VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.
Särjetty sydän.
Lents istui Annin kanssa tuvassa. Kumpikaan ei sanonut mitään. Lapsi yksin naurahteli ja tavoitti välisti kynttilää, välisti isän silmiä, jotka tuijottivat häneen. "Jumalan kiitos", sanoi Lents vihdoin, "että poikamme kumminkin on pelastunut, jos meidän täällä nyt täytyy kuolla". Anni oli ääneti. Kellot seinällä yhä napsuttivat tahtiansa, ja nyt rupesi pelikello soittamaan koraalia. Ensikerran isosta ajasta Anni ja Lents taas katsoivat toinen toisensa silmään. Anni siirsi lasta helmassansa ja pani kätensä ristiin riemuitsevan lapsen rinnan yli.
"Jos nyt osaat rukoilla", sanoi Lents, sitte kun koraali oli soinut loppuun, "niin sinun sopisi mielestäni mennä omaan itseesi ja katua".
"Sinun suhteesi ei minulla ole mitään katumista, ja mitä muuta katumista minulla on, sen sanon ainoastansa Jumalalle. Minä en ole sinulle tarkoittanut muuta kuin mitä hyvää ja nuhteetonta on"
"Entäs minä sinulle?"
"Sinä minulle samalla lailla, juuri niin paljon ja sen verran kuin voinut olet. Minä olen ollut rehellisempi sinua kohtaan, kuin sinä minua. Sinä et tahdo päästää minua niin pitkälle, että saisin jotakin ansaituksi".
"Entäs sinun hirvittävät sanasi, muistatko niitä?"
"Mitä nyt vielä! Ei sanat kenenkään päätä puhkaise".
Lents pyysi ja rukoili Annia, että hän nyt kumminkin sedälle näyttäisi olevansa hyvä ja sopuisa. Anni vastasi, ikäänkuin unesta heräten: "Setä, ja korppi tuolla toisessa huoneessa, ennustavat minulle, että meillä nyt on kuolema edessämme".
"Ethän sinä ennen ole ollut taikauskoinen; oletkosta nyt? Se olisi kauheata, varsinkin sinun itse tähtesi. Olethan sinä viskannut äitini kirjoituksen ja muistolahjan ulos ja uhkamielisesti käskenyt tuulta niitä viemään".
Anni ei antanut mitään vastausta, ja Lents nousi vähän ajan päästä ylös ja sanoi menevänsä kaivamaan ontta avarammaksi, jossa setä oli maannut, ja sitte lumen läpi luomaan tietä siksi kun vuori tulisi vastaan ja hän voisi kiivetä ylös apua saamaan. Annin käsi oli jo oikoisena pidättämään Lentsiä menemästä. Jos lumi laskisi ja Lents jäisi lumen alle, ei olisi hänellä eikä Petrovitschillä voimia kaivamaan Lentsiä ylös. Annilla oli käsi jo oikoisena Lentsiä pidättämään, mutta sen siaan hän kuljetti kättänsä kasvojensa yli ja antoi hänen mennä. Vähän ajan takaa Lents kuitenkin tuli takasin ja sanoi lumen olevan niin haurasta, että se joka lapion luomalla laski, ja pahoin pelkäävänsä, että ulkona vielä yhtä mittaa lunta satoi.
Hän rupesi nyt ajamaan pois lunta, jota hän setää kaivaessa oli viskonut huoneesen, ja siirsi kaapin ovipielien väliin, kun särkyneestä ovesta alinomaa tuppasi lunta sisään.
Hänen täytyi pukea toiset vaatteet päällensä, ja ne oli pyhävaatteet, jotka hän otti yllensä.
Tänäpänä viisi vuotta takasin, sanoi hän kuin itsekseen, oli monta rekeä Leijonan pihalla; joshan vaan kaikki silloiset vieraat nyt olisivat saapuvilla meitä ylös kaivamaan.
