KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.
Nöyrtyneen tunteita.
Annin kaatuessa oli lamppu pudonnut laattialle ja sammunut; kaikki neljä oli pimeässä. Lents hieroi Annia kirsimarja-viinalla, jonka hän kaikeksi onneksi oli kahmiessaan saanut käsiinsä. Anni rupesi hengittämään ja pani kätensä silmilleen. Lents kantoi hänen kamariin ja kiiruhti takasin valkeata virittämään.
Lentsillä oli kotona suuri varasto puhdistettua terpenttiini-öljyä, jota hän tavallisesti poltti työssään öisin. Nyt oli korppi särkenyt suuren astian kyökissä, ja ovea avatessa tunki sietämätön pihkahaju tupaan. Lents pani lamppuun kirsimarjaviinaa ja viritti sen palamaan, ja lumen alle hautaantuneita kamotti katsellessaan toinen toisiansa sinisessä, vaaleanharmaassa valossa.
Petrovitsch laski lapsen vuoteelle; sen jalat olivat kylmät kuin jää.
Hän käski Pojun asettumaan lapsen jaloille. Poju totteli. Sitte
Petrovitsch talutti Lentsiä kädestä tupaan. Kamarin ovi jäi auki.
Korppi ja kissa kyökissä olivat taas riidassa. Ne annettiin olla aloillansa, siksi kun ne lakkaisivat itsestään.
"Eikö sinulla ole minkäänlaista haukattavaa?" kysyi Petrovitsch; "kello on jo viisi, ja minun on kova nälkä".
Syötävää oli jäämäänkin: oli kinkkua, jota oli pudonnut korsteinin piipusta alas, oli leipää, ja ennen kaikkia oli suuri säkillinen kuivatuita hedelmiä.
Petrovitsch söi hyvällä ruokahalulla ja tyrkytti Lentsiäkin syömään, mutta Lents ei saanut palastakaan alas. Hän kuulteli ehtimiseen kamariin päin. Lapsi puhui unissaan, ja se oli kuin jotakin epäselvää jokerrusta, ja kauhistavaa oli kuulla, kun lapsi nauroi. Anni hengitti hiljaa. Lents meni sisään ja tavoitti lasta, mutta kauhistuksesta hän huusi korkeaan ääneen, kun hän oli tarttunut koiraan kiini, ja se kävi hampain hänen käteensä. Anni heräsi huutoon ja kutsui Petrovitschin ja Lentsin luoksensa ja sanoi, noustuansa istumaan: "Minä kiitän Jumalaa, että vielä elän, vaikka sitä ei kestäisikään enempää kuin tunti vaan. Minä pyydän teiltä kaikilta anteeksi, ja erinomattain sinulta, Lents".
"Älä nyt puhu paljon" keskeytti Lents. "Eikö sinua haluttaisi nauttia jotain? Minä olen löytänyt kahvia, mutta kahvimyllyä en löydä. Minä murennan kahvin pieneksi hakaten, jos lapsi on hereillä. On täällä hyvää kinkkuakin".
"Minua ei maita mikään ruoka eikä juoma. Anna minun puhua loppuun. Mitä täällä on tapahtunut! Minkä tähden sinä niin huusit Lents?"
"En juuri minkään tähden. Minä vaan tavoitin lasta, ja kun Poju samassa kävi minuun hampain, se minusta tuskissani ja hämmästyksissäni oli kuin joku, en tiedä mikä hirviö olisi tahtonut minua niellä".
"Niin", sanoi Anni, "se hämmästys, se tekee kaikki. Oi, Lents, niin on käynyt, kuin uneksuinkin, ja kuin sinä äsköin sanoit. Mennä yönä minä näin semmoista unta, että olin seisovinani auenneen haudan partaalla ja katselin sinne alas, syvään, mustaan, pimeesen hautaan. Pieniä kokkareita kierieli alas, ja minä koitin pidättää itseäni putoomasta, vaan en voinut; minä putosin alas, hauta nieli minun. Kannata minua, Lents! Noin, noin; nyt se on ohitse. Nyt houru katosi. Pane kätesi kasvoilleni. Noin. Oi armas Jumala, että teidänkin täytyy kanssani kuolla, että tämä onnettomuus on kohdannut meitä kaikkia sen tähden, että minä tekisin parannusta! Minä kyllä olen tämän ansainnut, vaan ette te, eikä minun lapseni! Oi minun Wilheänikin! Minun Wilhe raukkaani! Sinä katselit minua niin laupiaasti mennessäsi ja sanoit: 'Äiti, minä tuon tuliaisia tullessani'… Taivaasen sinä olet minulle tuliaisia tuova. Pysy vaan kunnollisena ja hyvänä, kilttinä poikana, ja…"
Hän ei voinut enempää itkulta puhua. Hän tarttui Lentsin käteen ja piteli sitä kauan poskeansa vastaan. Sitte hän jatkoi: "Äsköin, vähän aikaa sitte, olisin mielelläni kuollut, mutta nyt minä taas tahtoisin elää. Minä tahtoisin vielä mailmalle näyttää, mitä minä täyttää tahdon ja voin. Minä huomaan nyt, kuinka minun on ollut laita. Tästedes tahdon vaikka kerjätä itselleni jokaisen suosiollista silmäystä. Armas Jumala! Auta meitä täältä ulos, ainoastaan päiväksi, ainoastaan hetkeksi! Mutta Lents, Maisun minä tuotan tänne takasin, hänestä minä alotin".
