
"Niin oikein; vasta tulee mieleeni. Me olemme lumihaudassa. Kuinka iso aika siitä on? Eikö se ollut eilen?"
"Siitä on tuskin tunti kulunut", sanoi Lents.
"Eikö kuulu apua?"
"Minä en vielä kuule mitään, mutta olkaa nyt alallanne vaan. Minä menen tuomaan teille toisesta tuvasta jotain suuhunne".
"Jätä kynttilä tänne ja tuo minulle jotakin lämmittävää".
Kun Petrovitsch oli jäänyt yksistänsä, sanoi hän itsekseen: "Se oli oikein minulle. Kuka käski minun tänne tulla!"
Lents toi sedälle pikarillisen paloviinaa. Se näytti virvoittavan häntä, ja silitellen koiraa, joka kyyristeli hänen edessänsä, sanoi Petrovitsch: "Antakaa minun maata! Mikä ääni se oli? Onko täällä korppi rääkymässä?"
"On; tänne on korppi pyörähtänyt lumen kanssa kortsteinin kautta".
"Vai niin? Antakaa minun maata rauhassa".