Petrovitsch oli hiukan nukuttuansa herännyt kamarissa, mutta hän oli hiljakseen. Hän kantoi erinomaisen tyyneellä mielin tämän kohtauksensa. Ei tässä auttanut mikään kiiru, eikä liioin valituskaan. Hän oli eilen vielä kerran elvyttänyt muistia elämänsä menneistä päivistä, hän oli vähässä ajassa uudestaan elänyt monet vaiheensa, ja tähän ne nyt loppuivat. Tämän sanoi hän itselleen tyynesti. Mutta siitä hän ei isoon aikaan päässyt selville, kuinka hän käyttäisi itsensä noitten molempien tuvassa olevien suhteen. Viimein huusi hän Lentsiä ja halusi saada vaatteensa, hän mieli nousta ylös. Lents sanoi tuvassa olevan kylmä eikä sitä voitu lämmittää, ja vaatteetkin olivat märkiä. Petrovitschin teki kuitenkin mieli nousta ylös ja hän kysyi: "Eikö sinulla ole kelvollista yönuttua?"
"On, minulla on vielä säilyssä isä-vainaajani yönuttu. Haluttaako teitä ottaa se päällenne?"
"Jos ei sinulla toista ole, tuo se tänne", sanoi Petrovitsch äreästi, mutta haikealla ja melkein hirvittävältä hänestä tuntui pukea päällensä veli-vainaajansa nutun.
"Te näytätte nyt ihan isäni muotoiselta!" huusi Lents, "muutoin ihan hänen näköisensä, paitsi hiukkasen heikkovartisempi"
"Minulla on ollut nuoruuteni aikana kovat päivät, muutoin minäkin olisin vartevampi", sanoi Petrovitsch, ja katseli kuvaansa peilissä, tultuaan tupaan. Korppi kyökissä rääkyi nyt. Petrovitsch peljästy ja käski Lentsiä isännän äänellä lyömään korpin kuoliaaksi. Lents selitti, ettei hän sitä taitanut, ja nythän piti saataman Poju ja kissa sopimaan. Poju kitisi sitte ison aikaa ja sitä näkyi kipeästi sattuneen. Ei nyt muuta kuin kissa teljettiin kyökkiin, ja siitä oli kaksinkertainen hyvä, sillä korppi pysyi edelleen hiljaisena. Petrovitsch tahtoi vielä enemmän kirsimarjaviinaa, ja Lents jutteli sitä kaikeksi onneksi vielä olevan kolme pulloa jäljellä, jotka olivat vähintään kahdentoista-vuotisia; ne olivat hänen äiti-vainajansa säästöä. Petrovitsch valmisti kuumasta vedestä ja sokerista totia. Hän tuli puheliaaksi ja huusi: "Sehän vasta olisi oikein hullusti, että olisin raahannut ruumistani läpi mailman musertuakseni mäsäksi kotona vanhempaini huoneissa. Mutta se on minulle juuri oikein; miksi en olekaan tukahuttanut tuota kodin-kaipuuta! Semmoista se kodin-kaipuu tekee!" Hän purskahti suureen nauruun, kun jatkoi: "Minun henkeni on vakuutettu, mutta mitä se minua nyt auttaa? Ja tiedättekö, kuka meidän tänne on haudannut? Sen on tehnyt se kunnian-mies, tuo lihava Leijonan isäntä; hän se on ahminut suojelevan metsän päältämme".
"Samassa hän myös, sen pahempi, hautaa oman lapsensa ja lapsensa lapsen", lisäsi Lents.
"Ja te molemmat ette ole sen arvoisia, että ansaitsisitte isäni nimeä mainita", huusi Anni kimeästi. "Minun isääni on kohdannut onnettomuus, mutta sen vuoksi hän ei ole huonompi, ja jos te vielä hänestä puhutte semmoista, pistän huoneet palamaan".