"Nyt minä luulen", sanoi setä, "että paholainen on sinusta pakenut, ja merkkinä on minulle se, että sinä muistat Maisua, että sinä tahdot hyvittää sitä, jonka elämän sinä olet tehnyt karvaaksi. Nyt sinä olet hyvä, ja kättä sen päälle".
Lents ei saanut sanotuksi sanaakaan; hän riensi tupaan ja huomasi siellä sedän paneman totilopun. Hän maistoi sitä, nosti sitte lasia Annin suulle ja sanoi: "Malta, Anni, malta; niin monta pisaraa kuin sinä nautit, niin monta tuhatta sydämmellistä sanaa tahtoisin sinulle lausua". Anni laski lasin pois, ja Lents jatkoi: "Maista vähän vielä, juo pohjaan, ja mene sitte levolle, äläkä puhu enempää".
"Minä en saa juoduksi enempää. Usko minua, en saa", sanoi Anni ja valitti haikeasti, että heidän kaikkein nyt piti kuoleman, ja kun Lents häntä lohdutti että heillä vielä oli elatusta moneksi päiväksi, josta heidän tuli Jumalaa kiittää, ja että varmaankin apu ennätti tulla ennen kuin heidän ruokavaransa loppui, Anni taas valitti sitä, että hän vasta nyt huomasi tehneensä suuresti syntiä siinä, kun hän kiittämättömänä ja paatuneena ei ollut pitänyt sitä minään, että heillä sentään aina oli ollut yllin kyllin elääksensä. Anni valitti vielä: "Minusta on, kuin kasvaisi päässäni pelkkiä kärmeitä. Koitapa päätäni, eikö siinä ole joka hiuskarva kärme. Ja minä, joka tänäpänä vielä, taikka oliko se eilen, kun ensi kerran isosta ajasta taas panin pääni palmikkoon. Eroita kätesi! Minun täytyy päästää hiukseni palmikoista".
Vapisevin käsin ja ikäänkuin kuumetautinen hän sitte päästi hiuksensa ja nyt hän näytti sekä surulliselta että metsistyneelle yhtaikaa.
Lentsillä ja Petrovitschillä oli vastus saadessa häntä rauhoittuneeksi; viimein setä vei Lentsin väkisin kanssansa tupaan, että Anni saisi jäädä yksistänsä. Tultua tupaan sanoi setä: "Pidä nyt itsesi tyyneenä, muutoin rouasi kuolee, ennen kun apu meille joutuu. Semmoista muutosta minä en olisi yhdestäkään ihmisestä uskonut enkä ole semmoista ikinäni nähnyt. Se on melkein enemmän kuin ihminen kestää. Mutta sano minulle nyt, mikä tämä kirje tässä on, joka tuli käsiini lapsesi vaatteista, kun panin Pojun makaamaan hänen jaloillensa?"
Lents kertoi myi kauhistavan päätöksensä, jonka hän oli tehnyt, ja pyysi setää antamaan kirjeen takasin, koska se oli hänen hyvästi-jättönsä elämälle, mutta setä piti kirjeen ja luki sen hiljaa itseksensä.
Lentsin sydän vapisi, kun hänen täytyi olla läsnä tätä näkemässä, ja hänestä oli, kuin kuuluisi hänen korvissaan ne kuolon sanat, jotka hän oli kirjoittanut. Hän koki sedän kasvojen sävyistä tiedustella, sen verran kuin hän sinisessä valkean valossa taisi, mitä setä aikoisi sanoa, mutta setä ei nostanut silmiään ylös kirjeestä, vaan luki loppuun, ja sitte hän kerran vilkasemalla katsoi terävästi Lentsiin ja pisti kirjeen taskuunsa.