"Sinä olet mieletön!" huusi Petrovitsch, "pitäisikö meidän häntä kiittää siitä, että hän on viskannut lumiläjän päämme päälle? Mutta rauhoitu, Anni, tule tänne, tule, istu viereeni, kas niin, anna minulle kätesi. Minä sanon sinulle jotain. En minäkään ole pitänyt sinua hyvänä ihmisenä, mutta nyt sinä osoitat olevasi hyvä; ne sanat olivat sinulta oikein sanotut, ja se on sinulta oikein ett'et kärsi isääsi moitittavan. Harvat ne ihmiset ovat, jotka pysyvät uskollisina sille, joka on köyhtynyt. Niin kauan kuin rahaa on kukkarossa, hoetaan: Oi, kuinka paljon minä sinusta pidän! Mutta sinun sanasi olivat oikein paikallansa". Anni katsahti vilkaisemalla Lents'iin silmiin, ja Lents painoi silmänsä alas. Petrovitsch jatkoi: "Kenties on se hyväkin asia, että vielä jonkun aikaa näin istumme yhdessä; ei ole tietoa, kuinka pian meidän täytyy kuolla! Ja nyt puhukaamme kaikki välimme puhtaaksi; Lents, siirrä itsesi hiukan likemmäksi. Minä olen sitä uskoa, että sinä olisit toivonut rouasi lohduttavan sinua onnettomuudessasi, ja juuri sen tähden, että sinä olet ollut tytymätön itseesi etkä ole voinut itseäsi kiittää, olet muilta kiitosta odottanut, sen siaan kuin sinun itse olisi pitänyt olla Annille apuna, tuolle kopealle Leijonan Annille. Niin kyllä, sinä Anni olet kopea, älä ollenkaan pudistele päätäsi. Se saattaa kyllä olla hyvä asia, jos Lentsilläkin vaan olisi sitä samaa hiukan enemmän, mutta älä sinä Lents nyt sano sanaakaan, kyllä sinunkin vuorosi vielä tulee."
"Niin on laita", sanoi Anni, "että Lents on valehdellut minulle ja saanut minun uskomaan hänen peruuttaneen Fallerin takuun, mutta se ei olekaan totta".
"Minä en ole sinulle niin sanonut suoraan; minä olen vaan kiertämällä vastannut sinun alituisille pakoituksillesi".
"Niinkuin äsköin juuri sanoin, kyllä sinunkin vuorosi vielä tulee. Mutta sano sinä nyt, Anni, minulle yksi asia", jatkoi Petrovitsch, "ja sano se toden ja omantunnon mukaan: tiesitkö, kun menit Lentsin kanssa naimisiin, että sinun isälläsi ei enää ollut mitään".
"Sanonko minä oikein kuin laita on?"
"Sano!"
"No sitte vaikka vannon, että asian on ollut laita näin: minä tiesin, ettei isäni silloin enää ollut mikään rikas mies, mutta varakkaaksi minä hänen aina luulin. Minä pidin Lentsistä silloin kun olimme rikkaat, mutta siihen aikaan äitini ei sitä ollenkaan suvainnut. Minun äitini on aina tahtonut, että me naitaisiin isoisiin sukuihin ja sen ohessa hän ei olisi laskenut minua taloon, jossa anoppimuori oli elossa".
"Sinä puolestasi olisit siis kyllä tullut tähän taloon, äitini eläissäkin, ja kuitenkin on Pilgrim sanonut, ettet sinä olisi millään muotoa sitä tehnyt".
"Jos Pilgrim on niin sanonut, on hän sanonut totta. Minä olen tyttöpäivinäni sanonut monta tarpeetonta sanaa ja ladellut liikaa senkin vuoksi, että ihmisiä on naurattanut rohkeat sanani".
Lents katseli Annia suurin silmin, mutta Petrovitsch sanoi hänelle: "Älä sinä puutu puheesemme, ennen kun sinulta kysyn. Te olette molemmin pettäneet toinen toisenne ja itsekin pettyneet. Te olette molemmin luulleet naivanne sulasta rakkaudesta ja hellyydestä, vaikka oikeastaan kumpikin on toivonut saavansa rikkautta, ja kun sitte on selvinnyt, ettei niin ollutkaan, on mielipaha ja turhat luulot yhtaikaa ja äkki-arvaamatta heränneet teidän sydämmissä. Sano Lents: etkö ole uskonut Leijonan Annia rikkaaksi?"
"Olen, sen olen tehnyt. Mutta, setä, kun kurjuus minua ahdistaa, kun sydäntäni särkee ja otsaani polttaa, se ei tule siitä. Minä en ole rikkautta etsinyt, mutta minä olen uskonut Leijonan isäntää rikkaaksi".
"Entäs sinä, Anni?"
"Minä en ole uskonut Lentsiä rikkaaksi. Ja vaikka te molemmin repisitte minun kahtia, se ei ole totta".
"Hyvä, mutta sillä et ole vielä itseäsi puhdistanut, ja sen sinun täytyy antaa myöden, että te molemmin olette sairastaneet samantapaista tautia. Sinä Lents olet ylpeillyt hyvyydestäsi, ja sinä, Anni, ymmärtäväisyydestäsi. Eikö ole totta sekin, Anni?"
"Minä en ole ollenkaan ylpeillyt ymmärtäväisyyttäni, mutta minä kuitenkin olen ymmärtäväisempi ja kokeneempi kuin hän ja tiedän paremmin tulla toimeen. Ja jos hän olisi suostunut minun ravintolatuumiini, emme nyt istuisi kurjuudessa, kentiesi odottamassa kuolemaa".
"Millä lailla sinä sitte olet koittanut saada Lentsiä taivutetuksi myöntymään tuumiisi?"
"Minä olen hänelle näyttänyt, että hän on tyhjän-toimittaja, nastojen-nyppiä. Minä en kiellä sitä. Minä olen häntä soimannut pahasti ja hänelle sanonut, mitä suuhuni on tullut, ja jota karvaammaksi hänen mielensä on käynyt, sitä hauskempi on ollut minun olla".
"Anni, uskotko sinä helvettiä olevan?"
"Täytyyhän minun uskoa, koska te molemmat olette minun edessäni. Minä olen teidän molempainne hallussa, eikä suinkaan tuolla toisessa helvetissä mahtane pahempi olla. Te molemmat saatatte nyt minua kiduttaa, miten vaan mielenne tekee; minä en voi itseäni puolustaa, minä olen heikko vaimo".
"Heikko vaimoko?" kirkasi Petrovitsch, ja hänen äänensä oli erinomaisen karkea. "Heikko vaimo? Sepä se oikea olikin. Kun on niin uppiniskainen, että toinen epätoivoissaan on juoksemaisillansa päänsä seinään, kun tiputtelee myrkkyä toisen sydämmeen, että hulluksi tahtoo tulla, ja sen perästä sanoo: minä olen heikko vaimo!"
"Minä kyllä nyt saattaisin valehdella", jatkoi Anni, "ja tällä hetkellä luvata teille yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, mutta sitä en te'e; ennen annan vaikka itseni pirstata, ennen kun poikkeen askeltakaan oikeasta. Kaikki, mitä sanonut olen, on ollut totta, ja sekin on totta, että olen sanani myrkyttänyt".
"Vai niin? Vai on kaikki ollut totta?" kiljasi Lents kalman muotoisena. "Ajattelepa yhtä vaan! Sinä olet sanonut senkin, että minun hyväntahtoisuuteni on ainoastaan verhopeite laiskuudelleni, ja vielä olet sanonut, että olen kohdellut äitiäni tylysti. Minun äitiänikö? Kuuletko, minun äitiäni? Mimmoiselta sinulle tuntuu, jos nyt vähän ajan takaa kenties astumme hänen eteensä?"
Anni oli ääneti; Petrovitsch hioi ison aikaa huuliansa hampaita vastaan. Hän ei saanut ensimmältä mitään sanotuksi, mutta viimein hän puhkesi sanomaan: "Anni, jos Lents olisi kuristanut sinun kuoliaaksi niitten sanojen tähden, olisi hän tullut mestatuksi, mutta Jumalan edessä hän olisi viattomaksi nähty. Sinä ravintolan tytär, sinä suuri suupaltti, sinä olet vissiinkin saanut hulttiomilta, hirtehisiltä ajorengiltä kuulla, että heillä on tapana panna palavaa taulaa hevosien korvaan, jos ne eivät oikein hyvin juokse, — ja sinäkin olet Lentsin korvaan pannut palavan taulan vertasia sanoja, joista hän on tullut villiin. Kättä sen päälle, Lents, ettet sinä ole oikein miesmäinen; sinä kuljeskelet ympäri, rukoillen jokaiselta suopeaa silmäystä, hyvää sanaa; semmoinen teko on kurjamaista. Mutta sentäänkään et sinä ole ansainnut sitä, että joku pirullinen sinun tekee riivatuksi. Lapsi tänne, Anni! Sinä et ansaitse kantaa viatonta lasta käsivarrellasi".
Petrovitsch tempasi lapsen häneltä; lapsi huusi ääneensä, mutta Lents tuli väliin ja sanoi: "Ei niin, setä, ei niin. Anni, kuule minua hyvällä mielellä, minä tahtoisin sinulle samalla mielellä puhua. Anni, me seisomme auenneen haudan partaalla —"
"Voi minua!" huusi Anni ja peitti kasvojaan. Lents jatkoi: "Sinäkin seisot auenneen haudan partaalla —"
Anni ei antanut mitään vastausta; hän vaipui hengettömänä laattialle.