"Antakaa kirje minulle ja poltetaan se sitte", pyysi Lents tuskin kuuluvalla äänellä. Petrovitsch vastasi samoin hyvin hiljaa: "Ei, minä pidän sen; minä olen tähän saakka tuntenut sinua puolittain vaan".
Epätietoista oli, tarkoittiko Petrovitsch näillä sanoillaan hyvää, tai pahaa. Hän nousi ylös, otti veli-vainajansa viilan seinästä, piteli sitä ja painoi peukaloansa tuohon vuosikausien työssä kovertuneesen reikään.
Kentiesi hän samassa teki lujan lupauksen tästedes kohdella Lentsiä isän tavalla, jos he kaikin pelastuisivat. Hän ei kuitenkaan sanonut muuta kuin: "Tule tänne likemmäksi, minä kuiskasen jotain sinun korvaasi. Kaikkein kurjinta ihmistekoa on itsemurha. Minä tulin kerran tuntemaan erään itsemurhaajan poikaa, joka sanoi: minun isäni on luullut huojentavansa oman elämänsä ja tehnyt meidän elämämme raskaammaksi. Ja sitte sama poika" — tästä Petrovitsch äkkiä pidätti puhettansa, tempasi tuimasti Lentsin likemmäksi ja huusi lujasti hänen korvaansa — "kirosi isänsä muistoa".
Kun Lents tämän kuuli, hän horjahti ja oli melkein kaatumaisillaan maahan, ja Anni huusi kamarista: "Lents, Herran tähden, mikä sinuun tuli?" Molemmat miehet juoksivat hänen tykönsä, ja Anni sanoi: "Oi hyvä Lents, sinulla oli aikomus lopettaa itsesi; minä en tiedä, olisitko voinut sitä tehdä, mutta minun syyni se on, että semmoinen ajatus on tullut mieleesi. Sinun sydäntäsi on mahtanut kovin särkeä! Minä en tiedä sanoa, mitä pahinta minulla olisi sinulta pyydettävänä anteeksi".
"Kaikki on ollutta ja mennyttä", tydytti Petrovitsch. Oikein kummallista oli, kuinka Anni kamarissa taisi arvata mistä puhe oli ollut, vaikka hän ei kuitenkaan voinut kuulla, mitä miehet tuvassa matalimmalla äänellä olivat puhuneet.
Molemmat koittivat Annia rauhoittaa. Monta seinäkelloa nyt yhtaikaa löi kolme.
"Onko nyt päivä vai yökö?" kysyi Anni.
"Varmaankin nyt on yö".
Yhdessä he nyt rupesivat muistuttelemaan kaikkea, mitä tapahtunut oli jälkeen heidän hautaantumisensa, ja siitä päättivät puoliyön jo kuluuneeksi.
"Oi kultaista päivää! Joska minä vielä kerran vaan, yhden ainoan kerran vielä saisin nähdä aurinkoa! Tule, aurinkoinen tule! Tule tänne avuksemme!" Näin valitti Anni ainoastaan. "Minä halajan elää, minun täytyy vielä elää monta monista vuotta. Jospa vaan olisi mahdollista yhtenä päivänä sovittaa kaiken tekemänsä pahan, mutta siihen tarvitaan vuosikausia. Minun luja päätökseni on elää vilpitönnä ja kärsivällisenä loppuun asti". Anni vihdoin nukkui rauhattomuuteensa.
Petrovitsch nukkui myös, ja Lents yksin valvoi. Hän ei uskaltanut nukkua; hän piti velvollisuutenaan katsoa kuoleman vaaraa silmästä silmään ja torjua sitä niin paljon kuin taisi. Hän sammutti valkean. Valo-ainetta piti säästettämän, koska tietämätöntä oli, kuinka kauan sitä oli tarvittava. Kun Lents näin istui ja tuijotti pimeässä, hänen mielestänsä välisti oli vasta puolipäivän aika, välisti taas yö, välisti edellinen oli hänelle lohdutukseksi, välisti toinen: jos nyt on päivä, on apukin lähempänä, mutta jos on yö, on tehty isomman aikaa pelastustyötäkin korjatessa pois lunta ja kiviä ja puurankoja. Monesti oli kuin kuuluisi ulkona melua, mutta se oli harhaluuloa; korppi se oli kyökissä, joka unissaan rääkyi.